22/05/2016
Viikko on Helsingissä tällä erää viimeinen ja lajissaan ehdottomasti paras. Olo on kuin Caesarilla, tulin, näin ja voitin. Eletty haave on paras haave, sanon minä.
Viikon paras taidehankinta on edellisen viikon afäärien tulos - rakkauspotretti. Kippari saa sen yllätyslahjaksi palattuaan meriltä. Haen maalauksen nimensä veroiselta taiteilija-Pikkujämsältä Sanomatalosta. Olen innoissani, paperille on vangittu huhtikuinen onnen hetkemme Gillin terassilla Firenzessä. Näkemättä miestä koskaan, taiteilija on maalannut Kipparille osuvasti aivan liian siniset silmät. Jatkossa voimme tarvittaessa tarkistaa olohuoneen seinältä rakkautemme määrän.
Viikon paras viikonloppu vietetään jo ennen itse viikkoa. Saan vieraakseni ihanan nuoren ystäväni. Tapauksessamme tytöt eivät päädy tanssimaan. Sen sijaan melkein mummo ja wannabemummo viettävät lauantai-iltaa Roobertin herkun pussit käden ulottuvilla perintöhuvilaa havitellen. Lenkkeily Armfeltintien autiohuvilan ohi villitsee mielikuvituksemme ja alamme punoa juonia riitelevien Grönblomien pään menoksi. Koska uni huvilasta tulee nähtyä vasta nyt, tie perintöön on auttamatta tukkossa Sven-vainaan vatsan, tai minkään muunkaan elimen kautta. Löydämme kuitenkin googlen ihmeellisestä maailmasta seitsemänkymppisen Edgarin, pääriitapukarin ja Svenin ainoan pojan. Päämme sisällä huvila ja tunnukset Edgarin tileille tuntuvat olevan jo lähes notaarin nuijankopautusta vaille hyppysissämme. Siksi onkin lähes mahdotonta uskoa viikon paskinta uutista, joka tulee postiluukusta torstaina: Hesari kertoo tylysti, että huvila on myyty uudelle omistajalle. Ystävä ei ole käänteestä milläskään. Itse en ole niinkään varma, Timppa kuulostaa Edgariin verrattuna tyypiltä, joka ei ihan piakkoin ole siirtymässä sukuhautaan.
Paras brunssi syödään saman ystävän kanssa ravintola Brossa Hilton Strandissa. Edellisen illan mielikuvitusmaratonista nälkäiset vatsamme eivät jää kaipaamaan mitään, brunssi on maukas ja tyylikäs.
Viikon paras vastine rahoille on Tallinkin comfort-luokka. Teemme kaimaystävän kanssa Tallinnan matkan ja apgreidaamme itsemme mennen tullen flintstoneitten ja humpan ulottumattomiin. Parituntinen laivamatka taittuu enemmän kuin miellyttävästi ja saa harkitsemaan Viroon matkaamista meriteitse jatkossakin. Päivä on täydellisen kaunis. Leib&reston lähiruoka on entisellään ja palvelu sydämellistä. Vanhan kaupungin pastellinen idyli ja Telliskiven rosoisuus jättävät esteettisen vaakamme balanssiin.
Viikon parhaan viimeisen aterian paikaksi valikoituu Sikala. Syömme Kipparin kanssa legendaariset annokset paistettua maksaa ja sipulipihviä. Terveysintoilijoiden valtakaudella tunnemme itsemme lähes rikollisiksi. Syntisen hyvissä annoksissa vihreää on suolakurkuissa, parsakaalin palasessa ja hyppysellisessä persiljaa. Siinä, että tämä ravintola on ollut pystyssä -30-luvun lopulta ja siinä, että vegaanit nimeävät soija- ja seitankakkaransa nakeiksi on mielestäni vinha yhteys.
Kiitos paras Helsinki, Tehtiksen friidu jää kaipaamaan Ulliksen huudeja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti