Törnipäiväkirja

TÖRNIPÄIVÄKIRJA  

M/S Auto Bay, Carcarrier, Bore Ltd. UECC

24.7. - 6.8. 2015

Crew

Kippari

Försti Kim

Väliperämies Ellu

Kakkosperämies Tommy

Siiffi Nagel

Ykkösmestari Lilles

Kakkosmestari Antonio

Repari Veli

Poosu Andres, Shrek

Matruusi Miikka

Matruusi Dinopol

Stuju Martin

Vaihtoparikippari Thord

Perjantai 24.7.

Aamulla lähden matkaan junalla Helsingin kautta Turkuun ja sieltä bussilla Uuteenkaupunkiin. Taksi vie minut Hepokarin satamaan, jossa kippari on minua vastassa. Auto Bay näyttää kipparin takana jättimäiseltä möhkäleeltä. Ei ole risteilijäni kauneudella pilattu. Matka kohti Saksan Bremerhavenia alkaa tyynessä ja kauniissa kesäyössä auringon laskiessa. Kippari manoveeraa laivan ulos satamasta, ohoi meri ja seikkailu, täältä tullaan! Tapaan ensimmäisen luotsin. Kaikki on rujoa ja äijämäistä, uutta ja pelottavaa. Olen täysin oman maailmani ulkopuolella, kaukana lähimmältäkinmukavuusalueen rajalta. Tämän extremempää en ole koskaan kokenut, se alkaa minulle valjeta. Lastina Saksaan on yli tuhat Suomessa tehtyä Mercedes A 180, hullua!

Lauantai 25.7.

Tuulinen matka ja kolmen, neljän metrin aallot saavat aikaan kamalan meritaudin, ämpärin kanssa konttailen pitkin hytin lattiaa ja ajattelen, että tähän kuolen...kippari on nyt enemmän hoituri kuin kippari.

Lääke väsyttää, nuokun kipparin kainalossa kun se siemailee valkoviiniä ja katsoo Montalbanoa. Ei työt paina. Ajattelen, että ei meri voi ikuisesti velloa. Opin ymmärtämään, että meri voi mitä se haluaa.

Sunnuntai 26.7.

Sama sää ja olotila jatkuu, pystyasennossa en voi olla ja ruoka ei maistu. Kippari syöttää minulle salaattia, kun makaan sohvalla. En tunne itseäni kunnon merimieheksi. Keli on tuulinen, harmaa, kylmä ja aallot vellovat. Päivä menee lähes kokonaan hytissä. Violetti ämpäri on lähietäisyydellä, mutta pysyy tyhjänä. Meri ja minä mittailemme toisiamme. En aio antaa periksi. Kippari sanoo, että olen urhea merenkulkija. Harmaan, tuulen ja sateiden välissä on hopeisia hetkiä, jolloin meri on kuin tinaa. Kippari pohtii huomista maihin tuloa, slusseja ja hinureita. Työt alkavat näkyä.

Maanantai 27.7.

Aamupäivän aikana saavumme Saksaan Bremerhaveniin. Ensin kyytiin hyppää meriluotsi, sitten satamaluotsi. Satamaan ajetaan slussin kautta hinaajien avulla, perätrusteri kun on rikki. Mersuja ajetaan ulos, bemareita kaahataan tilalle. Nuori satamaluotsi neuvoo meille ostoskeskuksen ja agentti tilaa taksin. Bremerhaven on pettymys, ruma kaupunki, huono sää ja outo saksalaistyyli jokaisessa kauppakeskus Mediterraneon ja ostoskadun liikkeessä, olen tyrmistynyt. Syömme pakastepizzoilta maistuvat pizzat ostoskeskuksessa, ostamme ruokakaupasta luumuja, nektariineja ja hugoa ja ajamme taksilla takaisin kotiin Auto Baylle. Tavallinen elämää jää maan kamaralle ja vapauden menetys kirpaisee eniten juuri laivaan astuessani.  Äijämaailma haisee teräkselle, polttoaineille ja lialle. Kyytiin nousee myös kipparin tuleva vaihtopari Thord, jota myös Binladeniksi kutsutaan, ymmärrän miksi. Yöllä matka jatkuu kohti Englantia. Koetan nukkua keinunnassa ja manoveerauksen äänissä. Nyt minut esitellään luotseille jo vaimona.

Tiistai 28.7.

Kunto ei ole kehuttava vieläkään, tuuli ei vaan tyynny, meri velloo ja keinuu. Paras olo on katsellessa horisonttiin brygalla tai sohvalla hytissä. Pystyasento, käveleminen ja liikkuminen erityisesti käytävillä ja rappusissa on pahinta. En tule tekemään treenikamoilla mitään, ymmärrän miten mahdotonta on edes ajatella treenaamista keinuvassa laivassa. Olo on heikko. Tyydyn kohtalooni ja odotan huomista, God save the Queen and Me!

Keskiviikko 29.7.

Southamptoniin saavutaan aurinkoisessa säässä, mieli on hyvä. Range Rovereiden, Minien ja Jaguaarien lastaus alkaa ja agentti Sam vie meidät kaupungille, ihanaa koko päivä sivistyksen parissa. Laivan siirto toiseen kaijaan siirtyy alkuillaksi ja meillä on ruhtinaallisesti aikaa. Kippari miettii hinureita kun itse kiljun riemusta nähdessäni Zaran ja tuttujen kauppojen kyltit ja alemainokset. Southamptonkaan ei ole idyllisyydella pilattu, mutta silti perienglantilainen brutaalius toimii. Syömme merihenkisesti simpukoita, kalaa ja rapulinguineja Oxfordstreetillä Oxford Brasseriessa. Puolessa välin lounasta kipparikin rentoutuu ja tilaa sittenkin lasin chardonneyta. Aikaa on vielä palata kaupoille ja etsiä iltapäiväteetä. Oikeaa paikkaa sille ei löydy, kippari alkaa huolehtia liikaa siftauksesta joten päätämme kävellä takaisin laivalle karmaisevan satama-alueen läpi. Lähtö siirtyy myöhäiseen iltaan. Aikaa olisi palata kaupunkiin illalliselle. Tutkimme luotsin suositteleman fine dining ravintolan listaa, mutta tulemme siihen tulokseen, että meillä ei ole paikkaan sopivia vaatteita ja jäämme laivaan saunomaan ja katsomaan Montalbanoa. Yö kuluu kaijassa, laiva on paikoillaan, tunnen, että voimistun, vaikka hiljainen keinunta ja moottorin hyrinä yllättäen saakin minut nukkumaan liikkumattomuutta paremmin.

Torstai 30.7.

Southamptonin aamu on aurinkoinen. Konttilaivojen ruosteen, okran,punaisen ja turkoosin sävyt ovat huikeita. Ne ovat rujoudessaan pitkään aikaan kauneinta, mitä olen nähnyt. Matka jatkuu vasta puolen yhdentoista maissa. Naapurikaijastamme lähti aikoinaan Titanic omalle matkalleen. Toivon, että kohtalomme eivät kohtaa. Määränpäämme on Belgia ja Zeebrugge. Kippari neuvoo vaihtopariaan. Olen ylpeä kipparista, osaa hommansa, toisin kuin . Matkalla riveriltä Englannin kanaaliin ohitamme Isle of Wightin ja Portsmouthin, kouluaikojen englanninkirjoista tutut paikat. Rannoilta kohoaa vehreä brittiläinen maalaisidylli linnoineen. Rannikko on täynnä rikkaruohoa, siis purjeveneitä ja pienveneitä, sää on mitä upein. Kiikaroin niin, että unohdan kuvata. Ohitamme myös oudon keskellä merta olevan linnakkeen, jossa kuulemma on loistohotelli, No man' s island. Iltapäivällä etsimme kannelta tuulensuojaisen kolon ja makaamme auringossa. Meri on täydellinen. Odotan innolla kauniin sään tuovan delfiinejä, pyöriäisiä tai valaita, mutta ainut elollinen, jonka näen on jalkapallon kokoinen meduusa. Oikeat merimiehet lenkkeilevät kannella ja pulahtavat uimaan altaaseen. Dinopol on sonnustautunut ruosteen poistoon, raastava ruostekone ei sovi meren kohinaan, mutta siitä Dinopol viis veisaa. Kippari tekee tärkeitä töitä koneella. Nagelille saatiin sludge, onneksi, koska Nagel tarvitsee sen. Määrään seuraavaan satamaan tilattavaksi kansituolit. Ensimmäinen aikaansaannokseni merimiehenä.

Perjantai 31.7.

Yön aikana olemme saapuneet slussin kautta Zeebruggeen kaijaan. Kippari on herännyt puoli kahdelta manoveeraamaan. Ihastelen hytin ikkunasta upeaa täysikuuta ja kuunsiltaa, maaginen näky. Aamulla maisema on toisenlainen, silmän kantamattomiin näkyy valtavia autoplantaaseja odottamassa möhkälemäisten autolaivojen uumeniin pääsyä. Yllättäen Auto Bay ei enää olekaan sataman rumin alus. Kovin pieneltäkin se moniin verrattuna näyttää. Ehdimme taas aamupäiväksi maihin. Agentin lähettämä kuski vie meidät Zeebruggen rannalle. Ranta on aikaisessa aamussa tyhjä. Hyppäämme raitiovaunuun ja ajamme Balnkenbergiin. Siellä aamu on jo elämää täynnä. Meri on laskuveden taikia kaukana. Kävelemme rannalla, kerään simpukoita, vanha maininki lyö rantaan ja lokit kirkuvat. Olen niin onnellinen, meri on jumalainen. Istumme rantaterassille ja juon hugon, tämä on merimiehen muijan elämää! Aika kuluu liian nopeasti, kipparista näkyy lähtöstressi. 

Palaamme laivaan. Poissaollessamme elektroninen karttaohjelma on kaatunut eikä se suostu korjaantumaan. Näyttää siltä, että tämä laiva tulee seilaamaan tuurilla. Reittiä rakennetaan ipadiin ja käsin kartalle. Perämies Tommy lupaa seurata edellä menevää laivaa, jonka määränpää on suunilleen sama kuin meidän. Ei vielä huuli väpätä, luotan, että tie on kuskeilla muistissa. Slussi stressaa kipparia sekä se, että hän ei voi muuta kuin antaa ohjeita. Kippari on taitava, ilman jarrua, takatrusteria, luotsia, hinaajia ja millä vain tuulella kippari manoveeraisi laivan pehmeäsi paikoilleen.  Nyt niin ei mene, kippari vertaa slussiin ajoa pingispallon pomppimiseen. Kanavan jälkeen alkaa meren rauha ja kippari rentoutuu. Vanha maininki saa taas kaiken vellomaan ikävästi.

Lauantai 1.8.

On vaihtunut elokuu ja seilaamme kohti Puolan Gdyniaa kauniissa säässä. Kipparilla on paljon opetustöitä, välissä ulkoilemme kannella auringon paisteessa. Kansituolit eivät koskaan tulleet, ruostekone soi, ei tunnu valtameriristeilijän aurinkokannelta loikoilulta. Illalla grillaamme. Kippari tarjoaa olutta ja viiniä, tunnelma on rento ja mukava. Nämä merimiehet ovat gentlemanneja, Shrek pitää huolen, että lasini on täynnä. Olen otollista maaperää moneen kertaan kerrotuille skönärijutuille. Enää eivät merimiehet seilaa ympäripäissään, kaikki on muuttunut, oi niitä aikoja. Muutama olut, muutama viini ja porukka vetäytyy töihinsä tai hytteihinsä. Niin mekin, Montalbanon kanssa Siciliaan.

Sunnuntai 2.8.

Kippari herää aamun sarastaessa drodgenin ränniin. Olemme Tanskan ja Ruotsin ahtaimmassa välissä. Styyrpuuriin jää Kööpenhamina ja paarpuuriin kaksi maata yhdistävä, rikossarjasta tuttu Silta. Olen erottavinani Kööpenhaminan vallan linnakkeen. Aamupalalla Tommy kertoo nähneensä springereitä, pyöriäisiä. Määrään heti pyöriäishälyytyksen brygalle, toivoisin niin näkeväni niitä. Kippari tekee laskelmia seuraavaan satamaan saapumisesta. Päivä kuluu pläkällä Itämerellä, mutta ilma on viileä, lähestymme siis kotia. Vierailemme laivan uumenissa konehuoneessa, Nagelin ja Lilleksen valtakunnassa. Moottori on jättiläismäinen. Lilles selittää iloisella viron ja suomen sekoituksella otteita moottoreista,autokaupoista ja metsästyksestä silmät tuikkien. Repari Velillä on syntymäpäivä, kahvilla on kakkua ja konjakkia. Tänään syödään jatkuvasti, kaipaan jo toden teolla juoksukenkiäni. Koetamme kuntoilla ja kävelemme kilometrin lenkin viitoskannella, tylsin lenkki ikinä! Kippari ei juurikaan töistä kuormitu. Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa kun meri on kuin mamman pyykkivesi. Tuntuu, että matkaisin ennemmin junassa kuin laivassa. Keskiyöllä saavumme Puolaan Gdyniaan. Nousen vain sen verran jalkeille, että näen hytin ikkunasta sataman oranssissa valossa kylpevät ruosteen väriset nostokurjet. Lasti puretaan nopeasti ja matka jatkuu jo aamuyöstä kohti äiti Venäjää ja sen tarkistuskomiteoita.

Maanantai 3.8.

Nukumme aamiaisajan ohi, kippari on lopettanut työt vasta aamuviideltä. Puksutamme kombinaattorilla junamaisesti ohi  Baltian maiden.Itämeri muistuttaa kotoisesti Saimaata, on tyyntä ja aurinko paistaa. Jospa tämä enteilisi vihdoin kesää. Kauniissa säässä täkkäreiden ruostekoneet laulavat. Muutan salongissa järjestystä. Ryhmittelen nojatuolit ja sohvat viihtyisämmin ja määrään kipparin sitomaan ne aallokon varalta huomaamattomammin. Juomme kahvia ja syömme suklaamoussea uudessa järjestyksessä. Kippari muistelee vanhoja hyviä aikoja, jollion salonkiville tarjoili ateriat kapteenille ja konepäällikölle salongin pitkän pöydän ääressä. Päällystö söi omassa messissään, miehistö omassaan. Nyt ei ole salonkivillejä eikä  pölykalleja. Kippari siivoaa kiltisti hytin ennen kotiin lähtöä ihan itse. Iltapäivällä vastaamme velloo iljettäviä kellanruskeita sinilevälauttoja. Tämä meri tarvitsee suojelua, sen voi nähdä omin silmin. Päivä on kirkas, lämmin ja meri rauhallinen. Alkaisikohan sen katseleminen joskus kyllästyttää? Tänään teen pitkään aikaan ensimmäisen kerran tyttöjuttuja kun lakkaan kynnet.

Tiistai 4.8.

Heräämme aurinkoiseen aamuun jossain Viron rannikolla. Messin ikkunasta olen näkevinäni meren pinnalla pyöreän kohouman, jonka ympärillä uiskentelee lokkeja. Merimiehet epäilevät sen olevan kuollut, kaasun täyttämä hylje. Ei siis vieläkään havaintoja mistään lokkeja kummallisemmasta elollisesta. Kippari tuöskentelee oppipoikansa kanssa ja minä kirjoitan postia ystävälle. Nöyrryn kantamaan brykan kannelle poosun varastosta järkyttävänkuntoisen aurinkotuolin, jota minulle esiteltiin jo matkan alussa ja jonka silloin visusti hylkäsin ja toivoin lentävän mereen. Kippari puhdistaa rungon ja virittelimme jousien päälle peitteen. Saa kelvata. Iltapäiväauringossa mielikuvittelen itseni luksusjahdin kannelle kylmä drinkki kädessä. Kahden aikoihin ohitamme Tallinnan ja puikkelehdimme Tallinkin ja Vikingin pasiseerien välistä määrätietoisesti keula kohti Pietaria. Kun myöhemmin iltapäivällä vastaan lipuu valkoinen jääkaappi ja harmaa sukellusvene, tiedän, että olemme jo melkein perillä.

Keskiviikko 5.8.

Kippari saa herätyksen yöllä puoli kahdelta. Pietarin luotsi nousee laivaan. Koetan jatkaa unia, mutta näen vain painajaisia. Niissä laivaa kärrätään pyörillä pitkin metsäteitä ja koiria säilytetään ahtaissa varastokopeissa. Aamuauringossa kiinnitymme kuitenkin vakaasti kaijaan. Kaikki näyttää likaiselta, puhtaasti pelottavalta. Komitea saapuu salonkiin ja leimasin alkaa laulaa. Joudun naamatarkastukseen. Tuiman näköinen uniformunainen katsoo vuoroin passiani ja minua, passia ja minua ja selittää venäjäksi, että en saa poistua laivalta. Ole huoleti Tatjaana, pysyn täällä, varmasti! Kun leimasin hiljenee, salongista alkaa kuulua kuulua aamukahvikuppien kilinää, ja venäläistä englantia. Kuulen kipparin naurua ja rentoudun hiukan. Voiteluvodkat ja tupakat on ilmeisesti jaettu ja työt tehty. Nukumme aamupalasta lounaaseen. Minuutit täällä vietettyinä tuntuvat maleksivan, aika ei kulu silloin kun haluaa vain lähteä. Kiikaroin Pietaria laivan kannelta. Vaikka rahtisatamat eivät ole missään kauneudella pilattuja, tämä on kyllä rumuuden huipentuma. Ympärillä on vain ankeaa ja ränsistynyttä. Betonisia kerrostalon möhkäleitä kohoaa heti nostokurkien takana. Niissä on ihmisten koteja. En halua ottaa yhtään valokuvaa. Missään epämiellyttävyyden tunne ei ole samanlainen kuin Venäjällä. En pysty luottamaan, että kaikki on hyvin ennen kuin olemme kaukana täältä. Päivä menee bunkkeriproomua odotellessa, vihdoin myöhään iltapäivällä se saapuu. Nagel tekee sankariteon, hän lahjoo tankkaajat avokätisesti suomalaisella oluella ja polttoaine alkaa virrata meille päin sutjakalla paineella. Laulan kannella vanhoja venäläisiä lauluja. Slaavilainen melankolia on kaunista, se onkin ainoa mieleeni tuleva positiivinen asia tästä maasta. Ennen lähtöä on luvassa taas leimasimen laulua. Lähtökomitea tulee tarkistamaan, että olemme kaikki tallella, että kukaan ei varmasti saanut päähänsä aloittaa elämäänsä alusta tässä suuressa ja mahtavassa maassa.

Puoli kahdeksalta illalla tankit ovat täynnä, neljäsataatonnia bunkkeria. Nagel-sankarini! Lähdemme rivakasti kohti Hankoa. Auringonlasku värjää rumimmankin sataman kauniimmaksi ja otan kuin otankin muutaman kuvan muistoksi. Betoniset, valaistut leningrad kirjaimet jäävät taakse, olen välttänyt siperian. Ennen nukkumaan menoa pakkaan vielä matkalaukkua. Huomenna ensimmäinen törnini päättyy lähes kahden viikon seilauksen jälkeen Suomen eteläisimpään satamaan.

Torstai 6.8.

Aamupäivällä saavumme aurinkoiseen Hankoon, en ole keksinä, pikemminkin haikeana. Kahden viikon törni on ohi. Luulisi, että kotiin on suorastaan riemullista palata, mutta voisin hyvin vielä jatkaa matkaa. Kippari määrää minut kuitenkin kanssaan lomalle. Syömme Petterssonin valmiissa pöydässä viimeisen aterian. Koetan houkutella kokkia mukaamme, meilläkun tuskin arki enää kotona sujuu kummaltakaan, perheessä on nyt kaksi seilaajaa. En saa Petterssonia kotihengettäreksemme. Hyvästelen kaverit ja lupaan palata. Tämä kokemus on ollut huikea. Paljon olen taas itsestäni oppinut horisonttiin katsellessa, senkin, että latinodiivan lisäksi sisuksissani elelee myös kelpo skönäri. Ja Kipparista. Oi Captain, my Captain ja Yes Sir !