LA LODOLA

30/06/2018

Kun tulimme Lodolaan ensimmäisen kerran 17 vuotta sitten, alakerran Sala di Varietassa, isossa oleskeluhuoneessa soi vanha italialainen iskelämä Parole. Se on vieläkin yksi lempibiiseistäni. Toisin kuin laulun katala luigi, Lodola on jokaisen sanotun sanan mittainen. Ja paljon enemmänkin. Olen sen suhteen jopa vähän omapitäväinen. On oikein hyvä, etten ole blogikuningatar, jota koko maailma seuraa.

Paria päivää ennen Toscanaan matkaamista puhun puhelimessa Marion kanssa. Siinä vaiheessa olemme vielä ilman kattoa päämme päällä ja koetan saada tolkkua mahdummeko ylipäätään Lodolaan. Puhelusta jää jotenkin omituinen olo, mutta ajattelen sen johtuvan siitä, että Mario on ratin takana tavanomaisessa kiireessään, auto täynnä pikkutyttöjä, talon kolmatta polvea. Soitan Manuelalle, nuorelle emännälle, ja asiamme järjestyy.

Mario on lodolalaisista bestikseni. Talon isäntä on charmantti sardiinialainen, luomumaajussi ja tyylikäs majatalon isäntä. Meistä on tullut vuosien varrella läheisiä ystäviä. Aina kun Mario soittaa, puolet puhelusta on hersyvää, lämmintä naurua. Kun kaarramme portista sisään, meitä ovat vastassa Manuela ja Carlo. Paljastuu, että Mario on kotikonnuillaan Sardiiniassa pojantyttärien ja vaimonsa kanssa. Kukaan, isäntä mukaan lukien, ei ole uskaltanut kertoa asiaa puhelimessa, olivat pelänneet, että itkeä vollotan Kipparin olkaa vasten koko lomani.

Lodola on sydämen majatalo. 1700-luvulta peräisin oleva villa on huolettoman chic, rento ja hienostunut, muttei vähääkään pönötykseen kallistava. Sisustus on perheen designereiden ja antiikkiasiantuntijoiden käsialaa. Lodola on ihmistensä näköinen ja oloinen paikka. Kaikkialla kohtaa rakkauden kauneuteen, maahan ja sen antimiin. Työtä tehdään samalla intohimolla niin pelloilla, kasvimailla, osteriassa kuin b&b:ssakin.

Bestikseni vastaa viljelyksistä. Uima-altaalta avautuvat laaksot kasvavat tänä vuonna kikhernettä, linssejä, viljoja ja lukemattomia eri kasviksia. Sipuleita isäntä oli keväällä istuttanut omin kätösin nelisen tuhatta. Niistä syntyy luomusäilykkeitä ja -marmeladeja. Neuvottelemme sipulinleikkaajan pestistäni jahka sato on kypsää.

Talon toisessa päässä on Marion vanhemman pojan Carlon luotsaama osteria. Chef Carlo on nero, todellinen ruokataiteilija, muuta en voi sanoa. Osterian keittiössä lähiruoka on itsestäänselvyys ja pöytään istuessa on ihanaa jännittää, mitä liitutaululle ja peiliin on milloinkin kirjoitettu. Menua ei ole, kokki punoo mielikuvituksellisia juoniaan sen mukaan, mikä on sesongissa ja mikä inspiroi.

Ruoka on rehtiä ja perinteistä ammentavaa, kaunista ja taivaallisen hyvää. Lodola-viikon jälkeen uusin "jos pitäisi syödä vain yhtä ruokalajia loppuelämänsä ajan" on Carlon parmesaanikasviskohokas. Yhteenkään kuvaan annos ei ehtinyt. Toscanassa syödään paljon lihaa ja ruhosta käytetään lähes kaikki osat. Muistan osterian avajaiset 14 vuoden takaa. Silloin tarjolla oli vartaassa tovin kieponut kokonainen porsas, päineen kaikkineen, kuin keskiaikaisissa syömingeissä. Kasvisruoka on aivan yhtä normaalia. Syöminen on rentoa, eikä ruokavalioista tehdä numeroa.

Hyvästellessämme en meinaa muistaa Mariota kaivata, niin hyvin poika isäänsä tuuraa. Lentokentällä saan viestin Manuelalta. Hänkin ikävöi jo meitä, aivan erityisesti Kipparia. En ole varma, menivätkö tässä paletissa onnen lahjat nyt aivan tasan, mutta kotiin palaamme ainakin kuvut pullollaan sitä itseään. Niinä muutaman asteen kotimaisina kesäpäivinä, kun Wolfordien vyöterökuminauha kierähtää onnenkupuni alapuolelle, muistelen noita täydellisen nautinnon päiviä.

DOLCE VITA

28/06/2018

Olen saanut viime aikoina useammaltakin taholta ihanaa palautetta. Kiitos siitä! Blogikirjailijan sydämessä hykertää. Sanovat, että höpinöistäni välittyy elämästä nautiskelu. Miten onnellistuttavaa kuulla moista. Ja asia on vieläpä bingo! Vaikertamisen ja valittamisen välissä olen totta totisesti ylidiplomitohtori mitä elon kauneudesta nautiskeluun tulee.

Ja mikä on ihmisen ilakoidessa, kun maailmassa on Toscana ja siellä Lodola. Täältä pesee Dolce Vitaa! Kuvat puhukoot puolestaan, nekin, joissa hymy saattaa olosuhteisiin nähden näyttää kapeahkolta. Herra paratkoon, nyt ymmärrän, että jos haluaa julkaista kuvia itsestään, kameraa ei pidä antaa kenen tahansa hyppysiin. Mutta signor Ramazzotti ei todellakaan ole ainoa, joka viettää Lodolassa suloisen elämän kissanpäiviä, eiköhän se tosiseikka kuvista kuitenkin välity.

Emme toimita paljoakaan. Syömme, lepäämme, syömme, lepäämme ja sitä rataa. Alamme pian muistuttaa talon nelijalkaisia, Erosta ja Merendaa. Aamupäivisin saatamme lähteä kylille ja päätyä lounaalle johonkin tuttuun paikkaan, jos Lodolan osteria ei ole auki. Silloin kun ei tarvitse lähteä, tilaamme puutarhan vakiopöytäämme laventelipuskien juurelle jotain pientä, kuten muutaman aineksen täydellisen papusalaatin tai semifreddoa suolakinuskikastikkeella. Chef Carlon neroudesta lisää tuonnempana.

Lounaan jälkeen leiriydymme altaalle. Kippari kantaa lepotauoille mukanaan kahta värikynäpakettia ja mustavalkoisia ääriviivaprinttejä satama-altaista ja rannikkovesistä niin, että talonväki todennäköisesti luulee tyypin harrastavan aikuisvärityskirjoja. Gazebon alta kuuluu mutinaa, kun mies opettelee luotsitenttiä varten ulkoa satamakaupunkien laitureitten ja poijujen nimiä, valotunnuksia ja kääntöympyröiden säteitä. Saan rauhassa kuunnella kirjojani ja kaskaita. Kutsun Kipparia usein vieläkin lempinimellä Jantunen. Nimi jäi muistoksi menneistä onnellisista päivistä samaisella altaalla. Pänttäämisen välissä Kipparista sukeutuu vanhasta muistista allaspoika Jantunen, kun Manuela määrää miehen puhdistusrobottivastaavaksi.

Syömisen, löhöämisen ja luurit korvilla kulkemisen lisäksi dolce vita-lempipuuhiani ovat aperitivojen nauttiminen ja kukkien kerääminen. Kuljen kori kädessä pitkin puutarhaa ja Marion kasvimaita ja teen asetelmia Sala di Varietan pöydille, osteriaan ja huoneeseemme. Sanomattakin on selvää, että Lodola on myös asetelmamaisterin paratiisi. Tilaammepa sitten Spritzit tai Negronit, tarjottimella on lasien lisäksi parfyymipulloa muistuttava pikku karahvillinen tonicia lantraustarpeisiin, sen verran tujuja ovat emännän sekoitukset. Manuela ei totisesti vissyllä läträile.

Niin kuluvat dolce vitamme gelsominon tuoksuiset toscanalaispäivät. Iltaisin vihreässä huoneessa, juuri ennen nukahtamista mietin, miten suloista onkaan elämä.

IKUISIA RAKKAUKSIA

26/06/2018

Kun haluamme matkustaa helpoimman kautta, suuntaamme Italiaan. Kun emme jaksa laittaa tikkua ristiin kuin juuri ja juuri lentojen hankinnan ja muutaman sähköpostin verran, suuntaamme vanhoille kulmille Toscanaan. Samoihin maisemiin palaaminen kerta toisensa jälkeen ei ole vähääkään tylsää. Kun kaikki on tuttua, ei tarvitse hahmottaa mitään, ei kartoittaa, etsiä, säätää tai valkata. Senkun kiskoo hikiset matkakamppeet niskastaan ja aloittaa dolce vitan. Siinä ei ehdi gattoa sanoa, kun huulilla on jo lasillinen viileää chiarettoa. Joskus elämä on. Törkeän helppoa ja täydellistä. Mannaggia! sanoisi ystäväni Angela.

Edellisestä Toscanassa oleskelustamme on pari vuotta ja ensimmäisinä päivinä on kiire kulkea omia jalanjälkiä paikoissa, jotka ovat erityisen rakkaita. Yksi ylitse muiden on Lucignano, ensimmäinen oikea italialainen kotikaupunkini. Pikkuruisessa kukkulan päällisessä lintukodossa olen ollut onnellisimmillani. Kun kipuamme tarkistamaan ovatko "matalat" majani yhä tolpillaan, niin kuin ne ovat hamalta keskiajalta saakka olleet, törmäämme piazzalla vuokraisäntääni kirjailija-Giuseppeen. 

Kirjailija istuu lukemassa talonsa edustalla samalla penkillä, jolla niin usein itsekin lueskelin ja ilahtuu kohtaamisestamme. Hän kertoo muuttaneensa kirjoineen asuntoon, jossa viimeeksi majailin. Kun menemme sisään, kaksi kerrosta ovat täyttyneet kirjoista, niitä on tuhansia ja asunto tuntuu paljon entistä kodikkaammalta. Kaikki vapaa seinäpinta on kirjahyllyjen peitossa. Talossa on suloinen sekamelska, mutta kirjailijan makuuhuoneessa niteet ovat siististi värikoodattuina string-hyllyille. Jätän kysymättä toimiiko keittiön uuni tai asuuko alakerrassa yhä sama poliziotto kuin muutama vuosi sitten. Tarina rikkinäisestä uunista ja sitä turhan innokkaasti korjaavasta poliisimiehestä löytyy huhtikuun 2016 arkistoista.

Piazzalla loput vanhoista naapureistani ovat joko kuolleet tai menettäneet muistinsa. Milenan talossa asuu joku, joka rakastaa kukkia yhtä paljon kuin luomet kirkkaalla vihreällä maalannut signora Milena aikoinaan. Oven edusta on ruukkuja täynnä.

Via Romalla tapaamme lisää tuttuja, olen bella ja bentornata. Syömme Elisabettan ravintolassa ja istuskelemme pappabaarissa. Pari vuotta ovat olleet Lucignanossa hyviä, pappojen lukumäärä täsmää. Gelsominojen, jasmiinien, paksu sakeanmakea tuoksu leijailee kaikkialla.

Pittoreskiin Cortonaan ajamme vain ja ainoastaan Trattoria Toscanan scaloppinojen takia. Meidät toivotetaan sydämellisesti tervetulleiksi takaisin, mutta huuli alkaa väpättää, kun huomaan, että lempiannostani ei kaikkien syötyjen vuosien jälkeen enää löydykään menusta. Signor Santi vakuuttaa etten joudu uudistumaan; vasikkaa löytyy, samoin soosiaineksia, joten rouva syö pian sitä mitä rouva on aina syönyt, tranquilla! Kipparille Santi ei ehdota pasta arrabbiataa uudetta kertaa. Ensimmäinen on selvästi muistissa, se, jolloin Kipparin piti poistua kadulle löyhyttelemään tulta sammuksiin kangasservetillä kesken ruokailun. Sanonpa vaan, että silloin tyyppi oli very hot.

Pienzassa käymme tervehtimässä ystäväämme Paoloa. Paolo on designer, jonka officine904-brändin lippulaivaliike on tässä pecorinolta tuoksuvassa pikkukaupungissa. Asumme naapureina, mutta emme näe Paoloa koskaan, työpäivät ovat Italiassa pitkiä. Suunnittelija esittelee uusimpia mallejaan ja neronleimauksiaan intohimoisesti. Hän kehuu olallani olevaa kauniisti vanhentunutta luomustaan ja sanoo sen kaipaavan vain vähän niveaa. Scusa Paolo, ymmärsinkö oikein? Kartutan officine-kokoelmaani keikauslaukulla nimeltä Reversa.

Sienaan olen palannut jokaisella Toscanan matkallani vuoden 1996 jälkeen. Siena on opiskelukaupunkini ja siellä kulutetuista koulunpenkeistä on kiittäminen parhaan terävyytensä menettänyttä kielitaitoani. Se on tietääkseni ainoa osa Italiaa, jossa h-kirjain äännetään. Ihmisten jutustelun kuunteleminen kadulla kuulostaa aina yhtä hassulta: "Ciao Rihhardo, vai a haasa?", kyselee nytkin joku Riccardolta, mutta Riccardo ei ole menossa vielä kotiin. Sienaan liittyy paljon rakkaita muistoja, "perheeni" Radit, Palion kiihkeä tunnelma ja Campolla vietetyt illat. En tiedä miksi, mutta ensimmäistä kertaa Siena tuntuu jotenkin uuvahtaneelta. Syömme tutussa ravintolassa Campon takana, käymme Duomolla ja ajelemme puolen tunnin matkan takaisin maailman napaamme.

CIAOOO !

24/06/2018

Terveisiä Toscanasta! Ennen kertomuksia kumpuilevan maaseudun dolce vitasta on tarpeen jakaa muutama tosiasia matkustamisen tuskasta ja kamaluudesta: Ensimmäisenä täytyy kammeta työkseen matkustava matkakumppani hiellä ja vaivalla uuteen reissuun. Sen jälkeen alkaa armoton jaagaaminen helposti saavutettavasta, aikatauluihin sopivasta, kriteerit täyttävästä määränpäästä ja tuntien seilaaminen lentoyhtiöiden ja buukkausfirmojen sivustoilla sekä sähköpostittelu kontaktien kanssa. Väliin mahtuu epätoivon hetkiä, joina olen varma etten taaskaan ikinä milloinkaan matkusta minnekään.

Kun palapelin palaset loksahtavat vihdoin paikoilleen, alkaa matkustamisen todellinen painajainen. Ajamme periferiasta lentokentälle nykyisin jo edellisenä iltana, jotta saamme nukkua jossain järkyttävistä kenttähotellista ennen aamulentoa. Silti yö jää lyhyeksi ja tungeksimme laukkuinemme lähtöaulassa kukonlaulun aikaan. Itsepalvelemme laukkumme matkaan tarranauhat vinksallaan, piippaamme turvatarkastuksessa, vaikka olemme riisuneet kaiken hälyyttävän muovilaatikkoon ja annamme näytteitä sormenpäistä, sillä jollain on epäilys, että saatamme terrorisoida sitkeällä työllä hankitun lentomme. 

Seuraavaksi alkaa odottelu ja jännitysnäytelmä siitä, lentävätkö koneet ajallaan ja ehdimmekö jatkoyhteydellemme, jos sellainen on. Yleensä juuri kun kaikki näyttää hyvältä kapteeni kuuluttaa, että joudumme odottelemaan nousulupaa tukahduttavan kuumassa koneessa vielä ainakin puoli tuntia kanssamatkustajista äänekkäimpien (matkakumppanin karma) elämöidessä jo täyttä päätä penkkiriveillä edessämme, takanamme ja sivuillamme. 

Viimeisimmällä matkalla määränpäähän laskeuduttuamme juutumme paikallisen autovuokraamon rattaisiin, vaikka olemme hoitaneet kaiken etukäteen kotona. Automme avaimia etsii kolme italiaanoa, helle paahtaa vihdoin niskaamme ja reissua on takana laskutavasta riippuen vähintäänkin lukuisia tunteja ja edessä, jos moottoriteiden liikennemadonna suo, vielä muutama.  

Mutta sillä sekunnilla kun auto kaartaa tutusta liittymästä pienelle kylätielle ja siitä muutamien kilometrien päästä Lodolan portista sisään kaikki muuttuu. Matkalla oleminen on ihaninta mitä tiedämme.

Lodola on vanhojen ystävien koti, b&b ja luomutila Toscanan maaseudulla Val di Chianan laaksossa, Sienan ja Arezzon välimaastossa. Taas kerran se ottaa meidät sydämellisesti vastaan ja asettuu maailman navaksi, onnellisten päivien paikaksemme. Kaikki ympärillä on tuttua ja rakasta, helppoa hengittää ja elää.

Matkanteko unohtuu, väsymys kaikkoaa eikä nihkeä matkakumppani halua mitään muuta kuin matkustaa matkustamasta päästyään juuri tänne. Nauru ja kuplivuus pulppuavat ulos kehosta tutulla keveydellä. Suloinen joutilaisuus, dolce far'niente, alkaa hösselillä.