17/06/2019
Jatkan edellisen postauksen mankelointimuisteloita, vaikka pelkkä itseni prässäämisen ajatteleminenkin meinaa saada kaiken kaksiulotteiseen littuun.
Elämässäni oli siis asia, joka ei tuottanut enää mielihyvää. Sen valossa olin kaikkineni silkkaa mielipahaa; kurja lapsuus, säälittävä tulevaisuus ja sitä rataa. Asiasta oli päästävä eroon. Ainoa probleemi oli, että en tiennyt miten. Siitä kuitenkin olin vakuuttunut, että auvo aukeaisi ja harput säestäisivät loppuelämääni, jos tuo viheliäinen pattitilanne vain ratkeaisi.
Aloitin siis järisyttävän itseni mankeloimisen. Viisauksia sateli ovista ja ikkunoista. Jos kaipasi muutosta, piti kuulemma ihan tosissaan haluta sitä. Toivottu muutos tupsahtaisi siten ihan tosissaan nenän eteen, riitti kun muutti kalkkiintuneita toimintatapojaan. Tä? En siis ollutkaan tosissani, halusin vain leikisti. Johtopäätökseni oli, että jos mankelointi ei tuottanut tulosta, täytyi vaihtaa järeämpiin tosivehkeisiin. Otin käyttöön katujyrän ja puskutraktorin. Työstin ja veivasin, mutta mitään ei tapahtunut, patti oli ja pysyi.
Tässä vaiheessa olin muuttunut siksi vanhan sarjakuvan tyhmäksi kojootiksi, joka jahtasi itseään ovelampia maantiekiitäjiä. Kerta toisensa jälkeen kojootin takaa-ajo katkesi siihen, että sen yli ajettiin ja se liiskautui letuksi katuun maantiekiitäjien pyyhältäessä tie pöllyten auringonlaskuun. Ero kojootin ja itseni välillä oli vain se, että kojootti, hiukan ravisteltuaan palasi entiseen muotoonsa, minä pysyin ohueksi linttautuneena.
Sileiksi kauliintuneilla aivoillanikin tajusin, että kyseisellä menolla en kuulisi harppujen soivan koskaan. Erittäin lettuuntuneena tartuin Sydänjuttu-nimiseen kirjaan, joka oli killittänyt hyllyssäni jo tovin. Paisettanihan ei selfhelphötöillä siveltäisi enkä millään mittareilla ollut parasta mitä minulle oli tapahtunut, niin kuin kansiteksti väitti. Mutta ennen kuin kirja varsinaisesti edes alkoi olin jo hiukan kolmiulotteisempi. Alkulehdellä nimittäin luki:
Makasin lattialla poski parkettia vasten. Olin tullut töistä ja romahtanut eteiseen. En jaksanut ottaa takkia pois, enkä tehdä tuntikausiin mitään muutakaan itseni hyväksi. Jämähdin eteisen lattialle työpäivän jälkeen monena iltana peräkkäin. Joskus nukahdin kengät jalassa. (Anna Taipale, Sydänjuttu, 2017)
Jestas, ajattelin, nyt lyyti niin sanoakseni kirjoittaa. Jos nainen on maannut eteisen lattialla kuola poskella, meillä saattaa kuin saattaakin synkata. Ahmin kirjan, ensimmäisen laatuaan, kannesta kanteen, alleviivasin ja söhersin marginaalit täyteen. Itselleni Annan viisauden ydinsanoma oli tiivistetysti tämä: Ei tarvitse ensin ratkaista mitään, minkään ei tarvitse ensin muuttua, jotta harput voivat soida. Voi vaan pistää nautiskellen, lisätä sellaisia asioita eloonsa, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Viis melkein kaikesta muusta. Sillä voipi olla, että kun alkaa systemaattisesti silitellä sieluaan, alkaa myös tapahtua.
Tajusin, että takataskussani oli kaksi asiaa, jotka kannattaa pudistella takaisin toimintakuntoonsa. Toinen oli Kipparin yön pimeinä tunteina lohdukseni lukemattomat kerrat mongertama kukka ja toinen erikoisosaamisalani nautintotaito. Kokemusta voi luultavasti verrata uskoon tulemiseen, sillä (tididim tididam, harput soivat tässä kohtaa taustalla) putoan keskelle polkua, joka johtaa kukkalandiaan.
To be continued.
(0)
