KOHTALO KOSKETTAA AAMIAISPÖYDÄSSÄ

26/05/2016

Huhkimme saaressa koko alkuviikon. Yhtiökumppanimme loistavat hiljaisella poissaolollaan silloin, kun pitää tarttua harjan tai haravan varteen. Kenenkään häiritsemättä annamme sahojen ja trimmerin laulaa, kun siistimme mökkipihaa. Kynnän maan tasalle kalliotontille sopimattoman sireenipusikon. Helteisenä päivänä suojavarusteluni on normaalia silmät esiin jättävää kokonaisuutta huomattavasti kevyempi. Uholla on myös osuutensa siihen, etten malta vaihtaa varvastossuja saappaisiin ja sortseja pitkäpunttisiin housuihin. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

Muutaman savottapäivän jälkeisenä aamuna istumme omat Hesarin kappaleet edessämme aamiaispöydässä. Aurinko paistaa, pääskyset kaartelevat sinisellä taivaalla ja idylimme on käsinkosketeltava. Siihen saakka, kun pääsen kotimaan uutisiin. Lehdessä on kevään ties mones juttu punkeista. Uutinen ei kerro mitään, mitä en jo tietäisi. Ensimmäinen diagnosoitu borrelia-tartuntani oli -90-luvun lopulla. Sen jälkeen olen vetänyt hyttysten ohella puutiaisia puoleeni magneetin lailla. Pelkkä katse pöpelikköön riittää. Olen lähes hysteerinen suojapukeutumisessani, en todellakaan poimi kesäkukkakimppuja hiukset hulmuten keveässä pikkumekossa, vaan muistutan lähinnä atomisotaan lähtijää. Punkkisyynin teen kaikkien roskanvietiä pitempien retkien jälkeen millimetrin tarkasti, luonnollisesti myös savottapäivinä. Pääsen uutisessa lopputeksteihin, kun uumenistani kumpuaa pakottava tarve tehdä vielä yksi tarkistus. Kippari on lähellä kulauttaa kahvit väärään kurkkuun, kun kiskon äkillisesti pyjamahousut lattialle. Sisäitä johdatusta seuraamalla tutkin ensimmäisenä polvitaipeet ja mitä löydän??? Siellä lymyää tuo maailmankaikkeuden viheliäin muutaman millin mittainen kamikaze. Tilannetta seuraava metakka on valtaisa. Iljetys ei ole tarttunut ihooni kaikkine voimineen, saan kuin saankin sen irtoamaan kokonaisena naapureille asti kantautuvien tapa se-huutojen tehostamana. Hetken näen elämän vilahtavan silmieni editse, kunnes ymmärrän saaneeni m e r k i n JOLTAKIN! Ilman aamun uutista, ilman salamana iskenyttä vielä kerran tarkistuspakkoa saattaisin olla toinen jalka haudassa. Fyysisen ja henkisen järkytyksen vallassa tilaan välittömsti ajan lääkärikeskuksessa vastaanottoa pitävälle lapsuudenystävälle. Kaveri ei tiedä mitään, mitä en itse tietäisi, mutta käynti rauhoittaa kummasti. Kerron hänelle mehukkain tehostein edellisen punkkidraaman muutaman vuoden takaa Italiasta. Päädyn teho-osastomaisiin olosuhteisiin (iholleni levitetään keltaista töhnää amerikkalaissarjojen malliin) kahden nuoren miessairaanhoitajan pinesttikäsittelyyn pronto soccorson toimenpidehuoneeseen, jossa nivustaipeeseeni (!!) tarttunut zecca nyhdetään irti ja henkiin jäämiseni varmistamiseksi mukaan laitetaan kahden pillerin hevoskuuri. Maassa maan tavalla. Toki itsekin olin valmistautunut tilanteeseen ilman beigejä mummokalsareita. 

Se, miten tämä viimeisin yksilö polvitaipeeseeni päätyi jäänee mysteeriksi. Syyttävä sormeni osoittaa kuitenkin Kippariin, joka punkkisyyneistä viis veisaa ja jättää mökkikamppeensa leukapieliäni kiristävään myttyyn makuhuoneen designtuolille. Lahkeiden uumenista ei ole kaaressa pomppivalle viikatebugille kummoinenkaan temppu pujahtaa yön tunteina mehukkaitten fileitteni kimppuun. Niin tai näi, kiitos Tsiisus, kiitos Allah, kiitos Kohtalo or who ever You was. Korkeammat voimat ovat kanssani, tiedän sen nyt.

VIIKON PARHAAT

22/05/2016

Viikko on Helsingissä tällä erää viimeinen ja lajissaan ehdottomasti paras. Olo on kuin Caesarilla, tulin, näin ja voitin. Eletty haave on paras haave, sanon minä. 

Viikon paras taidehankinta on edellisen viikon afäärien tulos - rakkauspotretti. Kippari saa sen yllätyslahjaksi palattuaan meriltä. Haen maalauksen nimensä veroiselta taiteilija-Pikkujämsältä Sanomatalosta. Olen innoissani, paperille on vangittu huhtikuinen onnen hetkemme Gillin terassilla Firenzessä. Näkemättä miestä koskaan, taiteilija on maalannut Kipparille osuvasti aivan liian siniset silmät. Jatkossa voimme tarvittaessa tarkistaa olohuoneen seinältä rakkautemme määrän.

Viikon paras viikonloppu vietetään jo ennen itse viikkoa. Saan vieraakseni ihanan nuoren ystäväni. Tapauksessamme tytöt eivät päädy tanssimaan. Sen sijaan melkein mummo ja wannabemummo viettävät lauantai-iltaa Roobertin herkun pussit käden ulottuvilla perintöhuvilaa havitellen. Lenkkeily Armfeltintien autiohuvilan ohi villitsee mielikuvituksemme ja alamme punoa juonia riitelevien Grönblomien pään menoksi. Koska uni huvilasta tulee nähtyä vasta nyt, tie perintöön on auttamatta tukkossa Sven-vainaan vatsan, tai minkään muunkaan elimen kautta. Löydämme kuitenkin googlen ihmeellisestä maailmasta seitsemänkymppisen Edgarin, pääriitapukarin ja Svenin ainoan pojan. Päämme sisällä huvila ja tunnukset Edgarin tileille tuntuvat olevan jo lähes notaarin nuijankopautusta vaille hyppysissämme. Siksi onkin lähes mahdotonta uskoa viikon paskinta uutista, joka tulee postiluukusta torstaina: Hesari kertoo tylysti, että huvila on myyty uudelle omistajalle. Ystävä ei ole käänteestä milläskään. Itse en ole niinkään varma, Timppa kuulostaa Edgariin verrattuna tyypiltä, joka ei ihan piakkoin ole siirtymässä sukuhautaan.

Paras brunssi syödään saman ystävän kanssa ravintola Brossa Hilton Strandissa. Edellisen illan mielikuvitusmaratonista nälkäiset vatsamme eivät jää kaipaamaan mitään, brunssi on maukas ja tyylikäs.

Viikon paras vastine rahoille on Tallinkin comfort-luokka. Teemme kaimaystävän kanssa Tallinnan matkan ja apgreidaamme itsemme mennen tullen flintstoneitten ja humpan ulottumattomiin. Parituntinen laivamatka taittuu enemmän kuin miellyttävästi ja saa harkitsemaan Viroon matkaamista meriteitse jatkossakin. Päivä on täydellisen kaunis. Leib&reston lähiruoka on entisellään ja palvelu sydämellistä. Vanhan kaupungin pastellinen idyli ja Telliskiven rosoisuus jättävät esteettisen vaakamme balanssiin. 

Viikon parhaan viimeisen aterian paikaksi valikoituu Sikala. Syömme Kipparin kanssa legendaariset annokset paistettua maksaa ja sipulipihviä. Terveysintoilijoiden valtakaudella tunnemme itsemme lähes rikollisiksi. Syntisen hyvissä annoksissa vihreää on suolakurkuissa, parsakaalin palasessa ja hyppysellisessä persiljaa. Siinä, että tämä ravintola on ollut pystyssä -30-luvun lopulta ja siinä, että vegaanit nimeävät soija- ja seitankakkaransa nakeiksi on mielestäni vinha yhteys. 

Kiitos paras Helsinki, Tehtiksen friidu jää kaipaamaan Ulliksen huudeja!

☆ HETKI(Ä)

17/05/2016

Tänään ei meinaa millään tehdä mieli lähteä minnekään. Pääni lyö tyhjää pitkälle puoleen päivään ja jumitan aamukahvilla niin, että myöhästyn kaikilta lähdöiltäni. En saa itseäni edes aamulenkille, vaikka aurinko paistaa. Mielessä ei ole mitään vikaa ja päättelen, että alan olla Helsingissä kuin kotonani. Ei tunnu pakolliselta mitata rantaviivaa jokaisena vapaana minuuttina tai ottaa haltuun ennen tallaamattomia alueita. Ja ihan jokusen kahvilan ja ravintolankin voi jättää maistamatta ja seuraavaan kertaan. Olen elänyt kiitettävästi kuin viimeistä päivää. Juuri kun saan armahdettua itseni haahuiluun, alkaa Ellun divaani käydä kallonpohjalihaksiin ja päätän kuitenkin vielä kerran syödä Mayassa. Entisellä kotikadullani oleva pieni, saunankuuma ja ahdas kahviladeli on mainio ja aina tupaten täynnä Punavuoren luovaa voimaa. Lataan lautaselle epäfotogeneettisen keon salaattipöydän runsaita antimia ja ensimmäisen haarukallisen jälkeen näen jo tähtiä. Mayassa tehdään kaikki itse, makkaratkin, ruoka on uskomattoman maukasta ja kympillä syö itsensä järkyttävän onnelliseksi. Eikä siinä vielä kaikki, juuri kun olen kukkulani huipulla porkkanakakkujälkiruokineni sisään astuu blogimaailman ultimatumidolini Stella. Olen salaa valmistautunut tähän kohtaamiseen ja harjoitellut jopa muutamia vuorosanoja. Pasmani menevät sekaisin ja sanat juuttuvat kakkuun, kun Stellalla ei olekaan mukanaan keskustelun avaamista jouhevoittavaa Luna-koiraansa, vaan tatuoitu kollegansa. Pureskelen huolellisesti jokaisen kakunmurun ja stalkkaan idoliani. Luulen, että ikkunan ja sen edessä olevan pellavaverhon läpi voi seuraavan postauksen kuvassa erottua kuin erottuakin oma hahmoni Stellan takana, niin linjoilla istumme. Poistun kaksikon ohi lukukokemuksista vuolaasti kiittelemättä tai tähdistä ja kuista puhumatta. Kiitollisena kohtalon johdatuksesta Mayaan otan kotimatkalla vielä muutaman kuvan korkeuksista toukokuisen iltapäivän valossa.

VIIKON PARHAAT

13/05/2016

Helsingin toukokuu on kerrassaan huikea. Viikkojen parasta on arki. Ellun kanalle se on keveää ja vaaleanpunaista. Kirsikkapuut pudottavat jo terälehtiään, kauneus, kuten onnikin ovat hetkiä, joihin tarraan vimmaisesti. Parina aamuna ehdin seisoa puiden alla vaaleanpunaisessa sateessa ja katsoa taivaalle ennen kuin hattaraiset puut alkavat kaljuuntua.

Vaaleanpunaissarjassa yhtä parhaita ovat stoccan pionit. Jo toista viikkoa kiikutan niitä keventämään Ellun interiööriä. Tunnen itseni lempikukkakauppani petturiksi ja luimistelen puketteineni kotiin kiertäen Punavuoren kaukaa. Kympin kimpussa on kolme nuppupalleroa, jotka avautuvat apposen ammolleen ja kestävät melkein viikon. Maanantaiversiossa kimppuun oli luikahtanut vielä pari ylimääräistäkin. Olen täysin hurmaantunut eikerrottujen pionien keltaisesta ytimestä. Olen varma, että keskiössä on kukan sielu.

Parhaiden kukkioiden listoille pääsevät myös valkovuokot. Itärajan kasvillisuusalueella asuvana näen niitä ensi kertaa elämässäni näin läheltä näin suurina joukkoina ja sinivuokkoihin verrattuna ne tuntuvat lähes trooppisilta.

Viikon parhaalla Töölönlahden kiertävällä lenkilläni pysähdyn talvipuutarhan tropiikissa. Himoan viikunapuuta ruukkukasviksi ja ihmettelen, miksi en Toscanan lenkeilläni kuokkinut muutamaa taimea tien varrelta kotiin kuljetettavaksi. Tuurillani olisin ollut selittelemässä viljelykasvieni hyötytarkoituksia italialaisille tullimiehille. 

Puutarhan parhaita ovat kuitenkin ekomiinat. Kotona miniatyyriversio vastaavista ryöpsähti pieneen pinkkiin kukintaan Helsinkiin lähtöpäivänäni. Se on kaltaiseltani viherpeukalo keskellä kämmentä-tyypiltä paljon se. Valjastin kaktustarhurin taitoni hetkeen, jolloin asetin ruukun ikkunalaudalle ja kas, kannatti puurtaa!

Viikkoon mahtuu monta ihanaa ihmistä, kahvilaa ja ravintolaa. Italia on opettanut sen, että parasta on ihmisen syödä ja juoda toisen ihmisen seurassa. Kiten kanssa testaamme katajanokan Signoran cappuccinot, jotka meille tekee rastapäinen (vain) englantia puhuva italiaano. Buongiornoilla tai buonissimoilla on vähän käyttöä, mutta kahvi on Helsingin tähän astista parhaimmistoa. Paras hesariton aamiainen syödään kaiman seurassa El Fantissa. Skandinaavisen pelkistetyssä kahvilassa nautin seesteisen tilan hengittämisestä ja Tehtaankadun keuhkoahtaumani saa hetken rauhan.  Paras uusi aluevalloitus tehdään sisustuskollegan ja assari-Hemmon kanssa Käpylään kahvila Siiliin. Hemmo peukutta, kuten kuvasta näkyy, kahvila on yhtä suloinen kuin sitä ympäröivä satukirjamainen puutaloidylli. Assarin puutuessa makuuasentoon kävelemme puutatokortteleiden ja Mäkelänkadun kautta Kallioon. Työntelen kokemattomuuden täydellisellä luontevuudella kärryjä taatusti maailman helpoin viisihampainen kyydissä ja kollega ehdottaa kuvan lähettämistä Kipparille salaisesta kaksoiselämästäni. Emme päädy ikuistamaan tilannetta, sillä haluan Kipparin kotiin viikon päästä.

Parhaan puuroaamiaisen käyn syömässä Tehtiksen Fasussa (huom Ulliksen slangi). Kuuntelen vanhojen herrasmiesten keskustelua kielistä nauttiessani vadelmakaurapuuroa tuplavoilla. Päädyn siihen, että keskustelua käyvät historioitsija ja kielitieteilijä ja viisauteni kasvaa puurokupin aikana sillä, että englanti ei oikeastaan ole kieli vaan sekasotku ja perusamerikkalaisella on hallussaan 5000 sanan sanavarasto. Toista oli nuolenpääkirjoituksen aikoina. Täyde(llise)llä puuromahalla ja rose't jääkaapissa käyn odottamaan iltaonnikalla saapuvaa rakasta ystävää. Elämä on ON.

A GOOD DAY

09/05/2016

Tänään on hyvä päivä. Jos vapusta ei välitetä, en muista milloin olisi ollut huono. Ei muistu mieleen myöskään ahdistus, stressi tai unettomuus. Tilojen soisi jatkuvan loppuelämän. Pienoinen osasyyllinen lienee myös aurinko. Kilometrejä kertyy, kun siksakkaan ympäri kaupunkia. Puhelin näyttää yli kymmenen kilometrin päivittäiskeskiarvoja. (Täydellisen kuopan tilastoihini tekee vappu; totalitääritrauman lisäksi askelmittarin lukema väittää tylynä, että etenin päivän aikana 40 metriä).

Heti aamusta hommissani on hyvä buugi. Sähköpostittelujen seurauksena tartun tarjoukseen, josta en yksinkertaisesti voi kieltäytyä ja tulen tehneeksi (pieniä)(taide)hankintoja. Pidän Kipparin jännitystä yllä enkä paljasta enempää, mutta vinkvink, pupukortilla olisi hyvä olla ligviditeettiä. 

Afäärit hoidettuani olen hyvissä ajoin ennen pahinta lounasruuhkaa tyydyttämässä himojani Hokussa. Teriyakilohi on kutsunut sekä päivin että öin. Nöyräksi ja hiljaiseeksi saa syöjänsä tämä havajilainen tälläkin kertaa ja kutsuhuudot vaimenevat vähäksi aikaa. Hyvä pöhinä jatkuu täysmahaisena. Lohen syönnin täytyy terävöittää myös näköä, sillä silmiini osuu kadun toiselta puolelta vastakkaisen vintageliikkeen ikkunassa oleva iäkäs Dior. Laukun kuosi on legendaarinen, himoitsin sitä jo teinivuosinani -80-luvulla, mutta silloin papsukka betalade inte ja hankinta kuivui kasaan. Clutch on moitteettomassa kunnossa, mutta aitous jää mietityttämään. Päätän tehdä tutkimustyötä nettiserlokkina etten vain onnen sumentamin silmin osta kinukkidioria. Ehtiipä pupsukkakin sillä aikaa tarkistaa ligviditeetit. Annan jalkalihaksilleni lepopäivän ja teen lauttamatkan Suomenlinnaan. Valkoviinilasiin tulee harvoin kesäaikaan syljettyä, mutta erityisen bukeinen ja pyöreä suutuntuma on maanantaina päiväsaikaan.

VIIKON PARHAAT

07/05/2016

Viikon ehdottomasti parhain asia on ollut sää. Aurinko hellii Helsinkiä jo lähes kymmenettä päivää pilvettömältä taivaalta ja kaikki mikä on vihreää kasvaa silmissä. 

Viikon paras päivä on maanantai. Selviämiseni vapusta on kanssakaupunkilaisiini verrattuna taatusti yksilöllisen ainutlaatuista enkä ehkä ikinä milloinkaan ole ollut arkeen paluusta yhtä innoissani. Vappuiltana saan hädin tuskin unen päästä kiinni, kun odotan niin täpinöissäni aamua. Herätysääneni, shampanjapullo pirskahtelevine kuplineen poksauttaa kahdeksalta arjestani juhlaa. 

Viikon parhaasta siivoustuloksesta on kiittäminen Helsingin kaupungin puistotyöntekijöitä. Ennen puolta yhtätoista maanantaiaamuna vappu on muutamaa serpentiiniriekaletta lukuunottamatta pois haravoitu. Edellisen illan hilpeät juhlijat pitelevät päitään kun kuljen maailmojen omistajana hymyssä suin Kaivopuistossa, Ullanlinnan mäellä ja Merisataman rannassa. Niin työläiset kuin akateeminen väkikin ovat kalpeina hiljaa sorviensa äärillä. Paras nauru on viimeinen nauru. Istun hykerrellen Mattolaiturin aurinkotuolissa kenenkään häiritsemättä ja palvon maanantaita ja arkea.

Viikon parhaita ovat ystävät, aina. Useampien kanssa treffipaikaksi valikoituu Teatterin aurinkoinen terassi. Hautausmaagenren paras elävien kesken tapaaminen on Kiten ja Riitan kanssa Hietaniemessä. Käymme katsomassa Kiten ja tämän ystävättären hoidossa olevaa Helene Schjerfbeckin vaatimatonta viimeistä leposijaa. Naapurissa taiteilijakukkulalla viilaavat mieskollegat arvovaltaisena seurueena. Marmatamme Helenen kokemaa vääryyttä samalla kun kitkemme rikkaruohoja lemmikkien ja sinivuokkojen tieltä.  

Hautausmaat ovat kauneimpia paikkoja mitä tiedän, rauhan tyyssijoja. Keskiviikkona paikalla on tosin lisäksemme myös päästään sekaisin oleva haukka. Kitte täsmentää ornitologin taidoillaan lajin myöhemmin mehiläishaukaksi. Emme saa koskaan tietää mölisikö luontokappale suurta suruaan vai kevään herättämiä halujaan. Ennen hiljaisten valtakunnasta poistumista käyn vielä tervehtimässä Alvaria rouvineen.

Viikon paras retkikohde on Hanko. Köröttelen junalla Kipparin luo Auto Baylle. Vietämme mukavan päivän, tapaan skönärikavereitani ja illalla kumpikin meistä haaveilee omanlaisesta meren rauhastaan. 

Jokaviikkoista parasta on kotikulmieni evästarjonta. Kohdalleni ei ole toistaiseksi osunut vuokraemäntää, jonka keittiö tekisi suurtakaan vaikutusta - kohtalolle kiitos siitä - syön suurella halulla ruokani ulkona. Makuhermoja hyrisyttävät vieläkin Storyn The lohisoppa, Mayan ruisburgeriannos ja Brooklynin riippuvuuden aiheuttanut cream cheese cup cake. 

Virallisimmat tai luotettavimmat kesän mittarit näillä huudeilla eivät ole pääskyset saati celsiukset. Varmin ja paras todiste siitä, että kesä on tullut Ullikseen ja naapurustoon on Sikalan terassilla tarkeneva Andy McCoy. Lauantaina kauppaan mennessäni vielä emmin kevään ja kesän välillä, kun näen Mr McCoyn seurueineen nojailemassa tölkit käsissään puiston kaiteeseen. Puolen tunnin päästä palatessani ymmärrän seurueen olleen hetkeä aiemmin vain etkoilla. Elämää nähnyt nelikko istuu Sikalan pöydän ääressä tyytyväisenä huurteiset edessään. Andyä ei palele, on kesä!