TATTILOMAN TARPEESSA

21/09/2018

Olen poiminut itseni tattipöönauttiin. Sillä aikaa kun kuun alkupuolella psyykkaan mieltäni siihen, että lämpimän ja kuivan kesän jälkeen on tyytyminen sienettömään syksyyn, maanalaisissa rihmastoissa käykin melkoinen virkkuu.

Kun totuus sitten valkenee, metsä raikuu ja tattimopo keulii ensimmäisessä sammalikossa. Olen pillistöjen imussa eikä hommaa pysäytä enää mikään. Kuljen tatin kuvat silmissä, en saa rauhaa en päivin enkä öin. Kun en ole metsässä, tunnen luissani ja ytimissäni miten paksu poika ponnistaa varvikon läpi ja taas on mentävä.

Juttelen tateille ja asettelen niitä poseerauksiin. Otoksistani päätellen koetan myös opettaa tatinpoikasia lukemaan. Joihinkin yksilöihin solmiutuu erityisen lämmin suhde. Asutan niitä jääkaapissa sen sijaan, että raaskisin paistaa kaverit pannulla tai viipaloida heidät pakastepusseihin.

Enää tattisilmäni ei säihky kovinkaan kirkkaana. Enemminkin se seisoo tai tapittaa hullun katseella minkä tahansa pöpelikön suuntaan. Metsässä ei ole siunaaman rauhaa. Vaikka kuinka koetan halailla puita, pää vääntää kohti maata. Etukenosta johtuva niskajumi on tällä haavaa pahempana kuin yhdelläkään puhelimen orjalla. 

Olen lopen uupunut. Sienet saavat puolestani painua sinne missä pippuri kasvaa. Ainakin kunhan olen tämän tilitettyäni syönyt suihini eilisen retken mustatorvisienet voilla ja pecorinolla, Amaronen kyyditseminä. Ja kunhan eivät painu kreikkalaiselle saarelle. Sillä sinne painuu hermolomaa viettämään tämä tattimaakari. Se on kalimeera kaverit! 

Ps. Suosittelen suhtautumaan varauksella syksyn kiinnostavimpaan sienikirjaan, Long Litt Woonin Minun sienipolkuni, vaikka kansiteksti kehuskeleekin sienestyksen parantavalla vaikutuksella.

ONNENKORJUUAIKA

12/09/2018

Aina syksyisin iskee hirveä halu olla maalainen. Unelmieni maalainen on omavarainen. Se tekee maalaisesta juurevan. Maalaisen ei tarvitse maadoittaa itseään punaisilla villasukilla tai energiahoidoilla. Maalaisen kädet ovat koko ajan pinttyneet ja kynnen aluset multaiset, koska maalainen poimii ja noppii itsensä onnelliseksi. Maalaisen ei tarvitse poistua ahon laidasta metsän siimeksestä kuin korkeintaan voiostoksille, koska kirnuta ei nyt viitsi enää maalainenkaan.

Tapaan ilmielävän unelmieni maalaisen. Kuuntelen monttuaukinaisena kuola valuen kun tämä suunnittelee viikon syömisiään: itse ongittuja ahvenia ja haukia, sieniä, oman maan vihanneksia ja juureksia, maatiaiskanojen munia, jänispaistia, mustikkapiirakkaa ja itse puristettua omenamehua. Maalainen kiertää veistä haavassani kertomalla vielä, miten hänen kellarinsa hyllyt notkuvat kaikesta hillotusta, survotusta ja säilötystä. Enää puuttuvat kuulemma vain sormenpään kokoiset pikkurouskut, joista voisi tehdä pikkelsiä. Byääääh!

En olisi varmaankaan kovin hyvä maalainen. Olen enemmänkin kuin ison kirjan taivaan lintunen. Koettaisin kaikin keinoin luistella kylvämisestä ja kyntämisestä, kitkemisestä puhumattakaan. Poimisin kirjaimellisesti jyvät akanoista. Ja sittenkin vain sellaiset, joista korit täyttyisivät vinhaa vauhtia.

Lempipoimittaviani ovat sienet. Onneksi metsäläisyys on paljon helpompaa kuin maalaisuus. Luontoäiti tekee työt ja itse voi vaan mennä korjailemaan potteja. Olen tällä hetkellä tattiomavarainen ja mustine kynnenalusineni vahvasti maalaiseen kallellaan. Nopittavaa piisaa valitettavasti muissakin kuin sienissä, sillä tämän syksyn hirvikärpässato on suorastaan ylitsepursuava. Se ken keksii näitä pirulaisia hyödyntävän innovaation, ehtii hyvin jouluksi Bahama-saarille kylpemään rahoissaan. Erään retken jälkeen poimin hirvareita päästäni kuin puolukoita mättäästä. Olen joutunut niiden takia myös sekä läheltä piti hirvikärpäskolariin että evakkoon omasta kodistani.

Sadonkorjuuni rajoittuisi pitkälle sieniin ja hirvikärpäsiin ellen omaisi maalaisia sukujuuria. Aurinkoisena sunnuntaina kerään tattien lisäksi korit täyteen omenoita, luumuja, kurkkuja, lehtikaaleja, porkkanoita, punajuuria, palsternakkoja, sipuleita, auringonkukkia, daalioita ja astereita - puhdasta luomuonnea.  

KUKKAKRIMINAALIT

05/09/2018

Luojalle kiitos, että se ennen vapaapäiväänsä jaksoi hommata maailmaan kasvit. Tai leville, että ne silloin joskus nelisen miljardia vuotta sitten pistivät kasvikunnan evoluution idulle. Kiitos kaikille, joilla oli vähääkään sormensa kyseisessä mullassa, olen ansiostanne onnellinen ihminen.

Rakastan kasvikuntaa luultavasti enemmän kuin ihmis- ja eläinkuntaa. Erityisesti rakastan kaikkia kukkia. Kaikkia paitsi punaisia flamingonkukkia. Silloin kun en jaksa ketään enkä mitään, jaksan aina hömpsyytellä kukkia.

Hömpsyyttely on kaikkea kukkien ihailuun, poimimiseen, hankintaan ja asetteluun liittyvää. Kukkakaupassa lähtee nykyisin lapanen välittömästi. Menen ostamaan yhtä oksaa, mutta kassalla niitä on kasassa sylillinen. Taloudellisen konkurssin pitää loitolla, jos ei nyt ihan kukan pölliminen päivässä, niin ainakin useamman pölliminen kukintakaudessa. Olen kukkakriminaali. Kleptomania iskee puistoissa, puutarhojen sokeissa kulmissa, katseilta syrjässä olevien kukkapenkkien kohdalla ja aidan yli roikkuvien oksien hipaistessa viatonta hihaani, joitain lokaatioita mainitakseni. Oikea käteni ei ole vasemman vartija, kun oksaa sujahtaa kassiin. Varmuuden vuoksi selvennettäköön, etten koskaan kähvellä kukkakaupoista tai tutuilta.

Minulla on ystävä, joka hänkin harrastaa pientä pöllintää. Tulemme valtavan iloisiksi huomatessamme tämän meitä yhdistävän erityispiirteen. Heinäkuussa ymmärrämme kuitenkin olevamme pikkutekijöitä, varsinaisa amatöörejä lokin raatoa muistuttavien yliaikaisten pionien ja sireeninoksien vohkimisiemme kanssa. Lappeenrantalainen paikallislehti kirjoittaa rollaattorigangstasta, josta tulee välittömästi esikuvamme: Aamutuimaisessa kaupungissa liikuskellut 90-vuotias mummo on kesän aikana ehtinyt anastaa kärryynsä istutuksen jos toisenkin. Jouduttuaan lopulta väijytykseen mummo yrittää harhauttaa kiinniottajaansa kertomalla, että on juuri saanut kukkapaakut tuttavaltaan. Ilmeisesti käsilaukusta löytyneet multaiset "tiirikointivälineet" todistavat toista, samoin palvelukodista paljastuva kätkö, jonka sisältö sopii täydellisesti kaupungin kukkapenkeissä ammottaviin monttuihin. Mummon edunvalvonta maksaa lunnaat ja viulut ja idolimme lieneekin jo back in business. Syyshortensioiden ja pallokrysanteemien omistajat - pitäkää kiinni puskistanne!

EPÄSOMEAALINEN

02/09/2018

Olen lankapuhelinnatiivi. Olen myös kuvaputki- ja filmirullanatiivi. Puhumattakaan kirjeenvaihto- ja ystäväkirjanativismista. Natiiviuteni lajit ovat lakanneet olemasta jo aikaa sitten. Joistain on sentään vielä kellastuneita todisteita valokuva-albumeissa, sekä muovitaskullisissa että tarratoiminnollisissa. Ei siis ihme, etten ole oikein kotonani nykymenossa. En hallitse mitään, minkä etuliitteenä on digi, paitsi kellonajat, koska natiiviaikoina meillä oli sentään kelloradio. Sosiaalinen media on akilleen kantapääni. Youtuben ja facebookin käyttäjänä olen 75-vuotiasta isääni onnettomampi ja se, jonka kuuluisi nakottaa tv:n ääressä, kun ykköseltä tulee Seniorit somessa.

Olen kyllä somessa, tarkemmin sanottuna somen pihalla. En seuraa juuri mitää, en ole virtuaaliryhmähenkinen enkä oikein osaa kaveeratakaan kuin naamatusten. Kun jaan postauksen tai instakuvan, odotan kyllä otsa kirkkaana suosiota. Itse rullaan ruutua ja täppäilen tykkäilyjäni pelin hengen mukaisesti aivan liian harvoin. Positiivinen aktiivisuus on somelon henki, vaan kukapa ei joskus olisi myös tarkoituksella nonseleerannut kaveria välittämällä kirjaimellisesti peukuttoman, sydämettömän viestin? Olen siis ilmeisen epäsomeaalinen tyyppi. Kyseinen viitekehys saa sen kuulostamaan vialta.

Kun sometan, toivon rentoutuvani, inspiroituvani ja ilostuvani. Sen sijaan tulen usein levottomaksi ja jotenkin harottavaksi. Ärsyynnyn melkein aina jostakin. Upeat kuvat eivät hetkauta turtunutta systeemiäni tai sitten vaan masentaa toljottaa täydellisiä palmurantoja ja ihmisten ilakointia toistensa kanssa, kun on yksin ja jumissa itärajalaisessa tuppukylässä. En halua, että mikään koneisto, jonka osa olen, alkaa muuttaa käsitystäni siitä, kuka olen tai mitä ajattelen elämästäni. Alan yleensä luontaisesti vältellä ikävien fibojen lähteitä. Laite palautuu ilman lakkoja ja vieroitusoireita alkuperäiseen tarkoitukseensa puhelimeksi.

Hesari kertoo (1.9.2018), että brittiläinen terveysjärjestö kehottaa ihmisiä viettämään sometonta syyskuuta. Tutkittua on, että liika linjoilla roikkuminen lisää ahdistuneisuutta, se masentaa, vie unet ja jopa fomottaa eli aiheuttaa jostain oleellisesta paitsi jäämisen pelkoa. Siis muuallakin kuin itärajalla.

Hesari kertoo (25.8.2018) myös Eero Milonoffin ajatuksia aiheesta. Oi, mikä viisas, herkkä mies! Jos en olisi niin tottunut komponenttitasoon, voisin toivoa, että Kippari ajattelisi yhtä syvällisiä. Eero ei ole somessa (jotain yhteistä miehissä sentään), koska se ajoi hänet kauas omasta itsestään:

"Ihmisyyden isoin asia on olla aidossa kontaktissa itseen ja muihin. Mutta jos se kontakti tapahtuu jonkin epäaidon, kuten sosiaalisen median kautta, se tukee helposti sitä, ettei saisi olla heikko."

Eero, lähetän ovellesi joukon muinaisia kupidoja nuolineen.