OI YVES !

17/03/2019

Vaaleanpunaisen lisäksi mieleni maalaa Marrakechia myös toisella värillä, ultramariinilla, lapislatsulin sinisellä, Yves'n sinisellä. 

Marrakech palauttaa mieleeni mustahopeasiniraidallisen hajuvesipullon. Te kaikki -80-luvun lopun vierelläni kulkeneet, ystävät ja tuttavat, menneet ja säilyneet, tämä on teille: Pyydän mitä vilpittömimmin anteeksi aiheuttamiani Rive Gauche-katkuja, joilta ette voineet seurassani välttyä. Kestitte lemuamiseni urhoollisesti, kiitos siitä! 

YSL:n Rive Gauche oli ensimmäinen naisen tuoksuni. En ymmärtänyt parikymppisenä tuoksuista tuon taivaallista, mutta Rive Gauche puki ylleni sellaisen varmuuden, että olin kuin köyhä tyttö Yves'n mustassa kulttismokissa. Muistan yhä miten hankin ensimmäisen putelini Finnairin Riminin lennolta ja millaista voimaa metallinen pakkaus sykki. Alyssa Ashleyn Musk-neitonen jäi sille kiitoradalle. Rive Gauche on nimikkotuoksujeni pioneeri. Se laittaa liikkeelle läpi vuosien kiemurtelevan ja aikojen myötä vaihtuvan Jaanalta tuoksuvan hajuvanan. Vieläkin ajatellessani menneitä elämänvaiheita muistot yhdistyvät vahvasti siihen, mitä tuoksua milloinkin käytin.

Joudun Marrakechissa Yves'n lumoihin. Yves rakastuu kaupunkiin -60-luvulla. Pian hän ja Pierre hankkivat sieltä ensimmäisen talonsa ja alkavat viettää säännöllisesti aikaa Marokossa. Ajelemme taksilla Medinan ulkopuolelle, missä sijaitsee pariskunnan viimeisin huvila, Villa Oasis, keskellä upeaa Jardin Majorellea. Villan vieressä on YSL-museo, joka on täynnä muotigurun asuja eri vuosikymmeniltä. Katsomme uudestaan jokunen vuosi sitten ilmestyneen Pierre Nineyn loistavasti tähdittämän YSL-elokuvan. Se lässäyttää Yves-palvontani. Elokuva antaa kuvan epävarmasta, ahdistuneesta, addiktoituneesta nerosta, joka kohtelee läheisiään miten sattuu ja ajautuu lopulta yksinäisen tuhon partaalle.

Palan kuitenkin halusta päästä privaattikierrokselle Villa Oasikseen. Haluan nähdä paikat, missä Yves ja Pierre järjestivät hulvattomia juhliaan suihkuseurapiiriystävilleen ja missä Yves milloin inspiraation, milloin tuskan vallassa piirsi luonnoksiaan. Tutkin asiaa ja selviää, että yksityiskierrokselle päästäksemme meidän pitää olla jonkin sortin luxury clubin jäseniä ja majoittua paikallisessa Four Seasonissa. Lisäksi vaaditaan 2000 punnan lahjoituspulitus YSL-Foundationille. Lippuluukulla virkailija ei ota kuuleviin korviinsa Rive Gauche-nostalgiapläjäystäni. Setelien puutetta ei kuulemma kompensoi nuoruuden pulikoinnit kyseisessä tuoksussa. Villa Oasiksen ovet eivät aukene. Köyhä, entinen, tyystin toiselle elämälle tuoksuva tyttö jatkaa vanhalla smokittomalla varmuudella matkaansa. Au revoir Yves!

KUJILLA

13/03/2019

Jos jollekulle olisi pälkähtänyt päähän lähettää eräänlaisia totuuksiaan laukova kirjoittaja niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, jotakuta saattaa nyt hyvinkin onnistaa. Riittää, että houkuttelee kirjoittajan matkaan, johdattaa tämän Marrakechin vanhan kaupungin sokkeloisille kujille ja jättää sinne. Ikinä ei olisi enää sanasieposta harmia.

Ilman Kipparin suopeutta ja maps.me-sovellusta pyörisin vieläkin Medinan soukeissa etsimässä tietäni kotiin. Ajelemme taksilla muutaman kerran muurien ulkopuolelle, muuten pysyttelemme vanhassa kaupungissa. Basaarit pursuavat tavaraa. Olen jo kotona päättänyt ostaa maton, jos oikea sellainen vastaan tulee. Mutta käy niin kuin aina, kun tarjontaa on yli aivosolujeni määrän. En pysty minkäänlaisiin päätöksiin.

En yllä edes basaarihain haileaan haavekuvaan, mutta kaupanteossani on kyllä piilokamera-ainesta. Kauppiaat vainuavat untuvapeitteeni jo kaukaa ja silmänräpäyksessä olen haavissa hypistelemässä puodin tarjontaa. Vedettyään hatusta tiedustelemani tuotteen hinnan, kauppamies kysyy tummat silmät kiinnostusta loistaen: -What's your price? En saa mutinoitani muovautumaan numeroiksi, vaikka Kippari kuinka tökkii kylkeeni ja hokee: -Tingi, tingi! Tyylikseni vakiintuu vastata: -Your price is good price. Hankin tällä tinkimättömällä taktiikalla jokusen vuoden muurin reunalla roikkuneen satulalaukun, käsin tehdyt mokkakengät ja korin, johon vaihdetaan silmääni miellyttävämmät nahkakahvat koko suvun voimin.

Katupölyn, lyijypäästöjen ja ties minkä puhdistaminen satulalaukun pinnalta vie tovin, mutta lopputulos vastaa unelmieni vintageveskaa, noin 20 euron hintaan. Kenkien tekijän paja on muutaman neliön koppero soukin uumenissa. Nuori mestari liimaa kamelinnahkapohjia kuulokkeet korvillaan ja vielä nuorempi mestari istuu kenkälaatikoiden päällä ja katsoo kännykän näytöltä Piippolan vaari-videota. Sydämeni sulaa ja ostan kengät mukisematta 250 dirhamilla.

Kujilla porisee ja tirisee. Yhden keittolevyn ravintoloita on joka kulmalla ja raaka-aineiden tarjonta on valtava. Hedelmien, vihannesten, hunajakakkujen, oliivien, elävien kanojen ja palvattujen vuohenpäiden päällä leijuu sankka pakokaasu- ja kärpäspilvi. Marokkolainen ruoka on taivaallista. Ennen kuin menetän makuaistini viikon loppupuolella olen ehtinyt maistaa kaikki listallani olleet tärkeimmät taginet, cous cousit, filotaikinakuoriset pasteijat ja kurmaissut kymmeniä pikkukipollisia erilaisia kasviksia, papuja ja linssejä. Ruoka on muhkean mausteista, mutta ei ollenkaan tulista. Makean aprikoosin, appelsiinin ja sitruunan liitto ruukuissa muhineiden lihojen kanssa kirvoittaa madonnat ja helleluujat kielelle siinä määrin, että herra A päättää viedä rangaistukseksi makuaistini. Maku palaa vasta reilun viikon päästä kuin armahduksesta juuri samaisella hetkellä kun otan uunista pari tuntia tomaattikastikkeessa muhineet tuliais-ras al hanoutilla, jeeralla ja mintulla maustetut karitsanpyörykät.

RIADIN RAUHASSA

10/03/2019

Tämä kirjoitus on pyhitetty riadimme rauhalle, joten Yönaiset, pliis, ottakaa tukeva asento haudoissanne ja laittakaa tulpat syvälle korviin, sillä tätä ette halua kuulla. Olemme varsinaisia afrikannössökävijöitä. Lillimme Jardin Secret'n hiljaisuudessa ja siemailemme minttuteetä sen sijaan, että ottaisimme kamelit allemme ja suuntaisimme Saharaan tai lähtisimme ylittämään Atlas-vuoria hakut olallamme. Ja kuka käy Marrakechissa antamatta hamamin jykevän pesijän kuurata ihoaan nilelle? Kaksi kättä nousee. 

Kieltämättä hiukan harmittaa, että suunnitelmamme autiomaan kevytversiostakin menevät mönkään (jeepillä ensimmäiselle hiekka-aukealle, lounas beduiiniautenttiseksi stailatussa telttaleirissä, kamelin taputtelua ja kotiin), sillä tauti iskee ensin Kippariin. Tilanne on vähän sama kuin Muhametilla vuoren kanssa. Koska emme pääse keitaalle, keidas tulkoon meille!

Riadimme omistaa nettisivujen mukaan ranskalaispariskunta Cyrielle ja Julien, jotka tuntuvat olevan toimittamassa muotibisneksiään Pariisissa, sillä keidasta pitävät pystyssä Varapomo, Youssef ja Ismail. Jardin Secret on ihana kuuden huoneen majatalo, boheemisti chic ja helmi-maaliskuun vaihteessa vähän homssuisesti vielä talviteloilla. Pieni kaksiomme on juuri niin ihana kuin kotona katselemissamme kuvissa.

Talo on täynnä kutsuvia oleskelutiloja ja istuinryhmiä. Kaikkialla on pinoissa Cyriellen ja Julienin lempikirjoja (YSL&Pierre), huolettomia asetelmia ja valokuvia. Varapomo selittää, että kokki-Muhammed on jossain ongelmissa emmekä siis tule saamaan kuuluisaa vaaleanpunaisen kattoterassin terveyslounasta tai illallista (too bad, pakko etsiä oikeaa marokkoruokaa ;), mutta muuten palvelu on huomaamattomasti täydellisen huomaavaista ja homma toimii. Harmittelen, etten tullut pakanneeksi mukaan puutarhavälineistöäni (Fiskarsin sakset), olisin voinut joutessani harventaa sisäpihan banaanipusikot ja rapsia samalla kaikista noin kolmestasadasta muustakin kasvista kuivuneet lehdet pois. Talo on sitä paitsi täynnä hommaan sopivia hattuja.

Syljeskelemme (sikaupeaan) kattoomme ja naureskelemme omalle nössöydellemme. Meitä ei tavoita kujien vilske eikä niiden järkyttävät pakokaasukatkut. Ei mene hiekkaa silmiin, eikä viluta tähtitaivaan alla. Huoneeseemme kuuluu vain paikallisen satakielen luritus, jonka rikkoo silloin tällöin viereisen moskeijan kutsujoiku. Sekään ei saa meitä terhentymään.

MARRAKECH-RAJAUS

08/03/2019

En ole sitten -80-luvun puolivälin ja Tommy Tabermannin Suudelman, Vedenpaisumuksen ja Jumalattaren ollut yhtä truutattu kirjailijan tekstillä kuin olen nyt Mia Kankimäen Yönaisilla. Yönaiset neuvovat: -Jos haluat matkustaa, lähde. Ei haittaa vaikka pelkäät. Olen ylpeä itsestäni, viittaan kintaalla tutuille, helpoille, keväisille eurooppalaiskaupungeille ja lähden polleana Yönaisten, vaaleanpunaisen valon ja rapistuneiden seinien innoittamana ensimmäiselle matkalleni Afrikkaan. Kuulen kyllä miten Yönaiset kuolevat nauruun haudoissaan; -Marrakech? -Afrikkaa? -Eihän siellä voi edes kaveerata ihmissyöjien kanssa. Toista se oli, kun ampuiltiin leijonia savanneilla ja melottiin pitkin viidakkojokia korsetissa ja pitkässä mustassa hameessa. Olkoonkin, että Marrakech on nössöjen Afrikkaa, lähden reissuun kuin löytöretkelle ikään. Kippari, jolla on kokemusta Tangerin satamakaupungista, suhtautuu matkapuuhiimme oudon hiljaisesti.

Marrekech on vaaleanpunainen. Niin kauniin ja tuhansien vivahteiden vaaleanpunainen, että henki meinaa salpautua. Medinan rosoisuus, rapistuneisuus, rujous - koko sokkeloisten katujen rajuus ja kakofonia ovat pakokaasujen ja katukeittiöiden utuisuttamaa ruusuisuutta. Minne pään kääntääkään, vastassa on ränsistynyt seinä, jota peittävät epämääräisten sähköjohtojen sekamelska, maalaukset ja kirjoitukset, joista en ota tolkkua, mutta joiden sielua hivelevää kauneutta palvon ja rakastan. Muureilla roikkuu mattoja ja peittoja, joiden paljetteihin valo osuu jostain kattojen välistä. Niiden heijastuksessa jopa tummat miehet hohkavat vaaleanpunaista. Tulee halu ikuistaa kaikki, jokainen nyanssi, jokainen sävy. Vielä tuo, ja tuo, yksi vielä.

Kovin pian huomaan, etten pärjää totutulla tyylilläni kaupungissa. En voi rauhassa tuijotella seiniä. Pysähtyminen tarkoittaa, että kymmenet mopot, aasikärryt ja mattorullakuljetukset ajelevat sumeilematta ylitseni, ohikulkijoitten karuselleista puhumattakaan. Pyörin kaikkien jaloissa samalla kun tossukauppias kiskoo oikeasta, kassikauppias vasemmasta hihasta. Marrakech ottaa mittani. Se näyttää paikkansa. Ja omani. Tunnen rajani, mutta Marrakech piirtää ne entistä vahvemmiksi, kuin paksulla mustalla tussilla. Alan saada kiinni Kipparin lähtöhiljaisuudesta. 

Pärjäämme rajoinemme kaupungin kanssa kuitenkin mainiosti lähes viikon loppuun. Todennäköisesti liian äänekkäistä madonnoilla manailuista johtuen herra A langettaa ylleni loman viime metreillä marokkolaisen lentsun, joka vie nöyrään kanveesiin. Sitä ennen opin muun muassa, että silmäni ovat sähkönsiniset, että riad on rauhan tyyssija, että Marokossa on ihan helppoa olla tinkimätön, vaikka turistioppaat muuta väittävät ja että hallitsen myös ylös päin tinkimisen. Opin yhtä ja toista Yvesistä ja Pierrestä ja senkin, että ensi kesän aperitiivoni on mitä todennäköisemmin minttutee. Ei, herra A:lla ei ollut lentsun lisäksi muita langetuksia, minttutee vain on yksinkertaisesti järisyttävän hyvää.