HARJUN HURMA

24/08/2018

Onpa kerran supermalli nimeltään Saimi. Eräänä päivänä Saimi saa tarpeekseen milanojen, pariisien ja helsinkien kissakävelyistä. Hän päättää muuttaa keskelle etelä-savolaista ei mitään. Saimi vaihtaa louboutinit lantsareihin ja lähtee samoilemaan pitkin metsiä. Yhtäkkiä, haperoiden, valmuskoiden ja tattien keskellä pilkottaa vanha ränsistynyt hotelli. -Pistetäänpä homma pyörimään, tuumaa Saimi ja ryhtyy toimeen.

Tarinan jatko ei liene kenellekään vieras. Hurjan remontteeraamisen jälkeen vuonna 2016 huonoon kuntoon päässyt rakennus herää uuteen aikaansa hotelli Punkaharjuna. 

Ajamme hotellille lounaalle eräänä elokuisena perjantaina. Harjumaisemat vetävät vertoja Toscanan kukkuloille, metsät ovat satumaisia ja niiden vetovoima maaginen. Ei ole epäselvää, miksi maailman metropoleille on jäänyt näppeihin lyhyempi tikku. Tulee halu tehdä saimit ja karistaa kaupunkitomut jaloista pysyvästi.

Rinteen reunalla seisova utuisen roosa hotellirakennus on itse kaunotar. Harjun todellinen valtiatar on kuitenkin pitkässä boheemissa kesämekossaan häärivä upea emäntämme, joka juttelee rennon oloisena vieraiden kanssa. Saimin karisma on hurmaava sekoitus maailmannaista ja metsänneitoa. Ruoka on taivaallista, palvelu moitteetonta, visuaalisuus viimeisen päälle ja Saimin energia, jonka paikassa aistii on vahvaa ja lumoavaa. Punkaharju on nostettu maailmankartalle tällä voimalla ja herkkyydellä. Samaa välittävät myös seinille ripustetut Elina Simosen upeat valokuvat.

Koska Kippari ei suostu näiltä seisomilta muuttamaan Punkaharjulle, joudun palaamaan sinne turistina. Olemme näky, kun vedämme ystävän kanssa cabin bagejamme pitkin kansallisia metsämaisemia ja otamme google mapilla suuntaa Luston asemalta hotellille. Olemme ostaneet matkapaketin, johon kuuluu hotelliyön lisäksi Samuli Edelmanin konsertti Olavinlinnassa. 

Olen jämähtänyt Samulin virsimoodiin ja odotan lavalle miestä, ääntä ja hartaanpuoleista tunnelmaa. Sen sijaan estradi täyttyy muusikoista, joiden suonissa veri kiertää perushanuristia astetta kiihkeämmin. Samuli, onnekas, on selvästi löytänyt heimonsa romaaniorkesteri Suorasta linjasta. Ilo kuplii, tahti kiihtyy, rytmi tarttuu ja linna tanssii.

Konsertin jälkeen palaamme hotellille, joka on täynnä elämää. Harjun pimeässä yössä italialainen iskelmä, ystävien nauru ja puheen sorina sekoittuvat ikihonkien huminaan. Niitä säestää määrätietoinen korkojen kopina.

   

CIAO CIAO KESÄ

19/08/2018

Elokuu on kääntymässä ehtooseensa. Päätin eilen, että tulkoon mikä intiaanisyyskuu tahansa, kesäpäivät ovat osaltani tässä. Olen henkisesti valmis villoihin ja vällyihin. Kuin tilauksesta herään aamulla huikeaan harmauteen. Ulkona ropisee pitkästä aikaa oikea sade. Haahuilen päivän pyjamassa ja vietän kesän rääppiäisiä. Olen kieltämättä hiukan hämilläni. Saan vaivatta kielen päälle jo elettyjen hetkien herkullisen maun. Onnellistun niistä yhä käsittämättömän paljon vain muistelemalla niitä. Siis eikö olekaan pakko hypätä arjen jyrän puikkoihin, ajaa ihania muistoja liiskaksi ja ulvoa, että syöty kakku on syöty kakku? Whaaaat happened?

Tapahtui paljon. Tapahtui muun muassa ihme nimeltä sup-laudalle nousu ja sup-laudalla pysyminen. Yhtenä helteisenä päivänä saan kerta kaikkiaan tarpeekseni ainaisesta sup-haaveilustani ja iankaikkisesta varmuudestani sup-epäonnistua. Varustan itseni henkisellä supersupwoman-tasapainoasulla, jonka hihoista ja lahkeista tarpeen vaatiessa laukeavat kellukkeet, marssin rantaan, nousen läpyskälle ja melon. Itsensävoittajan on helppo hymyillä. Hymyilen vieläkin, erityisesti sille, miten väärässä usein olen itseni suhteen.

Ehdimme olla kesän aikana isolla äMMällä ennätykselliset viisi päivää, lähes putkeen. Iso äMMä - Mökiksi, Mörskäksi ja Murheen kryyniksikin kutsuttu talopahanen on usein kyseenalaisen mielihyvän ja rentouden tyyssija vartin päässä kotoa, Saimaan saaressa, ainoana mukavuutenaan A4:n kokoinen aurinkopaneeli. 

Hautaamme kunnostussuunnitelmat ja remonttihaaveet ja antaudumme helteisille päiville. Emme pistä tikkua ristiin. Seilaamme parisängyn kokoisella anastetulla uimapatjalla ja syljeskelemme taivaalle, syömme ja saunomme. Mökkipäivät virttyneissä bikineissä ja Viipurin torimummolta aikoinaan ostetussa pellavakylpytakissa ovat nyt tuntoaistiini syöpynyttä puhdasta onnea.

Edellisen postauksen road tripin lisäksi kotimaan matkailukokemuksista parhaimpiin kuuluvat ehdottomasti kartanokaunottaret Tertti ja hotelli Punkaharju. 

Notkumme Tertin pitopöydissä ja syömme napamme paukuksiin yli viidenkymmenen lähiruokalajin tarjonnasta. Ei pidä luulla, etten arvosta sampea ruusuilla ja shamppanjalla, fasaania vihreällä niityllä tai lakritsijuurella marinoitua silliä, vaikka antimien lempiherkuiksi valikoituvatkin Harjupellon keitetyt ja voisulassa lillivät siiklit, joita kukkaissokerikakun ohella pistelen onnellisena myös jälkiruuaksi.

Saimin tykönä Punkaharjulla visiteeraan pariinkin otteeseen. Hotelli ja sen emäntä ansaitsevat oman kirjoituksensa. Palaan kansallismaisemiin omissa rääppiäisissään pikimmiten.

Lopuksi kysynpä vaan, olisivatko nämäkään kesänautinnot jääneet kehomuistini solukoihin tällä syvyydellä, jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset? Jos olisin kohmettunut sup-laudalle tai istunut traktorin penkillä ja mökkiterassilla toppatakissa? Kysynpä vaan.

AUTOMATKALLA ETELÄSSÄ

09/08/2018

En ole harrastanut kotimaan matkailua Helsinkiä lukuun ottamatta vuosikausiin. Olisi kannattanut. Suomen etelässä on kuin ulkomailla. 

Järjestelen meidät Kipparin pyöreiden kunniaksi pienelle road tripille. Mies ei pääse Pariisiin niin kuin tulin itse vastaavassa tilanteessa päässeeksi, mutta Pariisin Villelle kuitenkin. Pariisin Ville on suloinen hotelli vanhassa Porvoossa, mikä taas on itse suloisuuden huipentuma.

Olisin saanut slaagin, jos olisi ollut alkukesä. En olisi yksinkertaisesti selviytynyt mukulakivikatujen puutaloidylliskenaariosta kaikkine kukkivine sireeneineen ja omenapuineen, kirsikkapuista puhumattakaan. Nytkin pitää melkein pussiin hengitellä. Sisäisessä puutarhanvaltaaja-anarkistissani on Porvoossa piteleminen. Jos alueelle ikinä milloinkaan haetaan vähän kiroilevaa, omatoimisesti puskissa haahuilevaa puutarhatonttua, olen myös siihen toimeen täydellinen. Syömme juhla-aterian kirkontorilla ravintola Sicapellessä, jonka menusta löytyy maailmankaikkeuden paras appelsiinirisotto. Voihan Pelle, miten sicahyvää ruokaa!

Porvoosta jatkamme Hankoon. Hangosta en sano muuta kuin että muutaman samaan hankojamaan päätyneen kohtalotoverin kanssa on suunnitelmissa perustaa Sisäisten hangottarien sisaruskunta. Sisarten pääasiallinen tehtävä on harjoittaa männyntuoksuisella hiekkarannalla huvilaelämälarppia. Joskus sisaret juovat myös roseeta ja ajavat Pelagoilla tukat tuulessa hulmuten. En suostu muistelemaan Kipparin matkassa seilatessa kuulemiani hankolaisten luotsien tarinoita Hangon talvista. Sisarten Hangossa paistaa aina. Kuvat puhukoot puolestaan:

Ajelemme selvittelemään hankohuurujamme Mustioon, tietämättöminä siitä, että Mustion linnan tontilla huurut eivät mitenkään pääse päistämme haihtumaan. Yövymme Svartå Manorissa ja syömme Linnankrouvissa annoksemme puoliksi ampiaisten kanssa. Ihan pätevää väkeä. Kaikki kelpaa Rieslingistä mustekalaan ja saaristolaisleivästä homejuustoon. Ennen lähtöä osallistumme vielä linnan kierrokselle. Oppaamme Kerstin on loistava. Alan haaveilla puutarhatontuuden lisäksi linnaoppaan urasta.

Ennen kotiin paluuta kiertelemme vielä Bilnäsin ja Fiskarsin ruukkialueilla, missä helteisenä lauantaina kiertelee muutama muukin etelänmatkailija. Käteen jää kirpparilta löytynyt heinähattu, kohtaaminen parin bambin kanssa ja upea Fiskars summer house-näyttely. Kotiin kärvistelemme lievässä huvilakuumeessa ja pohdimme, miten saisimme transformoitua eräät joutilaat vanhat hirret erään metsän keskeltä unelmiemme kesätaloksi. Mieluiten Hankoon.

THE KESÄ

08/08/2018

Löysinpäs tieni takaisin tälle tontille! On päässyt polku vähän pöheikköitymään ja läppärin kansi kasvamaan sammalta, mutta herra mun jee, mikä kesä! Halleluja! Saattaa jäädä sama virsi päälle hetkeksi aikaa, kunhan saan näppäimet rasvattua ja takapuolen pysymään penkissä sen verran, että kesä alkaa muokkautua sanoiksi. Vaikka filosofiani on, että syöty kakku on syöty kakku ja loman loppu on maailmanloppu, eihän tässä voi kuin ylistää kaikkea sitä lämpöä ja ihanuutta, millä on tullut hivellyksi. Ensimmäistä kertaa ilmassa on pientä toivoa, että ahmien nautitulla kesällä saattaa pötkiä pitkälle syksyyn. Siis saattaa.

Käsi sydämellä vannon, että olen valittanut viimeeksi heinäkuun 10. päivä. Kannattaa palata postaukseen, jos kaipaa kotoista narinaa. Pienintäkään piipitystä ei kuulunut edes niinä öinä, kun sisälämpötila oli reippaasti yli kolmenkymmenen. Asettelin tyynesti pieniä märkiä pyyhkeitä höyryävän kehoni päälle ja jatkoin hallelujan hoilaamista, jos uni ei ottanut tullakseen. Viikonpäivättömät päivät painelin helmat paukkuen elämässä kesää. Kunhan tässä karistelen viimeisetkin heinät hatusta ja palaan ruotuun, luvassa on kappaleita kauneimmasta kesästä.