VOKALISMIT

30/09/2017

On olemassa yksi syy, jonka takia haluaisin olla julkkis. Saattaisin nimittäin sitä kautta päästä Gloria-lehden Aakkoset-juttusarjaan assosioimaan kirjaimilla. Spontaani assosiointi on jännittävää. Testaan itseäni vokaaleilla:

A on AITOUS. Aitous on asiassa kuin asiassa teennäisyyden ja feikin vastakohta. Se on suoruutta ja rehellisyyttä. Tykkään ihmisistä, joissa ei ole tulkinnanvaraa ja jotka tarkoittavat mitä sanovat. Aistin vahvasti tunnelmia ja sanomatta jättämisiä. Aitous on vähiten energiaa vievää. Kun lakkaa häpeämästä mitä ikinä häpeääkin, lakkaa peittelemästä ja jäljelle jää aitous. 

E on EPÄ-alkuiset sanat. Kaikista Kipparin antamista lempinimistä Missi Pesti on suosikkini ja avaa epä-ajatteluani parhaiten. Lähtökohtaisesti epäilen aina varmuuden vuoksi, että asiat epäonnistuvat. Sen sijaan ei ole vähääkään epäselvää, etteivätkö epämiellyttävät asiat vähene samaan tahtiin epätäydellisyyden hyväksymisen kanssa. Epävarmuus on kielteistä ainoastaan silloin, jos joutuu miettimään kelpaako. Missi Pestillä on turhan negatiivinen leima. Epä-asenteella on menty monet kerrat Strömsööhön.   

I on ITALIA. Vasta Italiassa aina tajuaa, kuinka paljon itseään on ikävöinyt. Italiassa olen vaan niin  ihana. Sielun kotimaa on liian lyyrinen ilmaus suhteelleni Italiaan. Maa on jopa raivostuttavuuteen asti ristiriitainen ja ehkä juuri siksi niin tutun oloinen.

O on OIKEUS OLLA sellainen kuin on. On paradoksaalista, että iso osa ihmiselämästä kuluu itsensä löytämiseen ja kun sitten alkaa olemaan sinut sen kanssa mitä löytyi, pahimmassa tapauksessa käy niin, että katoaa muilta. On oikeus riittää ja kelvata. Oikeus olla sellainen kuin on ei tarkoita samaa kuin oikeus käyttäytyä miten huvittaa. Tässä kohtaa olen saattanut yrittää joskus oikoa, siitä toinen suosikkilempinimeni, Miss Burma. 

U on USKALLUS. Vaikka useimmiten pelottaa, olen tähän mennessä aina klikannut "päivitä". Pätee vertauskuvallisesti muuhunkin kuin totuuksien latelemiseen. 

Y on YKSINOLO - YHDESSÄOLO. En olisi koskaan arvannut, että nimeltä mainitsematon laivavarustamo tulee olemaan tuon hyvinvointini (-mme) perustana olevan tasapainon takana.

Ä on ÄÄNETTÖMYYS. Älämölö on stressaavaa ja voimia vievää. En meinaa pärjätä melussa enää ollenkaan. Pelottavaa. Ratkaisu voi olla kuplautuminen. Jäin kerran lenkilläni seuraamaan mielenkiintoista jalkapallo-ottelua. Siinä pelaajat olivat jalkoja lukuun ottamatta suurien läpinäkyvien muovikuplien sisällä. Jos jalkapallo voi olla pehmeää, kuplivaa ja äänetöntä, keksin tuhat muuta tilannetta, jotka voisi kuplittaa. 

Ö on ÖLJYT. Vastaan samalla tavalla kuin Antti Tuisku viimeisessä Gloriassa. Ö on yleensä Öölanti tai öl, enkä tunne suuria tunteita kumpaakaan kohtaan. En osaa vieläkään kookosöljytä mitään, mutta olen lähiaikoina innostunut hölväämään itseäni erinäisillä muilla öljyillä. Tykkään erityisesti kasvoöljyistä ja Comfort Zonen vartaloöljystä. Tylsä homma hoituu liukkaasti äänikirjaa kuunnellen.   

KUUNTELE!

24/09/2017

Olen ollut hiljaista tyttöä. Suoraan sanottuna maailmanmeno on usein niin hektistä, sirpaleista ja ärsyketulvivaa, että aika ajoin tunnen tarvetta turvakapseloitua ja sulkeutua kaiken älämölön ulkopuolelle. Painelen off-nappuloita, tungen kuvitteellisia tulppia korviini, seulon ja valikoin huolella sen, minkä annan koskettaa. Ja jos alkaa tuntua siltä, että näytön takana, sormen hipaisun päässä elämä on elämämpää, rajoitan myös ruutuaikaani. "Suljen silmät, suljen suun, suljen kaikki aistit niin tää helpottuu".

Keskityn kuulemaan. Hiljaisuutta, ilmastointilaitetta, veitsen ääntä sen osuessa puiseen leikkuulautaan (ehkä ihaninta mitä tiedän). Itseäni, pääni sisällä höpöttäviä totuuden torvia ja huijareita. Ja erityisesti muiden järjestämiä sanoja.

Olen kuuntelukoukussa. Äänikirjat ja podcastit ovat mullistaneet arkeni. Ennen maailman tylsimmät tapahtumat kuten meikkaaminen, kropan rasvaaminen, hiustenlaitto, lenkkeily, sängyn petaaminen ja silittäminen, siivouspuuhista puhumattakaan, ovat nykyisin asioita, joita odotan korvat höröllä. Parhaillaan aloitan ja lopetan päiväni Napolissa. Olen Elena Ferranten toisessa kirjassa Uuden nimen tarina ja toivon, että se ei koskaan lopu. 

Musiikin kanssa olen avuttomampi. Kotona kuuntelen lähinnä ruoanlaittomusiikkia, milloin mitäkin. Käyn paikoissa, joiden taustamusiikista pidän. Ei liene myöskään epäselvää, etten tule juttuun radiokanavien tarjonnan kanssa. Koko alkusyksyn olen ollut hulluuden partaalla (juu ja ojan pohjalla myös) Huulluuden highwayn takia, josta ensimmäisen kappaleen mukailtu lainauskin on. Viitenä päivänä viikossa, kahdesti päivässä, tietyllä matkallani, kyseinen kappale tulvii autoradiosta ennen kuin ehdin mutea painaa. Noin kahdensadan kuuntelukerran jälkeen syttyy lamppu: ehkä syynä ei olekaan sattuma, saati kanavan rajoittunut levylautanen, ehkä - siis melko varmasti - maailmankaikkeus yrittääkin välittää viestiä Haloo Helsingin sanoittamana. Kuuleminen kannattaa aina.  

SUPERLATIIVIT

12/09/2017

Ohi vilahtavien päivien tarkempi syynäys on kuin pistäisi rahaa pankkiin. Pienistä superlatiiveista syntyy suuri tili ja kas, sitä huomaa, että arki on rikkauksia pullollaan.

Paras matka on tuleva matka, mutta kerta se on ensimmäinenkin, kun katkenneesta matkasta  kehkeytyy paras miniloma aikoihin. Kipparin työmatka tyssää Helsinkiin. Laiva ei ehdi ajallaan Göteborgin satamaan ja sen sijaan, että Kippari lentäisi aamukoneella laiturinnokkaan purtta odottelemaan, vietämme viikonlopun lempikaupunkimme varsin kansainvälisissä tunnelmissa.  

Parasta ikävää on Italian ikävä ja tehokkain lohtu vaivaan luonnollisesti ruoka. Silmää lepuuttavinta, korvaa sulostuttavinta ja stressitasoja tehokkaimmin laskevaa on taasen seurata, kun keittiössä ahertaa italailainen mies. Onnekseni viikonlopun molemmissa italialaisravintoloissa on avokeittiöt. Syömme Napoliakin paremmat, täydelliset napolilaispizzat Via Tribunalissa. Maaadooonna e Tutti Santi, Grazie ed Amen! Vanha tuttavamme Toscanini yllättää vuosien jälkeen. Emomaata lukuun ottamatta en juurikaan käytä pastasta ilmaisua "parempaa kuin kotona". Rapufettuccini-lautasellisen jälkeen on helppoa myöntää hetkellinen pastankeittäjän pienuutensa.

Reissujen jälkeen olen inspiroituneimmillani. Käynti unimaailmaisessa Proloquessa sekoittaa selkeän sisustajan pääni ja aiheuttaa Kipparille vinttikeikan, joka on maitojunalla kotiin palaamistakin pahempi reissu. Reilun neliön kokoinen kanahäkkimme on painajaismaisin paikka maan päällä. Kuuntelen innoissani juttuja Helsingin ullakkoja kiertelevistä vinttikomerorosvoliigoista ja toivon peukut pystyssä, että sellainen osuisi kopillemme. Käynti Proloquessa kuitenkin muistuttaa, että infernaalisinkin läpi voi olla imenyt sisäänsä aarteen jos toisenkin. Puolen tunnin otsalampun valaiseman kaivausmatkan jälkeen pikkuolohuoneeseemme palaa täydellinen syyskumppani, rakas vanha itämainen matto. 

SAAVUTUSLASKELMIA

07/09/2017

Kuulin taannoin autoradiosta keskustelun alun, jossa ihmisiä pyydettiin kertomaan, mikä on heidän suurin saavutuksensa elämässä. Toimittajan mukaan yleisintä, jälkikasvua, ei kelpuutettu vastaukseksi. Tapani mukaan olen lähellä ojan pohjaa kolmen minuutin kuuntelun jälkeen. Ensinnäkin, miten surkeaa voi olla radiokanavien iltapäivätarjonta?! Tykkään kuunnella ajaessani keskusteluja, mutten kestä tasotonta länkytystä mainosten ja samoja kappaleita toistavien levyjen välissä. Useimmiten painan radion mutelle jo parkkiruudussa. Mielenkiintoisille podcasteille olisi tilausta ennen kuin olen oikeasti jorpakossa.

Toiseksi, aihe jää ärsyttävästi kaivelemaan mieltä. Pari viikkoa pää lyö tyhjää. Suurin saavutukseni on toistaiseksi se, kun oivallan, että koko kysymys on erittäin typerä. Alan ymmärtää senkin, miksi kysymyksenasettelu ärsyttää. Yhdistän saavuttamisen suorittamiseen. Ihminen suorittaa aktiivisella toiminnallaan asioita tavoitteenaan saavuttaa asioita. Olen tässä vaiheessa rakkuloilla pelkän sanan suorittaminen kirjoittamisesta. Välttelen nykyisin kaikin keinoin elämän suorittamista. 

En tule hullua hurskaammaksi, vaikka kuinka kelaan filminauhaani ja koetan bongata sieltä suuria saavutuksiani. Iso osa on ollut yhtä suurta suorittamista. Koetan kepillä Kipparia. Ehkä viisaus piilee sittenkin miehen päässä. Seuraa filosofista lätinää ja kysymyksen purkamista komponentteihin. Yhteisen neljännesvuosisatamme sijaan saan vastaukseksi trukkikurssin, kipparin pätevyyskirjat ja vihreän baretin. Hyvää päivää! Vastaus todistaa ainoastaan olettamukseni saavutusten ja suoritusten yhteydestä.

En halua vähätellä suorituksia, en omiani enkä muiden. Omistani teidän tarkalleen, mitkä tonnilitrat hikeä, verta ja kyyneliä ne ovat vaatineet. En vain halua olla yhtä kuin suoritukseni. En halua määrittyä sen mukaan, mitä teen, suoritan tai toimitan. Ehkä suurin saavutukseni onkin tämän oivaltaminen. Juoksen ydinitseäni kiinni joka päivä, kompuroin, joskus saavutankin. Silloin tällöin tiedän kristallinkirkkaasti, kuka olen. Ilman, että arvotan itseni saavutusteni ja ennen kaikkea niiden tason mukaan. 

Onko siis keski-iän saavuttanut lapseton nainen, jolla on vaihteleva mielenrauha, heittelevä onnellisuus, pitkä lista kyseenalaisia lempinimiä ja tavallisen hyvä elämä saavuttanut mitään suurta?

SYKSYTTÄÄ

05/09/2017

Aion ottaa opikseni virheistäni kesän kanssa. En halua syksyltä mitään. Ei toiveita, ei odotuksia. Olkoon pitkä tai lyhyt, värikäs tai harmaa, kuiva tai vetinen, aivan sama, aion vain ja ainoastaan syksyttää eteen päin. Aion ottaa säät ja pimeydet vastaan kuin vuorivilloitettu stoalainen. Iholleni en niitä päästä. En aio käyttää energiaani syksystä selviytymiseen, aion yksinkertaisesti viitata sitä kintaalla. Ja jos on pakko, aion pudota tummaan aukkoon suorin jaloin, tyyllikkään harmaana. Siis aion. Kuten myös avata punaviinikauden. Pelini syksyn kanssa on harvinaisen selvä. 

Taktiikkani puree. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta. Noin viisi päivää virallista syksyä elettyäni olen vahvasti saamapuolella. 

Kuljemme metsissä ja korit täyttyvät kuin itsestään. En toivo tatin tattia saati yhtä ainummaista mustaa torvaria, mutta niinpä käy, että iltaisin meillä syödään tattirisottoa, torvisienipastaa ja kanttareillikeittoa. Ja vaikka Kippari kuinka tutkii, päästä ei löydy hirvikärpästäkään. 

Eteen tulee litroittain meheviä karviaisia ja sysimustia herukoita. Satoa punkee sisään ovista ja ikkunoista. Olohuoneeseen löytyy täydellinen nojatuoli ja ruutuun palaa lempisarja. Kalenteriin asettuu muutama juuri oikea asia oikeaan paikkaan, kuin itsestään. 

Kun ties monettako iltaa peräjälkeen viimeinen asia minkä näen on aprikoosinvärinen samettitaivas, alkaa tuntua, että tässä käy niin kuin rakkaudessa, jota vähiten odottaa.