24/09/2017
Olen ollut hiljaista tyttöä. Suoraan sanottuna maailmanmeno on usein niin hektistä, sirpaleista ja ärsyketulvivaa, että aika ajoin tunnen tarvetta turvakapseloitua ja sulkeutua kaiken älämölön ulkopuolelle. Painelen off-nappuloita, tungen kuvitteellisia tulppia korviini, seulon ja valikoin huolella sen, minkä annan koskettaa. Ja jos alkaa tuntua siltä, että näytön takana, sormen hipaisun päässä elämä on elämämpää, rajoitan myös ruutuaikaani. "Suljen silmät, suljen suun, suljen kaikki aistit niin tää helpottuu".
Keskityn kuulemaan. Hiljaisuutta, ilmastointilaitetta, veitsen ääntä sen osuessa puiseen leikkuulautaan (ehkä ihaninta mitä tiedän). Itseäni, pääni sisällä höpöttäviä totuuden torvia ja huijareita. Ja erityisesti muiden järjestämiä sanoja.
Olen kuuntelukoukussa. Äänikirjat ja podcastit ovat mullistaneet arkeni. Ennen maailman tylsimmät tapahtumat kuten meikkaaminen, kropan rasvaaminen, hiustenlaitto, lenkkeily, sängyn petaaminen ja silittäminen, siivouspuuhista puhumattakaan, ovat nykyisin asioita, joita odotan korvat höröllä. Parhaillaan aloitan ja lopetan päiväni Napolissa. Olen Elena Ferranten toisessa kirjassa Uuden nimen tarina ja toivon, että se ei koskaan lopu.
Musiikin kanssa olen avuttomampi. Kotona kuuntelen lähinnä ruoanlaittomusiikkia, milloin mitäkin. Käyn paikoissa, joiden taustamusiikista pidän. Ei liene myöskään epäselvää, etten tule juttuun radiokanavien tarjonnan kanssa. Koko alkusyksyn olen ollut hulluuden partaalla (juu ja ojan pohjalla myös) Huulluuden highwayn takia, josta ensimmäisen kappaleen mukailtu lainauskin on. Viitenä päivänä viikossa, kahdesti päivässä, tietyllä matkallani, kyseinen kappale tulvii autoradiosta ennen kuin ehdin mutea painaa. Noin kahdensadan kuuntelukerran jälkeen syttyy lamppu: ehkä syynä ei olekaan sattuma, saati kanavan rajoittunut levylautanen, ehkä - siis melko varmasti - maailmankaikkeus yrittääkin välittää viestiä Haloo Helsingin sanoittamana. Kuuleminen kannattaa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti