SYKSYTTÄÄ

05/09/2017

Aion ottaa opikseni virheistäni kesän kanssa. En halua syksyltä mitään. Ei toiveita, ei odotuksia. Olkoon pitkä tai lyhyt, värikäs tai harmaa, kuiva tai vetinen, aivan sama, aion vain ja ainoastaan syksyttää eteen päin. Aion ottaa säät ja pimeydet vastaan kuin vuorivilloitettu stoalainen. Iholleni en niitä päästä. En aio käyttää energiaani syksystä selviytymiseen, aion yksinkertaisesti viitata sitä kintaalla. Ja jos on pakko, aion pudota tummaan aukkoon suorin jaloin, tyyllikkään harmaana. Siis aion. Kuten myös avata punaviinikauden. Pelini syksyn kanssa on harvinaisen selvä. 

Taktiikkani puree. Alku vaikuttaa erittäin lupaavalta. Noin viisi päivää virallista syksyä elettyäni olen vahvasti saamapuolella. 

Kuljemme metsissä ja korit täyttyvät kuin itsestään. En toivo tatin tattia saati yhtä ainummaista mustaa torvaria, mutta niinpä käy, että iltaisin meillä syödään tattirisottoa, torvisienipastaa ja kanttareillikeittoa. Ja vaikka Kippari kuinka tutkii, päästä ei löydy hirvikärpästäkään. 

Eteen tulee litroittain meheviä karviaisia ja sysimustia herukoita. Satoa punkee sisään ovista ja ikkunoista. Olohuoneeseen löytyy täydellinen nojatuoli ja ruutuun palaa lempisarja. Kalenteriin asettuu muutama juuri oikea asia oikeaan paikkaan, kuin itsestään. 

Kun ties monettako iltaa peräjälkeen viimeinen asia minkä näen on aprikoosinvärinen samettitaivas, alkaa tuntua, että tässä käy niin kuin rakkaudessa, jota vähiten odottaa.