TA DAA - LISTA

30/11/2017

Olen enemmänkin ta daa- kuin to do-lista-tyyppiä. To do-listoja kirjoittelen mieluiten muille. Kippari nimittää lappusiani orderilistoiksi ja vetää venkoillen viivaa siivouksien, maalauksien, lampunvaihtojen ja betonivalujen yli.

Ta daa-listan virallinen tarkoitus lienee eliminoida to do-lista ja olla näin sitomatta turhaa energiaa "pitäis tehä"-juttuihin. Oikea ta daa-listani voisi näyttää esimerkiksi tältä:

✔️Tilasin pihaan roskalavan, vietin viikon vintissä ja sain tyhjennettyä kanahäkin.

✔️Opin tankkaamaan auton.

✔️Sanoin avokadolle "tahdon".

Mutta koska en halua eliminoida mitään ja olen enemmänkin hedonisti kuin masokisti, viime päivien ta daa-listani näyttää tältä:

✔️Turtle-perunoin

Olen nykyisin jalostuneempi lajike sohvaperunasta. Istun joka ilta uuden supermukavan Turtle-nimisen nojatuolimme "kilven" suojissa ja katson Netflixiltä jakson Alias Gracea. Joudun himmaamaan turtleperunointia, sillä en halua, että sarja päättyy. Tiedän pariskunnan, jolla on lähes identtinen sohva-nojatuoliyhdistelmä kuin meillä. Heidän suhteensa on kuuleman mukaan ajautunut erillään istumiseen. Ei epäilystäkään, etteikö meille tule käymään samoin.

✔️Jouluunnuin

Mainio tapa aloittaa jouluuntuminen, on kaivaa esiin joulugarderobi. Olen innoissani uutisesta, jossa kerrotaan, että perhepyjamat tavoittavat Suomen jo ehkä seuraavana jouluna. Tähän sesonkiin trendi ei kuulemma ehdi, hyvä niin, sillä Kipparilla on törnijoulu. Haluaisin olla eteerinen silkkipyjamanainen, mutta todellisuudessa olen ihan heikkona hassuihin (joulu)unipukuihin. Suosikkejani ovat bambipyjama (ihminen voi olla sisimmältään ikibambi, iästä viis) ja oravapyjama, jossa on teksti "I'm a little bit nuts". Naapurimaan kansalaiset olivat tyhjentäneet paikallisten Lidlien laarit niin, että jäin eilen ilman poronaamaisia joulukalsareita. Ainut, mikä joulupukeutumisessani hiukan pistää silmään on se, etten sovi sisustuksiini ollenkaan. 

✔️Söin pizzaa

Vapise Doctor Ötker, vaipse Via Tribunali, vapise Napoli, sillä täydellinen pizza on jälleen lappeenrantalaista alkuperää. Tietämättömille kerrottakoon, että Suomen ensimmäinen aito italialainen pizzeria avattiin Lappeenrantaan -60-luvun alussa. Nyt näyttää siltä, että edesmenneen pizzanpaistajan Antonio Vinciguerran henki on laskeutunut ystäväni päälle, jalostuneessa muodossa. Kolme päivää tekeytyneestä pohjataikinasta valmistunut pizza on parasta, mitä olen pitkään aikaan syönyt. Madoooonna e tutti santi!  

✔️Kävin lataamossa

Kutsun hierojalla käyntejäni lataamokeikoiksi. Hierojallani Tiialla on taikakädet. Paitsi että ne pehmittävät jumini, niiden kautta sisuksiini virtaa energiaa, joka on toisista ulottuvuuksista. Makaan plintillä lämpöpeittopaketoituna, punaiset lapaset käsissä, punaiset sukat jaloissa ja maadotun - itseennyn.

✔️Söin monta Pastel de nataa,

kiitos itärajan oman Levainin, Lidlin. Paistopisteestä saa tätä nykyä yhtä hyvää portugalilaista vanilijakreemileivosta kuin Punavuoresta tai Lissabonista, tosin 60 sentillä kipale.  Bönden puutteeksi pistettäköön se, että täältä puuttuvat ranskalaista juurileipää leipovat leipomot. Puljuilla, joiden nimet ovat tyyliä Saimaan piirakka tai Kaakon pulla ja pitko ei ole ehkä ta daa-factorya, mutta kyllä ne meidät maantiellä pitävät. 

EI VÄKISIN

27/11/2017

Olin pitkään siinä uskossa, että sisukkuus on yksi merkittävimmistä vahvuuksistani. En ole helposti luovuttavaa tyyppiä. Onpa haaste liittynyt sitten työhön, ihmissuhteisiin tai harrastamiseen olen ollut tyylilleni uskollinen. Olen hionut ja viilannut, työstänyt ja puurtanut, menettänyt yöunia ja ruokahaluja. Olen ratkonut mahdottomia yhtälöitä päätäni säästämättä ja ajatellut, että jos olen taisteluni valinnut, niin taistelen.

Mutta jossain vaiheessa sissin taistelukypärän sisällä päätäni alkaa hiertää ikävä kivi. Ensin pää puutuu kaikesta ratkomisesta. Sitten se tyhjenee. En kuitenkaan luovuta. Alan lyödä tyhjää päätäni seinään niin että kolisee. Syyttelen ja moitin, kun sisäinen sissini alkaa hyytyä. Ratkaiseva hetki on se, kun pitelen päätäni jonkun taistelun nujakassa ja tajuan, että se on pehmentynyt. Se ei siis ole vielä täysin muussia, mutta se on pehmentynyt. Valaistun.

Pehmeään päähäni pälkähtää sana armo. Minua ei kosketa mikään ulkopuolinen voima. Viisaus tulee sisältäni. Uskaltaisinko antaa olla? Entä jos en yrittäisikään väkisin ratkaista jotain, mikä ei ratkea. Ja entä jos en olisikaan sen takia syyllinen, huono tai epäonnistunut. Tässä kohtaa pehmeää päätäni jo huimaa. Voisiko pääni aloittaa uuden elämän vähemmän vaativana tapauksena?

Olemme matkalla, minä ja pääni. Opettelen armollisuutta itseäni kohtaan pienillä teoilla. Hengitän. Kerron peilikuvalleni, että riitän. Teen oman osuuteni yhtälöissä, joissa en ole yksin. Jos juttu ei luista, luotan siihen, ettette katoa minnekään. En istu koneen ääressä tuskaisena, vaan lähden ulos tai tapaamaan ystäviä. Jatkan, kun sanat taas asettuvat paikoilleen pakottamatta. Annan olla, vaikka jostain kaukaa kuuluukin vielä ääni, joka käskee ja määrää yrittämään sinnikkäämmin.

Uskonnollista alkuperää oleva käsite voi ehkä sittenkin koitua ihmiskunnan pelastukseksi, sillä armollisuus on myös trendikästä. Itsensä piiskaaminen ja kuiviin puristaminen sen sijaan on varma mutka evoluution matkassa.

Ilahdun valtavasti Heidin Armo by Livinki Design-lifestylebrändistä. Mahtavaa, että joku julistaa arjen armollisuuden ilosanomaa myös kahvin, villasukkien, saippuan ja korttien voimalla. Halleluja!

SIUNATUSSA TILASSA

19/11/2017

Tajuan olevani siunatussa tilassa. Tunne on lämmin ja onnellinen. Olen turvassa ja suojassa maailman hulluudelta. Tosin maailma, jota tässä kirjoituksessa pidän hulluna, pitää minua ruumiina. Olen poissa sen peleistä, auttamattomasti last season, geriatrian kynnyksellä, out, finito, kaput. 

Tilani nimi on keski-ikä. Joskus pelastavinta on se, kun on turha rykiä. Löysät on jo housuissa. Ja naamassa. Ja kaulassa ja olkavarsissa, joitakin ruumiinosiani mainitakseni.

Tämän päivän kauneusihanteet ovat yksi pelottavimmista asioista, mitä tiedän (muutaman maailmaa johtavan hahmon ja teknologian ohella). Luen 20-30-vuotiaista, jotka suunnittelevat botox-ruiskeiden ottamista sen takia, että kasvoilla ilmehtiminen muuttuisi mahdottomaksi. Sillä se, ettei naura pitää heidän ajattelutapansa mukaan elämän sileänä ja onnellisena.  

Olen epävarma ja kriittinen monen itseeni liittyvän asian suhteen, mutta yht'äkkiä tajuan, että tiloissani, keski-iässä, olenkin todella vahva. Viisauteni on tähänastisen elämäni huippua ja tieni sileämpi kuin koskaan ennen. Olen siunatussa tilassa, sillä en ole koskaan oppinut uskomaan muokattujen kuvien ja paranneltujen todellisuuksien maailmaan. Ne eivät ole minulle totta, kiitos epäteknisten kasvuvuosieni.

Ensimmäinen kauneusihanteeni oli Farrah Fawcett. Charlien enkelit tuli tv:stä kerran viikossa ja Suosikki kerran kuussa, joten ison tukan, täydellisten hampaiden ja kauniiden kasvojen ihaileminen vaati hiukan mielenmalttia ja muuta ajanvietettä. Vaikka Apu-lehden paperinukeilla oli samalla sapluunalla piirretyt pitkät sääret, en muista koskaan ajatelleeni, että sellaiset on saatava hinnalla millä hyvänsä tai että omani tulevat taatusti olemaan jotenkin vääränlaiset. Barbieni olivat hevostallien emäntiä, eivät esikuviani muovisine ihoineen. Tiemme lähtivät lopullisesti eri kauneussuuntiin, kun Barbie sai pinkin avoautonsa, minä ajokorttini ja vanhan Datsun 100 A:n. Muutaman kerran olen kokeillut lisätukkaa, -ripsiä ja -kynsiä, mutten muuttunut paremmaksi ihmiseksi.

Aika on tehnyt vanhenemisen ulkoisista, luonnollisista muutoksista epänormaaleja. Niistä on suotavaa hankkiutua eroon, mielummin ennemmin kuin myöhemmin. Paradoksaalista on kuitenkin itse aika, oma keksintömme. Se kulkee ja koskettaa, piittaamatta pätkääkään vastusteluistamme. Valehtelisin, jos sanoisin rakastavani aamuista peilikuvaani, jokaista juonnettani ja joutomaata silmieni alla. Mutten valehtele, kun sanon, että rakastan naista kuvan takana. Paljon enemmin kuin aikana, jolloin peilikaapin purkkiarsenaali oli murto-osa nykyisestä, mutta rypyt jossain naamaa paljon syvemmällä. Niihin tiloihin ei retinolilla ollut edes teoreettista siloittelumahdollisuutta.

Epärealististen ja rajoittuneiden kauneusihanteiden keskelle tupsahtaa lohduttava filosofia Japanista. Asiasta kirjoittaa lempisaittini Muslan nuori toimittaja Mia. Wabi sabi-filosofian mukaan virheetön on sielutonta ja tylsää. Komppaan! Wabi sabissa keskeneräinen, epätäydellinen, epäsileä ja epäkimmoisa on kaunista. Merkityksellistä ei ole onko kulunut asia ovi, nojatuoli vai ihminen. Tervetuloa wabi sabi, avullasi loputkin 99,9% ihmiskunnasta alkaa sopia muottiin!

LIVINKIÄ ELÄMÄÄN

16/11/2017

Tämä kivijalkaputiikki voisi hyvin sijaita Fredrikinkadulla tai Albertinkadulla. Osoite on kuitenkin rakasta kotikaupunkia halkovista pääväylistä toisella, Kauppakadulla. Ulko-oveltamme on kivenheitto Valtakadun ja Kauppakadun risteykseen. Kumpaakin kulkemalla päätyy ennemmin tai myöhemmin kaikkiin ihmiselämän kannalta merkityksellisiin paikkoihin maailmassa.

Rakastan kivijalkakauppoja niiden hengen ja tunnelman takia. Ei ole ollenkaan oleellista, että kaupassa myydään vain oman makuni mukaisia tuotteita. Paljon tärkeämpää on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka inspiroi. Pieni roso, riitasoinnut ja epätäydellisyys on paljon mielenkiintoisempaa kuin täydellinen harmonia. Pidän siitä, että kaupan valikoimissa on myös pois kuluvia tuotteita.  

Parhaimmillaan kivijalkaputiikit ovat elämyksiä, kauppiaittensa luovuuden ja idearikkauden tuotoksia, persoonallisia ja tunnelmallisia. Sellaisia kuten Livinki. Livinki on sekoitus lifestylekauppaa, vintageputiikkia ja coffee shoppia. Livingin sielu on ihana Heidi. Kaikesta näkee, että kauppiaalla on tarkka vainu retro- ja vintageaarteiden suhteen. Uusien tuotteiden rinnalla on vanhoja astioita, käyttötavaroita ja patinoituneita pienkalusteita. Heidi tekee myös sisustussuunnittelua ja on Livingin oman Armo-merkin designeri. Annan itselleni Armoa kahvin ja villasukkien avustuksella. Tuotteet tukevat pienyrittäjyyttä ja arjen armollisuutta: Joskus sitä on happy happy joy joy ja toisinaan sitten taas fuck fuckity fuck. Livinkiä se vaan on!

Livinki on todellinen hyväntuulen kivijalkaputiikki. Ihanuudet paperikassissa eivät ole ainoita syitä hymyyn ja hyvään mieleen puodista poistuessa. Jo kynnyksellä tunnen itseni tervetulleeksi. Hypistelen ja fiilistelen, nautin tunnelmasta ja tarinoista, joita kertovat vanha parturin tuoli, tiensä päähän tullut moottoripyörä, mummon mekko, lapsuuden kyläkaupan Pauligin kahvimainos ja vakosamettiset Retu-tennarit. Parasta ovat kuitenkin lämminhenkiset juttutuokiot Heidin kanssa, nauru ja tunne siitä, että kävikin kylässä, ei kaupassa.

HALUAN TON, TON JA TON

14/11/2017

S-kauppian tie sydämeeni on ollut kivinen. Olen vältellyt ketjun kauppoja erityisesti sen jälkeen kun Kippari hävisi viime talvena Prismaan. Muisto kyseisestä maidonhakureissusta saa hampaani narskumaan vieläkin. Nyt huomioni kiinnittyy kuitenkin marketin uuteen mainokseen, jossa maitolasin, suklaapalojen ja keksien viesti on: "Kun haluat -ton, -ton ja -ton". Vaikka ton'it on kirjoitettu sanapäätteisiin viittaavilla viivoilla ja vaikka en ole varma, etteikö maito ole soijaa, suklaa raakaa ja keksit nyhtökauraa, kauppiaalla alkaa mennä kanssani paremmin. 

Ruokatottumuksiltani olen -70-80-lukujen kasvatti. Meillä syötiin niin pitkälle kuin mahdollista itsetehtyä, -kerättyä ja -kasvatettua ruokaa. Alle kymmenvuotiaana toimin maalla vasikkakarjakkona syöttäen eläimet kirjaimellisesti lihoikseni. Pappa ja eno kalastivat ja metsästivät ja riistaruokia oli kulloisenkin sesongin mukaan. Kaikki kaupasta ostettu oli lähtökohtaisesti laadultaan epäilyttävää. Koska meillä syötiin vain kotiruokaa, suurimmat ruokaunelmani liittyivät lähiömme T-market Hempan viinereihin, ranskanleipään ja lauantaimakkaraan. Joskus tuhlasin viikkorahani nakkikioskilla lihapiirakkaan. Ulkona syömisen ensikokemukseni olivat täynnä onnea. Ylimääräisen markan sijoitin kymmeneen irtokarkkiin. Valikoima koostui salmiakki- ja hedelmämerkkareista, sitruuna-, lakritsi- ja salmiakkipommeista, lätkäliigoista ja tutti fruteista. En muista, että kukaan olisi syönyt eri tavalla. Jos kitalaki turposi kiinni, saattoi koulussa saada lantturaastetta porkkanan sijaan. Ensimmäisen kasvissyöjän tapasin -90-luvulla yliopistossa.

Syömme Kipparin kanssa paljon ja kaikenlaista. En pidä nimityksestä sekasyöjä. Se kuulostaa jotenkin sivistymättömältä, ruokavalioiden sekajätteeltä. Olemme kaikellisia. Nautimme ruoasta ja voimme hyvin. Voi toki olla, ettemme tiedä paremmasta (kuin scaloppinat, ahvenet pelkomummon tyyliin, Franco Bollon hauki tms...). Viherjauhe menetti meillä värinsä ennen kuin sain kulutettua sen smoothieihin. Laitoinpa sekaan mitä tahansa, lopputulos toi mieleen muinaisten vasikoitteni tuorerehun. Ainoa terveystekoni lienee kahdeksan mantelia päivässä (Obama syö seitsemän, en aio olla pekkaa pahempi). Yksin ollessani saatan jopa täyttää fleksaajan kriteerit. Se, etten syö viikolla juurikaan lisättyä sokeria on yhtä tyhjän kanssa viikonloppujen fudgeorgioiden takia.

Ihailen -ton-ihmisiä. He ovat mielestäni hyvinvoinnin ja energisyyden perikuvia, joiden hehkussa näytän vehnän ja sokerin sameuttamalta. Samassa pöytäseurueessa koen olevani jauhelihoineni tunnelmanpilaaja. Kun valitsen latteeni tavallisen maidon tarjotun kauramaidon sijaan, tunnen itseni luuserijuntiksi menneestä maailmasta. Mutten taida voida muutakaan. Lihapiirakka meni veriin liian kauan sitten. Ruoka on valinta ja valinnan voi tehdä yleensä vain etuoikeutettu tai onnekas.

ANTAA TUNTUA

12/11/2017

Olen ilmeisesti jotenkin sienimäinen koostumukseltani. Imen itseeni tunteita ja tunnelmia erityisellä imukyvyllä. Vetyn ja turpoan kaikesta tuntumisesta. Muutun raskaaksi kantaa. Joskus ainoa keino keventyä on kuivua käppänäksi. Olen kyllästynyt sienenä olemiseen. 

Ihailen zen-naisia. Siksi olen alkanut tietoisesti valmentaa itseäni. Tavoitteeni on muokkautua hillityksi zeniksi, joka elämän kampatessa kaatuu maahan tyynenä, nousee ylös hallitusti ja jatkaa seesteisenä eteen päin mielenrauhaansa menettämättä. Zen-nainen ei ryve eikä jää tuleen makaamaan. Zen-nainen menettää tasapainonsa vain teoreettisesti, hän ei ärsyynny, sadattele eikä kilahtele. Arjen raastinrauta ei riivi hänen pintaansa sienimäiseksi. Hän on elämän viisastuttama, jolle kaikki ei ole yhtä suurta tuntumista. 

Olen turhautunut. Muutosprosessini sienestä zeniksi ontuu. Merkittävin treenitulos on venynyt otsalohkon seutu ja tieto siitä, että siellä sijaitsevan itsesäätelykeskukseni nupeilla on kuin onkin tarvittaessa asento, jonka suunta on kaakko+. Tosin sillä seurauksella, että näytän (ja tunnun) tietyissä olosuhteissa lobotomian läpikäyneeltä, en ihannenaiseltani, jolla on the mielenrauha. 

Pakko myöntää, tämäkään treeni ei tuota kohdallani kummoista tulosta. Jos ihmisen päässä pyörii päivässä keskimäärin 60 000 ajatusta, mikähän mahtaa olla vastaava lukema tuntemusten kohdalla? Vastaukseen vaikuttanee paitsi sienimäisyys, myös uskallus tuntea ja rohkeus tunnistaa ja sietää tuntemisensa. Mutta mikä oleellisinta, ei ole mitenkään mahdollista, tuskin edes suotavaa oppia suhtautumaan kaikkiin tuntemuksiin zenillä. Olen yrittänyt tehdä juuri tätä - muuttaa tuntemisiani vähemmän tuntuviksi, kuvitellen, että on ylevää ja keski-ikäisen kypsää olla pelkäämättä silloin, kun pelkoon ei löydy järkevää syytä tai häätää surullisuutta kaikin keinoin silloin, kun mikään ei ole huonosti.

Annan tuntua. Elämän kampituksissa olen harvoin seesteinen tai tyyni. En iloitse tasaisesti, vaan lähden useimmiten lapasestani. Tuntuvat hetkeni muistuttavat kriisitilannetta ilotulitetehtaassa. Papatti paukkuu ja noitapilli ujeltaa. Paljon melua, savua ja tulta, säkenöintiäkin. Ja vaikkei aina siltä tunnu, saati näytä, hallitsen zen - sittenkin.

Taideteokset Heidi Bucher/Biennale di Venezia 2017.

POSTIKORTTEJA VENEZIASTA 4/4

05/11/2017

Jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin hankkinut matkamuistomyymälästä pienen lasigondolin. Voisin nyt viimeisen Venezia-postauksen kunniaksi järjestää blogihistoriani ensimmäisen tuotearvonnan. Gondolin onnelliseksi omistajaksi pääsisi bongattuaan yläkuvasta terhakka-askelisen bloggaajan. Olen pitelemätön, mitä tulee italialaisiin vintage/antiikkitoreihin. Campo San Maurizion markkinoille eksyminen on kyseisen päivän paras "kurkataankulmantaakse"-löytö.

Seuraavana päivänä tapahtuu reissun paras sattumalta kohtaaminen. Etsimme lounaspaikkaa Dorsodurossa Campo San Barnaballa. Toscanalaisystäväperheemme designerin Paolon Officine904-merkin Venezian laukkuputiikki sattuu olemaan lähellä Campoa. Yhtäkkiä Paolo on edessämme. Viittelöimme ja puhumme yhteen ääneen, poskipussaamme ja viittelöimme lisää. Paolo on hälyytetty kaupunkiin, sillä putiikissa on vesivahinko. Seuraa sadattelua Veneziasta. Venezia è tutta l'acqua! Madonna! L'acqua! L'acqua! Madonna! Jätämme dandy-tyyliin soinnustautuneen designerin virittelemään muovisuojia liikkeeseensä peukalo kyseisen asian vaatimuksiin nähden selvästi keskellä kämmentä. 

Kulahtaneiden seinien ja ovien lisäksi suuri intohimoni ulkomailla ovat kirjakaupat. Ensimmäinen yrityksemme Libreria Acqua Altaan ei ole menestys. Matkalla kaupalle Kippariin iskee tauti. Sillä aikaa kun kahlaan nopeasti läpi lonkeroisen, pimeän, kirjoja tulvivan tilan, Kippari istuu ulkona katukivetyksellä naama vihreänä, turistilauma ja sen opas ympärillään. Hetken näyttää siltä, että opas luennoi Kippari esimerkkinään siitä, miten kohtalokasta matkustus voi joskus varomattomalle turrelle olla. Parin päivän päästä palaamme paremmassa kuosissa etsimään divariosastolta Corto Malteseja, mutta vedämme vesiperän. 

Venezian kulttuuritarjonta on monipuolista. Olemme aiemmilla reissuillamme nähneet Teatro La Fenice'ssä Pähkinänsärkijän ja käyneet kuuntelemassa pakolliset Vivaldi-konsertit. Tällä kertaa uhraamme puoli päivää Biennalelle. Painotan sanaa uhraamme. Jaksamme kahlata Arsenalessa läpi vain puolen maailman osastot, kun olemme täysin modernin taiteen uuvuttamia. Ei pidä käsittää väärin. Olen monenlaisen taiteen ystävä, useimmiten juuri modernin, mutta en vaan jaksa sen yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja maailmantilan julistamista. Menen näyttely-yleisön joukossa kuin väärä raha uusinen pyöreine rilleineni, mutta en tajua mistään mitään, enkä jaksa esittää tajuavani. Biennalen visuaalinen ja esteettinen mielihyvä tulevat tällä kertaa melkeinpä yksinomaan Arsenalen puitteista, sen upeista, vanhoista telakkahalleista. 

Yhtenä päivänä vuokraamme auton tarkoituksenamme kartoittaa Veneton viinitiloja. Valpolicellan ja Amaronen löytäminen köynösversioina osoittautuu odotettua haasteellisemmaksi. Vaikka kuinka yritämme, navigaattori pitää meidät tiukasti autostradalla kyläteiden sijaan. Hyydymme huonoihin esivalmisteluihimme ja vietämme päivän Padovassa ja Vicenzassa, jotka ovat varsin mainioita venetolaisia nekin. Autovuokraamon nuori mies on meistä innoissaan. Auto apgreidautuu syystä, että olemme samasta puusta Michael Monroen, Ville Valon ja Jussi 69:n kanssa. Italia, teit meistä kauniita. 

POSTIKORTTEJA VENEZIASTA 3/4

02/11/2017

Ensirantautumiseni Veneziaan tapahtui joskus -80-luvun loppupuolella keskellä vilkkainta kesäsesonkia. Markuksen tori tulvi turistimassoista ja aukion kahviloissa istumisesta sai pulittaa tähtitieteellisiä summia. Jos oikein muistan, liira-aikakaudella kahvin sai tuhatlappusella, Piazza San Marcolla hinta oli moninkertainen. Tuhlasin koko budjettini kahviin ja gondoliajeluun, koska olin varma, etten enää palaa. 

Kuluu parikymmentä vuotta tajuta, että Veneziassa on myös talvi. Joulukuun sumu ja luihin ja ytimiin menevä kostea kylmyys sulattavat sydämeni täysin. Monena talvena palaamme kaupunkiin samoihin aikoihin. Hinnat San Marcolla ovat yhä tähtitieteellisiä, mutta turistimassat ovat poissa. Kahlaamme muutaman muun urhean matkaajan kanssa autiolla torilla acqua altan aikaan, kun olemme ensin vuoroveden kanssa kilpaa juosseet saapaskaupoille. Kerran päivä lähtömme jälkeen kaupungissa sataa lunta. Suren vieläkin, etten kokenut sitä kauneutta.

Välillä käymme kerran kokeilemassa Venezian kevättä huhtikuussa, mutta se on makuumme aivan liian kesäinen. Nyt lokakuun loppupuolella pelkään samaa. Mutta kun välttelemme San Marcoa ja massoja, löydämme kaupungin hiljaisilta laidoilta syksyn ja oman Veneziamme.

Yksi kaupungin lumoavin ominaisuus on sen hiljaisuus. Venezia on autoton ja mopoton aina Piazzale Romalle, bussiasemalle saakka. Moottoreilla liikkuvilla aluksilla on tiukat rajoituksensa kanaaleissa, niistä ei juurikaan ääntä lähde vaporetton jarrutuksia tai pieleen menneistä manoveerauksista johtuvia pysäkin kolinoita lukuun ottamatta. Kaikki lipuu ja soljuu. 

Sitten -80-luvun en ole gondolilla ajellut (Kipparista on nolouden huipentuma kuunnella röyhelöpenkillä sylikkäin serenaadia turistien napsiessa kuvia silloilta), mutta nyt intoudun vakoilemaan gondolieereja. Kiehtovia tyyppejä. Erityisen kiinnostavia ovat asiakkaita "haalivat" ei-soutuvuorolaiset, jotka pasteeraavat kanaalien reunoilla ja goldolipysäkeillä. Väijyn sopivia kuvauspaikkoja ja koetan linssini läpi löytää kanavan gondolieerin sielunelämään. Nuoremmat raitapaidoista lienevät ammattitutkinnon suorittaneita (vuodesta 2007 tutkintoon johtava koulutusohjelma), vanhemmat ehkä vanhoista venezialaisista gondolieerisuvuista. 

Veneziassa useamman sadan gondolieerin joukossa on vain pari naista. Heitä miespuoliset kollegat kuulemma milloin peitellymmin milloin täysin avoimesti työpaikkakiusaavat. Viikon jälkeen kuvasaldoa tutkiessani teen päätelmän, että suurin osa gondolieereista on nettiaddikteja tai aasialaisten ja amerikkalaisten melomiseen leipääntyneitä. Taannoin säpinää alalle järjesti suomalaismies, joka varasti gondolin San Marcolta ja lähti koettamaan tasapainoaan Canal Grandelle. Uutisen mukaan suomalaisella sisulla ei tässä tapauksessa pitkälle pötkitty.