VIIME AIKOINA

24/09/2016

Hommaa on pukkaillut! Blogihiljaisuus ei enteile maailmanmainetta, tiedetään. Toivottavasti armas, puolipakolla valittu lukijakansani on kuitenkin yhä siellä, huhuu tytöt ja Franco Pollo! Täällä eletään kirjaimellisesti keskellä rakennustyömaata: Man at work! Kippari koodaa silmät harittaen uutta pohjaa ja säätää fontteja ja harmaan sävyjä eikumutku-tasoisen ideointini mukaan. Dolce far'niente on arkistoissa. Kaikki muu onkin epävarmaa. Kaappaan koneen koodarin näpeistä ja kokeilen, miltä tuntuu ladella pieniä valkoisia totuuksia. 

Syksy saa puolestani olla ihan niin pimeä kuin tahtoo. Jos muutama pikkupikku velvollisuusjuttu jätetään huomiotta, arki on kuin suoraan Tikkurilan pro grey-sävyliuskoilta, kauniin harmaata. Asiat, joista kehittyy ihon ja ankeuden väliin suojaavaa teflonia, tuntuvat tipahtelevan eteeni tänä syksynä. Yin-jooga on hyvä esimerkki. Muutama viikko sitten aloittaessani olin varma, että persetenemiseni joogiksi hyytyy ensiasanoihin. Toisin kävi. Pujahdan perjantai-iltaisin ohjaajan lempeästä käskystä joogakuplaani ja hengittelen etuoikeutettuja sisään-ja uloshönkäyksiä niin, että kupla huurtuu onnesta. Pää ei surraa tuntiin mitään muuta. Lempeän mankelin läpi ajettu kehoni on viikonlopputilassa. 

Otan tavaksi perjantai-iltapäivien afterworkit kahvila Silmussa. Olen kiitollinen, että Rebecca istutti kahvilansa juuri bönden multiin. Paikassa ja sen emännässä on hyvät energiat. -Miten voi olla muuta kuin johdatusta, jos Balin pyöriessä mielessä paljastuu, että sinnekin linkki käy Silmun kautta? kysyy hihhulimielellä oleva verbaalikeskukseni.

Olen absoluuttisen -ton-vastainen. Kaikenlainen radikaali hihhulointi ärsyttää :) Siihen nähden syön tänä syksynä huomiota herättävän usein vegeä Silmun lisäksi myös kotona. Saattaapi tosin johtua postiluukusta tipahtavasta ruokalehdestä, joka kehoittaa rakastumaan ja teen työtä käskettyä. Teflon vahvistuu.

Kuin pisteeksi johdatuksen tielle saan viestin Pamelalta. Toiset rytmit suonissaan virtaavaa tanssinopettajaa on kyseenalainen kiittäminen sisäisen latinodiivani esiin tanssahtelusta. Vuosien tauon jälkeen Pamela vääntää lattarirytmien volyymit taas kattoon ja lantion uumenien lihasmuisti saa kuin saakin aikaan jotain pyörimistä muistuttavaa liikehdintää. Vähemmän lempeän mankelin läpiajattuna kiitän, että oikeita asioita tapahtuu oikeaan aikaan.  

AUKON IMUSSA

17/09/2016

Olen tänä syksynä mitä ilmeisemmin aukkojen imussa. Työpäivän jälkeinen elämäni keskittyy lähes yksinomaan aukon hallintaan. Vastoin kaikkia ennakkopelkojani se ei kuitenkaan ole musta. Päin vastoin, pyrin tarmokkaasti siihen, että aukko olisi mahdollisimman suuri ja valoisa. Harjoittelen f-arvoja ja syväterävyyttä niin, että pikku-Canonini ei ole ainut, joka päätyy lataamoon monta kertaa illassa. Kuvaroskakori kolisee turhautumisen tahtiin, Kippari neuvoineen (ja viittomineen - niihin on pitänyt turvautua!) päätyy ties minne ja ilta toisensa jälkeen olen kameratekniikan ankeuttama. Huomaan olevani maailman pieniaivoisin valokuvausoppilas enkä arvatenkaan sopeudu rooliini alkuunkaan. Käyttäytymiseni alkaa muistuttaa asiakkaitani, kun suljinnopeutta ja herkkyyttä käsittelevät pumaskat lentelevät ja ärräpäät raikuvat. Sisuttelen mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta antaudun yrittämästä ja erehtymästä päästyäni yrittämään ja erehtymään. Blogikaapista ulostulo siirtynee siihen kauniiseen päivään, jolloin toivottu valaistuminen osuu paitsi oikeaan aukkoon myös bloggarin nuppiin.

CUTIE PIE

04/09/2016

Pelit ja pensselit alkavat olla pientä säätöä vaille valmiina blogikaapista ulos tuloani varten. Ostan maestrolta Canonin pikku söpöliinin. Viattoman näköinen pokkari kätkee sisuksiinsa kameramaailman V8:n ja aiheuttanee pienen säädön sijaan jotain lievästi suurempaa. Kuten kuvista näkyy olen laitteen haltuunotossa tasolla miinus miljoona; Osaan ottaa söpöliinin ulos suojakotelosta ja käyttää on/off-nappulaa. Tunnen sääliä laiteparkaa kohtaan, cutie pie ei ole nimittäin mikään eilisen teeren poika. Maestron fat biken kyydissä se on päässyt tositoimiin ikuistamaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Sen hämmennys on käsin kosketeltavaa, kun sommittelen sitä asetelmiin iphonella kuvattavaksi. -Wtf? se kysyy enkä osaa vastata. 

Odotan Kipparia kotiin kuin kuuta nousevaa. Olen yksin ollessani saanut touhuttua hommalistaan mukavasti pituutta. Suloinen joutilaisuus, niin raastavaa kuin se onkin, täytyy koodailla blogiarkistoihin ja tehdä tilaa uusille totuuksille. Muutama pikkupikku sisustusprojekti pitää taputella, auto tankata ja sen sellaista. Kotioven kynnyksen ylittäessään Kippari transformoituu jokapaikan-Jantuseksi. Meillä alkanee ensi viikolla myös Tylypahkamainen valokuvauskurssi mallia rautalanka. 

SITKEÄSTI HENGISSÄ

03/09/2016

Tekee mieli mennä lällättämään kukkakauppiaalle. Viikunapuu ei osoita kahden viikon jälkeen minkäänlaisia kuolonkamppailun merkkejä, päin vastoin, millisilmäni sanoo, että lehdet ovat jopa kasvaneet. Rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että kuvien sato on lavastettua ja Lidlin laareista korjattua. 

Kolmen arkiviikon jälkeen en ole ollenkaan varma, että kukoistukseni kulkee viikunan tahdissa. Ikävöin vapauttani ja ennakoin tulevassa pimeydessä kompurointia järjestämällä itseni hoitoihin. Olen otollista maaperää kaikelle, mikä vähänkin kuulostaa teflonilta arjen ja ihoni välissä ja päädyn shiatsu-käsittelyyn. Kokemus on hämmentävä. Puolentoista tunnin sivelyjen ja painelujen jälkeen hyvän olon tunne on primitiivinen ja olen täysin rento. Fleecehuopiin kapaloituna olen kuin jättikokoinen vauva futonpatjalla. Haluan jäädä niille sijoilleni äitiuniversumi-shiatsuterapeutin hoitohuoneen takkatulen rätinään ikuisiksi ajoiksi. Kova luu(pääni) on ällikällä lyöty ja olen välittömästi koukussa. Terapeutti paikallistaa selkäpuolen meridiaanien uumenissa lymyilevät stressijemmani. Varaan uuden ajan futonille niiden pois sivelyyn.

Perjantaina kokeilen yinjoogaa. Alkuillan tunti kuulostaa täydelliseltä teleportaalilta viikonloppuun. Asanoille avoimin mielin kävelen idylisessä vesisateessa kauniille joogastudiolle. Astangaan tai hathaan verrattuna yinjooga tuntuu pötköttelyltä. Tunnin jälkeen olen ennen muuta huvittunut. Maksan siitä, että hengitän silmät suljettuina, makoilen viltin alla selinmakuulla bolsteri kehoa mukavasti tukien ja kääntelen kylkeä lempeä-äänisen ohjaajan käskystä. Voin venyä tai en, voin pysyä asanassa tai en, kaikki käy. Ohjaaja kertoo, että matto kantaa, samoin elämä. Uskon ja rentoudun. Täydellisiä liikeratoja tai maksimaalisia suorituksia tavoittelevalle tiukkapipolle tilanne on outo. Tunnen olevani kallistumaisillani hihhulihommien suuntaan, kun nirvanoissani ostan yinportaaliin viiden kerran läpikulun. Pt:llä tulee olemaan kova työ kääntää hauikseni namastesta takaisin punnerrusasanaan.