17/09/2016
Olen tänä syksynä mitä ilmeisemmin aukkojen imussa. Työpäivän jälkeinen elämäni keskittyy lähes yksinomaan aukon hallintaan. Vastoin kaikkia ennakkopelkojani se ei kuitenkaan ole musta. Päin vastoin, pyrin tarmokkaasti siihen, että aukko olisi mahdollisimman suuri ja valoisa. Harjoittelen f-arvoja ja syväterävyyttä niin, että pikku-Canonini ei ole ainut, joka päätyy lataamoon monta kertaa illassa. Kuvaroskakori kolisee turhautumisen tahtiin, Kippari neuvoineen (ja viittomineen - niihin on pitänyt turvautua!) päätyy ties minne ja ilta toisensa jälkeen olen kameratekniikan ankeuttama. Huomaan olevani maailman pieniaivoisin valokuvausoppilas enkä arvatenkaan sopeudu rooliini alkuunkaan. Käyttäytymiseni alkaa muistuttaa asiakkaitani, kun suljinnopeutta ja herkkyyttä käsittelevät pumaskat lentelevät ja ärräpäät raikuvat. Sisuttelen mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta antaudun yrittämästä ja erehtymästä päästyäni yrittämään ja erehtymään. Blogikaapista ulostulo siirtynee siihen kauniiseen päivään, jolloin toivottu valaistuminen osuu paitsi oikeaan aukkoon myös bloggarin nuppiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti