JOULUKUUIHMINEN

30/12/2018

Olen tajunnut, että olen paremminkin joulukuuihminen kuin jouluihminen. Vähintään kolme ensimmäistä viikkoa jouluunnun täysin palkein, vailla kiireen tai stressin häivää. Viiletän konserteista kukkakauppojen kautta glögikinkereihin ja päässäni pyörivät lähinnä joulukuusen vuoden teema ja se hankkisinko kerrankin sen metri kertaa metrisen Fazerin suklaarasian vai pienen ja tavallisen, jossa on ne neljä pahaa sitruunajuustokakkukonvehtia. Mutta aattoaamuna herään tulpattuna ja valtaisan joulu-ummetuksen vallassa. En oikein handlaa jouluaattoa. Luisun sen lapasiin ja annan handlata itseni. Vahvassa keski-iässäkään en omaa niin paljon rohkeutta, että aloittaisin päiväpyjamasta yöpyjamaan antisosiaaliputkessa vaeltelun jo aattona. Kippari ehdottaa ratkaisuksi rahtilaivaa. Ensi vuonna aion vakavissani uskaltaa.

Pyhinä olen jo tiukasti pyjamissa ja bäk in bisnes. Ruotsin kielisellä rannikkoseudulla kultalusikalla kultajyviä syönyt luomunissemme osoittautuu kaikkien siitä maksettujen kultaeurojen arvoiseksi. Päivät lipuvat konjakkisinappikinkkuvoileipiä ja kotitekoista lakritsifudgea imeskellen, lueskellen, sarjoja katsellen ja välillä päiväunia ja samppanjaa siemaillen.

Kuun viimeisinä päivinä päässä alkaa pyöriä paitsi raikkaaseen talvisäähän poikkeaminen myös pöydän putsailut. Yhtä kovasti kuin haluaisin rohjeta olla aattoanarkisti, haluaisin eroon asioista, joita mieleni jankuttaa, mutta jotka eivät jankuttamalla parane. Keksin idean, johon liittyy konkreettinen rituaalimainen teko, sillä mieleni, ajoittaisen viholaiseni, kanssa eivät läheskään aina pelkät sopimukset pidä. Kirjoitan vessapaperiarkeille asioita, joiden piinasta haluan vapautua. Sitten vedän arkin kerrallaan kunnan viemäriverkostoon. Serlaa kuluu mm. seuraaviin: jalkakyykyt, pattitilanne yksi, sokeriton elämä, pattitilanne kaksi, suolaton elämä, arvottomuuden tunne, huonommuuden tunne, pattitilanne kolme jne.

Kunpa löytäisin jostain vielä sellaisia taivaalle lähetettäviä kuumailmapallotoimintoisia lyhtyjä. Ilmapallotkin ajavat asian, mutteivät ole ollenkaan niin lyyrisiä. Lähettäisin jokaisen lyhdyn mukana jonkin keskeneräisyyden, jota en saa sitäkään mielen ratkonnalla valmiiksi. Heittäisin keskeneräisyydet tuulten huomaan. Toiveet, ikävät, muutokset, tulevat ihanuudet, asioiden parhain päin järjestymiset.

RAKAS JOULU

11/12/2018

Kirjoitan sinulle jo toista vuotta peräjälkeen tänne blogiin. En oikein taaskaan tavoita sinua. Odotan sinua kovasti, mutta tuntuu ettemme kuitenkaan koskaan kohtaa, sinä ja minä. Mikä meidän suhteessamme näin mättää? Olin kuitenkin ennen ihmisesi. Nykyisin tunnut samalta kuin nuoruuteni mahdottomat rakkaudet, kaukaiselta haavekuvalta.

Jos ihan rehellinen olen, en ole ollenkaan varma, oletko oikeasti sellainen kuin ulos päin annat ymmärtää. Oletko täysin oma itsesi vai ehkä vähän hukassa sinäkin? Meneekö sinulla liian lujaa, ehditkö enää pohtia, kuka oikeasti olet? Vai olenko minä muuttunut liikaa? Enkö enää saa suhteestamme sitä, mitä toivon? En ihmettelisi yhtään, jos joku olisi kirjoittanut ongelmiimme pureutuvan elämäntaito-oppaan ja listannut meille kymmenen steppiä, joiden kautta voimme ottaa tilanteen haltuun ja saada suhteellemme uuden suunnan. Tai jos google löytäisi tapaukseemme erikoistuneen ja meidät ratkaisuun opastavan gurun.

Voi olla, että jouluradio on sekoittanut pääni. Sinusta kertovien laulujen sanat ovat niin perin kummallisia. Koetan kovasti samaistua niihin ja löytää tarttumapintaa suhteeseemme, mutta menen ihan sekaisin. Rintojen pitäisi olla riemusta rikkaita, tähtisilmien pitäisi loistaa ja kaiken huipuksi vankien pitäisi päästä vankiloistaan. Mitä siitäkin tulisi? Italian katolinen kirkko ja miehet mekoissaan ovat vieneet viimeisenkin uskon härkien kaukalossa nukkuvaan lapseen, eikä yhtään enempää fiilistä tule Nissepolkasta; Hupsis tupsis vaan, huppeli on kylläkin nousujohteinen ja rupsis paukku. Ja mitä sitten, jos jouluna ei ole lunta? Tip tap ja buona notte! Kuka näitä keksii?

Mitä suurempaan ääneen toitotat, että mieleni pitäisi olla hyvä, lämmin ja hellä, sitä enemmin tuntuu, etten riitä sinulle. Soimaan ja grillaan itseäni siitä hyvästä kuin sikaa sähköuunissa. Maalailet kuvia, joissa meidän pitäisi viettää aikaa muiden seurassa, mutta jos aivan rehellinen olen, olisin kanssasi niin paljon mielummin pienissä ympyröissä. Tiedäthän sinä minut, kadotan niin helposti itseni suurissa joukoissa. Tälläydyn vuoksesi juhlamekkoon, vaikka ainut mihin haluaisin pukeutua on lumiukkokuvioinen aikuisten potkupuku ja villasukat.

Ajattelen joskus niitä aikoja kun annoin meille kaikkeni. Paketoin tarkkaan mietityt lahjat silmiä hiveleviin kääreisiin, vaadin kuuselta yliluonnollista tuuheutta ja juustotarjottimelta sellaista, mitä kaakkoisen rajaseudun pikkukaupungilla ei yksinkertaisesti ollut tarjota. Säädin ja viilasin, että meillä olisi kaikki mahdollisimman upeaa. Ulkoisesti suhteemme oli kimmeltävän glamöröösi. Kun aattoiltana umpiväsyneenä vihdoin poksautimme samppanjapullon auki, purskahdin usein ihmetykseksesi itkuun.

Toivon siemen taitaa olla nyt siinä, että teemme meidät sydämiimme. Enkä tarkoita sitä kulunutta laulua, jossa kaiken keskelle syntyy vielä lapsikin, vaan että kohtaisimme toisemme sellaisina kuin olemme - ilman odotuksia, paineita, vaatimuksia tai suhteemme suorittamista, aitoina ja oman näköisinämme, vaikkemme ihan (pipari)muottiin sopisikaan. Ja jos jostain vielä löytyisi tuoksuvia hyasintteja, meillä totisesti saattaisi olla uusi mahdollisuus.

Have Yourself a Merry Little Christmas!