MUNALLA MAINEESEEN TAI NOT

26/03/2016

Muutaman päivän takaiset instaonnenkyyneleeni ovat ehtineet kuivaa moneen otteeseen. Näyttää vahvasti myös siltä, että ne jäävät lajissaan ainutkertaisiksi. En päässyt munineni maineeseen, lento suosioon loppui kanamaisen lyhyeen. Kovin on hiljaista yllä olevan kuvan jälkeen ollut, vaikka kuinka olen suoltanut eetteriin munamateriaalia ja vähän muutakin. Olen somemaailman Liisa, eksyksissä ihmemaassa ja koetan ratkoa mysteeriä, jossa seuraajat ilmoitetaan vähintään kahden numeron ja yhden kirjaimen yhdistelmällä, jossa risuaidat ovat tykkäysten syötteinä tarpeettomia ja jossa kuvien esteettisyydellä ei välttämättä ole kummankaan kanssa mitään tekemistä. Olen kartuttanut seuraajieni heimoa paristakymmenestä kolmeenkymmeneen, mutta olen yhä ketäkukaaneiseuraa-listan kärjessä. Luen uutisen siitä, miten sosiaalinen media ja siellä roikkuminen lisäävät masennusta. Niinpä, ei ole kaukana sängyn pohjalle ikuisiksi ajoiksi jämähtäminen, kun ei kukaan tykkää. Koskaan. Melkein. Ikinä. Vaikka toinen kuinka yrittää ja kotistudiota virittää. Näyttää vahvasti siltä, että pääsen (=joudun) munalla vain (takaisin) (oikeisiin) töihin, kuten lapsuuteni mainos lupasi jo kultaisella -70-luvulla.

SURVIVAL GAME

22/03/2016

En muista parempaa selviytymisrealityn nimeä tähän hätään, mutta sellaiselta tuntui tämän päiväinen retkeilyni jäällä. Tunnen lapsellista  kaikkivoipaisuutta siitä, että voin aamupalan jälkeen vetää ulkoilukamppeet päälle ja suunnata nauttimaan auringonpaisteesta kaupunginlahdelle sillä aikaa kun duunarit sorvin ääressä uupuneina odottavat lounastuntia ja puoltapäivää. Luonto kuitenkin koettelee ja ohjaa nöyrälle polulle kaltaisiani pöyhkeilijöitä. Kevätjää pelottelee keveäsydämistä kulkijaa pitämällä uskomatonta mölinää. Luoja miten pelottavaa! Järki sanoo, että jää kantaa vielä, mutta askelten perässä kuuluu elokuvien äänitehosteita muistuttavia luonnottomia ääniä. Kirmaan saarelta ja luodolta toiselle ja näen jo mielessäni helikopterin miehistöineen pelastavan minua vapautuneiden vesien akaansaamasta motista. Otan riskejä ja suuntaan pajunkissankuvat silmissä vielä yhdelle mannerlämpäreelle uhitteleva murahtelu kannoillani. Kovan päivän päätteeksi ja selviytymisen kunniaksi keittelen kattilallisen nyhjäätyhjästä bouillabaissea ja äänestän itseni jatkoon.  

VIIKON PARAS JA LOPUT SINNE PÄIN

20/03/2016

Viikon viikkailut loppuivat lyhyeen kuin kanan lento. Kirja on yhä sivun viisikymmentä tienoilla, eikä pätkääkään kiinnosta, mitä mieltä KonMari on kausivaatteiden organisoinnista. Viikkailijan tieni on ilmeisesti yhtä lyhyt kuin taannoinen v-lakkoni. Olen asiasta hiukan näreissäni, nimittäin itse taittelu on hyvin meditatiivista puuhaa. Viikattu elämäntapa on hiukka hankalaa, laatikot hivelevät silmää ainoastaan, jos mihinkään ei puutu. Taitaa jäädä tällä teemalla blogimaailman coctailtilaisuudet koluamatta. 

Viikko on kuitenkin paketissa kelpo päivistä normiarkea. Viikon paras toive on Ruususen ja se on ripustettuna puun oksaan Pekingin Art Districtissä tuhansien muiden toiveiden kanssa. Liikutuin kyyneliin lukiessani sen. Universumi on nyt hyvä vaan ja tekee niin kuin kirjoittaja toivoo. 

Kokkailu ei ole maistunut, nälän on pelastanut kulhoruokailu. En ole tainnut käyttää haarukkaa koko viikkona, miten kätevää kumota eväs kuin eväs kulhoon ja syödä se lusikalla sohvan tai nojatuolin nurkassa. Brutaalimmat mätöt olen jättänyt ikuistamatta, muutama on jaettu maailmankin kanssa. Paitsi että maailmaa ei vieläkään suuremmin kiinnosta.

Viikko on kulunut piinaavassa insta-angstissa. Olen tyytymätön kaikkeen mahdolliseen. Kokoelmani on täynnä kuolleita asetelmia milloin mistäkin purkeista ja purnukoista, kukista ja sapuskoista, joihin kotistudioni (=kirjakaupan kartonki tason päällä isoimman ikkunan edessä) tai kuvauskalustoni (=puhelin!!), saati kuvaajantaitoni eivät puhalla henkeä. Kaikki valoisiksi suunnittelemani taustat loistavat ainoastaan varjoisaa sinisyyttään. Nyppii ja lujaa. 

Jännitysnäytelmä nimeltä magnolian avautuminen ei päättynyt samaan loistoon kuin muinoin Sienan kotini pihapuussa. Kolmesta nupusta aukesi yksi. Nyt tiedän senkin, että kukalle voi olla vihainen ja sitä voi syyttää petturiksi. Pohjolan perukoiden kukkahulluille raijataan varmaan jotain rikkaruohomagnolioita, joita muuten käytettäisiin makkaratikkuina!

Viikon huipennus puolivillaisuuksissa on kuitenkin lauanatain Earth hour. Innostun, koska pieni hyvä teko on maailman helpoin toteuttaa. Otan asian vakavasti, päätän poksutella mikropopcorninikin etukäteen pallon puolesta. Idea kohtaan maailman taholta käsittämätöntä välinpitämättömyyttä. Kippari viis veissaa maailman pelastuksesta eikä määrää Auto Baylle pläkäriä (=black out, skönärislangilla), mutta lupaa tehdä osuutensa sulkemalla silmänsä minuutiksi. Ruusunen nauraa vedet silmissä (emojien välityksellä) Pekingissä kun kyselen, miten pimeää tuntia siellä vietettiin. Eivät ole kuulemma Kiinassa asiasta kuulleetkaan. Puoli yhdeksältä olen nenä ikkunassa enkä huomaa mitään eroa normaaliin, kotikaupunkikin avautuu joka suuntaan yhtä valaistuna kuin aina. Tyrmistyttävää piittaamattomuutta! 

Yksi viikon parhaista ideoista liittyy kaverin tylsyyteen kuolemiselta pelastamiseen. Ehdotan aikuisten värityskirjaa, kaupungin ainoassa kirjakaupassa niitä on myynnissä pöydällinen. Toinen pöydällinen on tykötarpeita, metrin pituisia värikynälaatikoita. Suhteetonta verrattuna esimerkiksi sisustuslehtivalikoimaan! Idea kuivaa kasaan, kun kaveri haluaa värittää aikuisviihdettä. Ja kynäarsenaalikin olisi mennyt hukkaan, beigellä ja parilla ruskealla olisi kaveri pärjännyt. 

Hallelujaa, tulkoon valkeus ja uusi viikko!

SUKKALAATIKOSSA TUOKSUU PÄTKIS

17/03/2016

Japanilainen viikkaaja on vallannut pääni. Olen ruokaostoksilla marketissa, kun huomaan, että irtokarkkiosastolla tehdään muutoksia. Laareja vaihdetaan ja täytetään uusilla namuilla ja vieressä lojuu huojuvia pinoja tyhjentyneitä muovisia karkkilaatikoita. KonMari minussa alkaa puhua välittömästi. Teen pikaiset laskelmat ja tulen siihen tulokseen, että eteisessä olevaan Ikean Malm-lipaston laatikkoon mahtuu kuusi muovilootaa. Miten täydelliset laatikon sisäiset laatikot sukkien uudelleen järjestelyyn. Myyjä etsii minulle vielä kannetkin enkä ilkeä sanoa, että ne ovat touhuissani tarpeettomat. Kotona laskelmani täsmäävät, pätkislaatikot asettuvat kauniisti, kolme vierekkäin, kahteen kerrokseen, mutta toiseen reunaan jää ikävä tyhjä tila, johon ei kitenkaan enää neljäs loota sovi. Roskis täyttyy niistä, jotka eivät tuota iloa. Viikkailu on melkein yhtä nautinnollista kuin pikkuhousujen kohdalla, vaikka sukat asettuvat taitteluihin hankalammin. En meinaa löytää niiden luontaista sweet spot'a millään. Treenisukkien kohdalla ei enää hymyilytä ja Uhmaan KonMaria; heittelen niitä pätkislootattomaan reunaan pieninä, entisenlaisina puikulaperunoina. Numeroa 35 olevat varrettomat sukkani eivät mitenkään ole viikattavissa. Vaikka lopputulos ei ole esteettisesti täysin harmooninen tai oikeaoppinen, olen mykistynyt sukkalaatikon muutoksesta. Taas voin helposti hymyillen, yhdellä katsomalla valita juuri ne sukat, joita mieleni milloinkin tekee pätkiksen tuoksun leijaillessa laatikosta nenääni. Tällä haavaa viikkailuun sopivista vaatteista ovat jäljellä enää pyjamat, niitä säilytän laatikoissa ja ne järjestelen huomenna. Päähäni hiipii kuitenkin jo synkkiä ajatuksia. En ole useinkaan kuivaa pyykkiä narulta kerätessäni mitenkään viikkailuintoinen. Toisaalta, jos vain sisukkaasti jatkaisin, voisi elämäni muuttua kuten KonMari lupaa. Ja tästä blogista voisi tulla ensimmäinen viikkausblogi. Lopetan postauksen tyytyväisenä siihen, että lukijoillani ei ole kommenttiboxia. 

KALSARIT KON MARISSA

16/03/2016

Viikko kuluu leppoisasti. Kalenterissa on pari sovittua tapaamista, muutoin potpottelen ellun kanalle sopivaan tahtiin päivästä toiseen. Aurinkoisina päivinä kävelen päämäärättömiä lenkkejä jäällä. Kaupunginlahti täyttyy ulkoilijoista, on viimeiset hetket nauttia ennen kuin vesi ottaa taas tilan haltuunsa. Jaksan pitkästä aikaa keskittyä myös lukemiseen. Kun en löydä kirjastosta mitään kiinnostavaa, enkä jaksa pukeutua kirjakauppaan, muistan, että Kipparilla on tili E-kirjakauppaan. Olen ihan muissa aikeissa ostoksilla, kun silmiin osuu viime aikoina paljon puhututtanut naisten puuhakirja. En ole ollut erityisen kiinnostunut KonMarin opeista. Pääsääntöisesti meillä on paikat järjestyksessä ja tavaroilla paikkansa, joten kirja on jäänyt avaamatta, vaikka olenkin viime ajat vimmaisesti pistänyt turhaa tavaraa poistoon ja käynyt kaappeja ja laatikoita läpi. Luen alun jaarituksia harppoen, mutta jossain viidennenkymmenennen sivun kohdilla valpastun. Googlaan viikkaustekniikoita ja ihailen kuvia sävysävyyn järjestetyistä vaatelaatikoista. En todellakaan aio kantaa keskelle olohuoneen lattiaa kaikkia omistamiani vaatteita ja aloittaa poistoperkausta kysymällä jokaiselta sukalta tai puserolta erikseen, tuottaako se minulle iloa. Mutta annan KonMarille mahdollisuuden. Pelkomummon perintöpiirongin alusvaatelaatikkojen muodossa. Minulla on kaksi kohtalaisen isoa piirongin laatikkoa alusvaatteilleni. Kumpikin pursuaa niin, että puhtaan pyykin sisään tunkeminen on työlästä ja mielessä olevien pikkupöksyjen jalkaan löytäminen mahdotonta. Sängyn päällä on alusvaatemeri kun käyn jokaisen stringin ja sloggin yksi kerralaan läpi ja sekajäte täyttyy "et tuota iloa"-tuomituista. Kun olen suorittanut oikeaoppisen suorakaidemuotoon perustuvan viikkauksen, olen täysin koukuttunut. Kalsarilaatikkoni on t ä y d e l l i s e n kaunis. Jätän sen auki ja käyn vähän väliä ihailemassa lopputulosta. Näen itseni suihkun jälkeen hymyssä suin valitsemassa päälle pantavaa joko vasemmalta pitsiosastolta tai oikealta arkiosastolta. Laatikonsisäiset laatikot toisivat tähän kyllä lisäkuria, myönnän, KonMari. Ja liukuovikaappeihin Kippari saa ensitöikseen kotiin tultuaan asentaa ulosvedettävät laatikot, jotta saan paidat ja neuleet uuteen järjestykseen. Huomenna on sukkien vuoro, ne pääsevät pitkän kaltoinkohtelun jälkeen tempurpatjamaiseen lepoon. Jäin kiinni täydellisestä virheestä -  sukkien heittämisestä laatikkoon perunakerinä, mutta nyt KonMarin johdatuksella pyöräytän sukkahousut sushirulliksi ja viikkaan sukat hellään kolmitaitokseen. Aamen.

VIIKON PARHAAT JA P O P

13/03/2016

Viikko on mennyt oudoissa synkkyyksissä. Lienee hermonaalista. Mitään muuta järkevää syytä valvotuille öille tai siipimaassa päiville en keksi kuin kevät ja sitä seuraava kesä. Minulle ne tulevat giljotiini vanavedessään. Mitä enemmän soimaan itseäni ennalta murehtimisesta, sitä voimallisemmin saha laulaa oman oksani alla. Lopetan reippaana olemisen yrittämisen ja saha hiljenee välittömästi. Viikko päättyy aurinkoisesti. 

Viikon paras sisustuspiristys syntyi tummansinisellä pellavalla. Ostin reilulla kympillä viisi ja puoli metriä 100% pellavaa Anttilasta ja kävin polkemassa äidin Singerillä pöytäliinan ja tyynynpäällisiä. En harrasta itse tekemistä juurikaan muualla kuin keittiössä, kannattaisi, useammin.

Sisustukseen liittyy toinenkin parhaus. Ystävät tekevät rintamamiestaloonsa keittiöremonttia. Tuntuu hyvältä, että ammattitaitooni luotetaan. Haasteellinen tila rauhoittuu muutamilla Sirkan opeilla.

Viikon parhaan, mutta piinaavimman odotuksen saa aikaan magnolian nuppu. Mikä jännitysnäytelmä! Lauantaina piti vahtia silmä kovana pöydän ääressä istuvaa ystävää, joka ei millään meinannut malttaa pitää sormiaan erossa nuppuparkaa suojaavasta kuoresta. Olen jo nyt täysin pyörryksissä nupun kauneudesta, jos saan aloittaa uuden viikon avautuneen kukan tuomalla onnella, en muuta pyydä ikinä. Koko viikkona.

Viikon parhaan mielen elokuva oli saunan jälkeen katsottu Lasse Hallströmin ohjaama Herkullinen elämä. Ruoka ja rakkaus, mikä maukas tarina. Perjantaipizza hiukan riiteli elokuvan tarjoilujen kanssa, mutta oli sentään itsetehtyä eikä grandiosaa.

Viikon paras murhemielen piristys oli uuden aurinkolasit. Jos kuljenkin kohti giljotiinia, teen sen tyylikkäästi Meteoreissa. Suhaan kokonaisen iltapäivän selfietä Kipparille lähetettäväksi. Mielestäni näytän lasit päässä erityisen trendikkäältä. Kuvissa esiintyy toinen todellisuus.

Viikon paras puhelu tulee Pekingistä. Puhelimeni näytöllä juttelee kaunis ja rohkea, elämäänsä ja valintoihinsa tyytyväinen nuori nainen. Sydämessä tuntuu lämpimältä, kun hän kertoo olevansa onnellinen, vaikeista päätöksistä huolimatta. Puhelimeen kilisee kuvia kiinalaisesta elämästä. Yhdessä niistä ensimmäiset vaaleanpunaiset kirsikankukat ovat jo auenneet. Kun puut kohta ovat pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, toivon että hän istuu niiden alla, ihailee leijailevia terälehtiä ja nauttii. 

Paskuus on tällä viikolla liian lievä käsite, osuvampi on ilmaus p o p, pilates on perseestä. Olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Jos ihon alla, ainakin teoreettisesti sen välittömässä läheisyydessä olevien lihasten kouluttaminen on niinkin haasteellista kuin se on, mitä voi olettaa syvyyksissä lymyilevien lihasten osalta? Niitä, ja vastausta kysymykseen etsin sisukkaasti koko 60 minuuttia kestävän Pilates-tunnin ajan. Todennäköisesti syvät lihakseni ovat riisin kokoluokkaa ja kovasti lymyilevää sorttia. Uumenissani vallinnee syvä harmaus. Ei sinne aikoinaan kirkasvalolamppukaan yltänyt ihmeitään tekemään. 

ISOMMALLE KIRKOLLE

11/03/2016

Luovun ajatuksesta, että loistava tulevaisuuteni valokuvaajana alkaisi tänä keväänä Firenzessä. Kurssivaihtoehdot, joita koulujen kanssa sisukkaasti sorvaan tuntuvat mikä enemmin mikä vähemmin sian säkissä ostamiselta. Päätämme kuitenkin lähteä keväiseen Toscanaan. Uhraan valokuvaajan urani ja sijoitamme rahat hulppeaan kattohuoneistoon Oltarnon puolelle Santo Spiritoon. Olin kaupungissa ensimmäistä kertaa yli kolmekymmentä vuotta sitten. "Va dove ti porta il cuore" - kulje minne sydämesi sinut vie - on ollut matkustamisessa johtolauseeni ja Toscanaan olen päätynyt lauseen johdattamana uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Firenzestä jatkan todellisille kotikukkuloilleni Lucignanoon. Jos kielitaitoni teoreettinen perusta on Sienassa, puhumaan olen oppinut maalla ihmisten kanssa. Siellä on sielu kotonaan. Nyt lähes neljän vuoden tauon jälkeen on ihanaa palata. Vuokraan asunnon piazzalta Paolalta ja Giuseppeltä. Menen aamucappuccinolle pappojen sekaan muurin baariin ja teen lenkkejä oliiviviljelmien välissä. Kun kerron vanhoille ystävilleni tulostani, minua aletaan odotta braccia aperte, syli avoimena. Olen onnekas, minulla on yhä paikkani Toscanan auringon alla.

HÄRÄN VERI JA MUUTAMA MUU HERKKU

07/03/2016

Lellin itseäni kiireettömillä aamuilla ja hemmotteluaamiaisilla, ihan tavallisina arkipäivinäkin, ihan vain siksi, että voin. En ilkeä laittaa instagramiin enää yhtään kuvaa veriappelsiineista. Olen kantanut niitä kotiin jo tammikuusta, sesongin alusta, eikä loppua näytä tulevan. Lidlissä on parhaat. Punaisessa verkkopussissa on kilon verran säälittävän pieniä sisilialaisia arance rosse-appelsiineja, mutta mitä pidemmälle sesonki on edennyt sitä punaisimmiksi ja herkullisemmiksi ne ovat muuttuneet. Puristan niistä aamuisin mehua. Tänä aamuna halkaistut yksilöt olivat sisältä uskomattomia, tumman viininpunaisia! Ristin mehun härän vereksi. Maku on sanoin kuvaamaton, kuin olisi suu täynnä Sisiliaa. Hammaskiilteestä viis, aion läträtä tällä drinkillä niin kauan kuin tavaraa kaupoissa riittää. 

Eilen tein ensimmäistä kertaa itse falafelejä. Sain aikaan ihan huippuhyviä palleroita, vaikka kypsensin ne vain uunipellillä ilman rasvapastamisia. Ruoanlaittoviitseliäisyys on kyllä niitä palkitsevimpia harrastuksia, EIverenmakusuussa- juoksemisen ohella. 

Ja pakko oli kuvata vielä tämän päivän smoothiekin, todistusaineistoksi oksennuksen värisistä surautuksista, joita tulee kohtalaisen usein. Maku on yleensä ihan mahtava, niin tälläkin kertaa. Väriyhdistelmä syntyy banaanilla, pinaatilla, granaattiomenalla, limellä, taatelilla ja rahkalla. Shrek tykkäisi! Jos olisin Fiona, instaisin tämänkin:

Ja niin kyllä, uusi betonitaso on ihan paras alusta kaikille pöperöille! Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä salarakkaani, johon on sallittua retkahtaa vain viikonloppuisin. Ostin Lidlin halpisversion Nutellan sijaan, kun ajattelin, että raaskin heittää sen paremmin roskikseen parin lusikallisen jälkeen. En heitä! Tulispa lauantai!

LOVE & HATE

06/03/2016

Uusi intohimoni valokuvaus on kahdesti laukeava ase. Tiedän, että jo käsitteen valokuvaus käyttö on suurta ja röyhkeää liioittelua kännykällä räpsimisestäni. Mitä enemmän räpsin sitä enemmän rakastun. Samaan tahtiin myös turhaudun, raivostun, vihastun ja itkeä tihrutan. Halu oppia lisää on suuri, samoin pelko. Miten voisin koskaan ymmärtää kameran toimintaa; aukot, isot sun muut ovat mandariinikiinaa korvilleni. Mietimme kovasti kameran ostamista ja erilaisia vaihtoehtoja, mutta homma hyytyy aina samaan: tarpeeksi selkokielisiä rautalankamalleja ei ole kaupan. Rajalan liikkeessä asioidessamme ymmärrän hiukan paremmin dysfaattisia oppilaitani. Keskittymiseni herpaantuu yllättävän nopeasti ja katse alkaa vaellella epäoleellisuuksiin, kun en kertakaikkiaan ymmärrä myyjän selostuksia, saati kysymyksiä. En ole ollenkaan varma kannattaako mieluista puuhaa tuhota sillä, että tuntee itsensä koko ajan surkeaksi hamaan tulevaan. Periksiantamattomuudellani löydän Firenzestä kaksi koulua, jotka tarjoavat muutaman viikon alkeiskursseja valokuvauksesta. Haaveilen keväisestä Toscanasta ja koetan yhdistää oleskeluun mielekästä tekemistä. Käydessäni kiivasta kirjeenvaihtoa koulujen kanssa, tunne soitellen sotaan lähdöstä vahvistuu: valokuvausta ja kameran käyttöä italiaksi, Madooooonna Saaaanta! Kippari tuntuu ymmärtävän vielä itseänikin paremmin, mihin olen päätäni tunkemassa ja ehdottaa iltalukemiseksi monisivuisia pre-alkeisopintoja suomeksi. 

Saan hyvää palautetta kuvieni sommittelusta, kuvakulmista ja tyylistä. Instaan uskollisesti lähes päivittäin, mutta en törmää instagramissa kehenkään muuhun, jolla olisi vain 22 seuraajaa. Siis 22 ihmistä maailmassa viitsii katsella kuviani!! Kaikilla tutuillanikin on massoittain seuraajia. Osa selitystä lienee se, että tutuillani on ystäviä, tuttuja ja verkostoja. Antisosiaalinen petouteni ottaa osumaa, tässäkin lajissa, mutta sisu ei kuole. En malta odottaa, onko tämä tie lopulliseen tuhoon ja turmioon vai johonkin ihan muuhun.

KOTIOLOJEN PARHAAT

05/03/2016

Postausväli tuntuu venyvän. Joka päivä suunnittelen istuvani kirjoittamaan, mutta aina on niin paljon elettävämpääkin hommaa. Täytynee skarppiutua etten kohtaa valtaisaa lukijakatoa, se kun olisi tämän blogin loppu.

Pari viikkoa kotona on mennyt hujahtaen. Parasta on ollut valo. Toistan itseäni, kun jankutan miten siitä nautin, mutta olen aidosti kiitollinen, että tämä koti tuli aikoinaan kohdallemme. Siitä saakka olemme olleet myös verhottomia, miten mahtavaa! Kuihtuisin hämärässä kodissa.

Edellisessä elämässäni täällä kotona (=ennen joulua), kun elin vielä autuaan tietämättömänä rikkaimurin ihanuudesta, paras kotilaitteeni oli tehosekoitin. Hyvin parhaan läheinen se on vieläkin, varsinkin jos kaipauksen määrällä mitataan. Ikävä vehjettä oli kova, Helsingissä en tehnyt ainummaistakaan smoothieta itse. Nyt otan kaiken vahingon takaisin, ylitsesurisevasti. Tulee juotavaa ja lusikoitavaa, söpön väristä ja oksennuksen väristä, hyvää ja ei niinkään hyvää, mutta olen back in business. 

Paras suloisen joutilaisuuteni ajantajun ylläpitäjä tätä nykyä on uusi vintagekalenterini. Sain Mulberryn nahkaiset kalenterin suojakannet ristiäislahjaksi kummiaikuiseltani Kiteltä kovin jo hapettuneessa tilassa. Juuri ennen kotiin paluuta käytin kannet Tehtaankadun suutarilla, joka todellisella ammattiylpeydellä ja pieteetillä kuori kansien "iholta" kahdenkymmenen vuoden kuonat pois. Sisukset löytyivät merkkiliikkeestä Fabianinkadulta. Tarkistelen yhtenään aarteestani missä päivät juoksevat, kun en muuten perässä pysy.

Vaikka meillä ei länsi-tai itäsiipeä olekaan, sisustettavaa löytyy aina. Yleensä siihen ei tarvita edes kotoa poissaoloa, mutta toki sitä villimpää puljaaminen on, mitä pidempään olen ollut ns. jalat sementissä. Maskun mainosta en lähtenyt sen suuremmin muuttamaan, vaikka täytyy tunnustaa, että polte oli suunnaton. Ja nyt ihan parasta on pieni jatkuva uudelleen ajattelu. Kippari tosin on eri mieltä. Ennen töihin pakenemistaan sain kuin sainkin tiristettyä handymanista ulos vielä lupauksen uusista työtasoista myös keittiön L-seinälle, niin hieno saarekkeen "harjoitus"betonipinnasta tuli. Kova on osa, meillä molemmilla. Tummansinistä tarttuu mukaani hiukan myöhäisherännäisesti vähän joka paikasta. Sisustus sinistyy halvalla, kun talven hittiväriä myydään kevätpastellien tieltä. Meillä se on juuri parhaimmillaan pastellien seurassa. Taannoin epäilin että pale pink lähtee lapasesta, eikä pieleen mennyt. Acnen paperikassikin päätyi nyt-liitteen säilyttimeksi. "Kaikella paikkansa" on oikein kelpo motto. Onneksi harmaita kukkia ei sentään ole. Paitsi lempparini eukalyptys, melkein. Sitäkin on meillä, koko ajan. 

Makkari on eniten projektissa, eivätkä kuvat anna täyttä oikeutta etenkään väreille, alttaristani puhumattakaan:

Paskuuksiin asti ei ole mikään kotioloissa yltänyt, vaikka bönde on talvella tylyn hiljainen Helsinkiin verrattuna. Täällä on uusi lenkkikaveri, jota ei - tosiaankaan - tarvitse hinata perässä. Täällä ovat sali, tuleva uusi ohjelma ja työstettävät lihakseni (juuri nyt ihoni alta alkaa kuulua tuttua vikinää, jonka edellisessä lauseessa mainitut asiat aina aiheuttavat).  Täällä ovat sisustuksesta kiinnostunut pt:ni ja rakas nuori ystäväni. Ja on täällä muutama muukin ja pienesti paljon. 

Yleisesti parasta on, että R. Ruusunen on päätynyt Kiinaan ja voi hyvin. Pekingiläinen kampus näyttää kuvissa karulta. Toivottavasti Ruusunen on sen verran kummiinsa tullut, että loihtii kymmenen kilon rinkastaan kodikkuutta luovat sisustuselementit askeettiseen pikkukotiinsa.