PIENIÄ KAUNISTELEMATTOMIA TOTUUKSIA

23/01/2018

Allekirjoitan sen, että blogit voivat olla virkistyspisteitä. Sivustoilla käväistään viihtymässä ja vinkittymässä. Inhoan ajatusta, että ne olisivat pakopaikkoja lukijan omasta todellisuudesta, koska usein blogit ovat itsessäänkin vain palasia totuudesta. Joko kuuluu oman lehmän ammuntaa ojasta?

En tunne itseäni oikeaksi bloggaajaksi. Kirjoitan tänne vähän kuin muinoin päiväkirjaan, järjestelläkseni ajatuksia tai kuin puhelisin ystävälle. Ajatukseni eivät, yllätys yllätys, aina ole iloisia, pirskahtelevia, keveitä saati positiivisia. Haluan kirjoittaa myös pelosta ja ahdistuksesta tai siitä, että tosi paikan tullen itsestä huolen pitäminen ei onnistu, kun kaikki energia menee huolestuneena olemiseen. Tai että ärsyttää. Varsinkin se, jos kuulee sanottavan, että tämä kuuluu elämään. Hitto, tiedän, shit happens, vaikka maailmani tavallisesti onkin keijupölyllä kuorrutettu ja yksisarvisten asuttama.

Eli sori sinulle, joka tulit viihtymään tai piristymään. Toivottavasti et sentään paennut todellisuuttasi, sillä en taatusti pysty nyt tarjoamaan sinulle mitään omaasi parempaa. Jos kestät, että tunnelma ei tästä parane ja jäät silti, olen enemmän kuin onnellinen tässä raunioisessa hetkessäni. 

Uuden lempikirjani teesit tuntuvat yhtäkkiä vaikeilta toteuttaa, vaikka pari viikkoa sitten niitä vihellellen julistin. Olen univelkainen, mielen kauhuskenaarioilta korvia tilkitsevä, suurimmaksi osaksi lamaantumishaluinen luuseri. Olen rankkaa seuraa. Laitan itseäni systemaattisesti syrjään, en pidä huolta, en osta kukkia (onneksi saan niitä) enkä katkaise syvähengittämällä ajatteluhelvettiä. Jos unohdun puoleksi tunniksi tv:n ääreen pitämättä joka sekunti mielessä, että kaikki ei ole hyvin, tulee huono omatunto. Syön pääasiassa einesmakaronilaatikkoa. Hetkellisesti otan hyvinvointini hyllyltä, kun pesen hampaat.

Tiedän etten voi muuttaa sitä, miten asiat menevät. Voin tehdä ainoastaan parhaani. Tapani ei vain ole kuin suoraan oppikirjasta tai yltiöpositiivareiden ohjeista. Olen kyvytön muokkaamaan ikävää faktaa kauniimmaksi, mutta se ei tarkoita, että olisin kyvytön toivomaan. Työstän hyväksymistä pohjattomissa kuiluissa, tarvitsen siihen piehtarointia, liskojen öitä ja rääpälöintiä. Lopullisen pahan tapahtuessa en pystyisi koskaan antamaan itselleni anteeksi, jos olisin jumpannut sillä aikaa kun lähellä toinen kärsi. Ajatukset järjestyvät päässäni vasta päivien lamaannuksen jälkeen. Tämäkin kuuluu elämään. Juuri nyt se saa kaiken tuntumaan hiukan vähemmän raskaalta.

SYDÄNJUTTUJA

15/01/2018

Tykkään aina silloin tällöin kirjoitella muistiin pieniä isoja asioita, joista tulee hyvä mieli. Olen kutsunut niitä milloin miksikin, superlatiiveiksi tai hymyilyttäjiksi. Nyt pöllin otsikon uudelta "raamatultani" Sydänjuttu-kirjalta. Nähdäkseni kirjan kantava teema on oppia antamaan itselleen hyvää, no matter what, ja ymmärtää, että se ei ole kenenkään muun hommaa. Kukaan ei ole kenellekään mitään velkaa. Pikkuisen venkoilen aina vastaan, vaikka allekirjoitankin suurimman osan Anna Taipaleen ajatuksista. Hyvän hommailu toiselle, silloin kun se ei samalla pureksi oksaa oman takamuksen alta, on sydänjuttu vailla vertaa. Mutta ihan parasta on olla jonkun muun ajatuksissa ja hyvän hommailun kohteena. Tässä kohtaa tarkennettakoon, että kirjailija ei tarkoita itselle hyvän valitsemisella pelkästään syötäviä ja juotavia juttuja, vaikka jatko saattaa siltä kuulostaakin.

Olen selvästi pyörinyt ainakin kahdessa päässä viime aikoina. Siitä on (oli) konkreettisena todisteena neljä kaalikäärylettä ja pullo luomuolutta. Pionimies/kalamies/pizzamies/rapumies/jnemies on tätä nykyä myös kaalimies. Saan pelkomummon kyökiltä tuoksuvan käärön itse viikattuja kääryleita ja sydämeni on haljeta onnesta syödessäni ne puikulamuussin ja puolukoiden kanssa. Toisen hyväkkään hommailut löydän työpaikan lokerostani ensimmäisenä päivänä parin viikon loman jälkeen. Kollega on kartalla täydellisesti. Kaapissa on pullo kaljaa, jonka etiketissä lukee Karu arki.

Soin itselleni loman aikana kaiken, mitä mieli teki. Teki hyvää. Aineistoon kuului mm. 2,2kg painava luomupossu, jonka söin viimeiseen muruun ihan itse. Voisin jatkaa mielitekojeni listaa vaikka kuinka pitkään, mutta sykähdyttävintä tässä on se, että arjen alettua vaaka näyttää prikulleen 2,2 kilon lisälukemia. Täsmällinen sika, täytyy sanoa, kaikin puolin makuuni. 

Kirjoitan tätä samalla, kun suuri huoli istuu hartioillani ja potkii kantapäillä sydänalaa. Niin kuin usein, tämäkin tuli varoittamatta ja lupaa kysymättä, jysähti päälle koko painollaan, eikä ole liikkunut muutamaan päivään minnekään. Sydänjutuista ihanin on tietää ja tuntea, että lähellä on ihmisiä, jotka kannattelevat, kun ainut asia omassa päässä on pelkojuttu.

JATKOON

09/01/2018

En kuulu niihin, joiden uusi, puhdas sivu on tässä kohtaa tammikuuta täynnä suunnitelmia. En jaa vuotta kvartaaleihin enkä suuremmin lupaile saati terhenny. En kolkuttele kuntosalin ovea kinkunpolttotuskissani, päin vastoin, välttelen alkuvuoden jopa naistenlehtiä, koska ne ovat täynnä epäilyttäviä reseptejä (testaako niitä kukaan??) ja kunto-ohjelmia. En ole hyvä päättäväisissä ryhtiliikkeissä tai uuden elämän aloittamisissa.

Menneen vuoden aikana solahdin kuin vaivihkaa muutamaan juttuun, joita aion jatkaa vastaisuudessakin. Nähtäväksi jää muutunko niidenkään myötä paremmaksi ihmiseksi, mutta eipä ole myöskään vaarana olla helmikuussa retkahtajien ja selittelijöiden lapasissa, sillä niin pysyvää hyvää tekevistä asioista on kyse.

Aion jatkaa kuuntelemista. Erityisellä intensiteetillä kuuntelen itseäni sekä äänikirjoja. Jatkoon pääsee myös kaikenlaisen älykkään ja hauskan puheen kuunteleminen, sekä kasvotusten että pod casteina. Käytän nykyisin täysin häpeämättä kirjojen kuuntelua synonyyminä niiden lukemiselle. Rakastan sulkeutua luurit korvissa milloin Tukholman kaduille murhaajan kannoille, milloin -50-luvun napolilaiskortteleihin.

Kuuntelemisen piikkiin on pistettävä myös se, että hyvän elämän oppaat (kauniit sellaiset) ansaitsevat jatkopaikan kahvipöydälläni. Yleensä kyseiset kirjat tuntuvat joko liian naiveilta tai liian hihhuleilta ja jo muutaman sivun lehteily saa olon myötähäpeästä (tai nilkkaan osumisesta) tukalaksi. Joululoman Book beat-aktivoinnin ansiosta olen kuitenkin suorittanut jopa Eckhart Tollen lyhyen oppimäärän läsnäolon voimasta. Olen innostunut ja vastustanut (vaikka Tolle kuinka kieltää vastustamisen), pudonnut universumin kärryiltä ja jäänyt toistaiseksi valaistumatta, mutta mikä parasta, päätynyt tarttumaan ihka perinteiseen kovakantiseen itsensä dissaajille, häpeilijöille, miellyttäjille ja kaikkeen syyllisille suunnattuun opukseen nimeltä Sydänjuttu. Rakastan. Tunnustan lukevani teosta alleviivaten ja marginaalimerkintöjä tehden. 

Jatkoon menee myös kyseisen kirjan ydinsanoma, joka alkoi vilahdella ajatuksissani jo ennen kuin olin lukenut riviäkään Anna Taipaleen tekstiä. Vanhan itsensä linttaajan ei ole ihan helppo ajatukseen hurahtaa, mutta jos sitä tovin pyörittelee, alkaa siinä olla ihmeellisen paljon järkeä:

"Olet parasta, mitä sinulle on koskaan tapahtunut."

Looginen seuraus edelliseen on tietysti se, että olet itsesi paras ystävä. Ajatus vaatinee hiukan pidemmän jatkotyöstämisen, ainakin henkilöltä, joka on hakenut ikänsä hyväksyntää ja arvostusta muilta. Tunnistaako kukaan tyyppiä? Löytyykö lähipiiristä?

Liekö päässäni alkanut pyöriä edellisten kaltaisia ajatuksia sen seurauksena, että olen suonut keholleni säännöllistä hoivaa ja huolenpitoa. Voi olla. Silläkin uhalla, että ajatukset tästä vielä jatkojalostuvat, alan hillua batiikkikaavuissa tai ryhdyn elämäntapaintiaaniksi jatkan joogassa, shiatsussa, osteopaatilla ja energiahierojalla ramppaamista.

Jatkan myös kahdeksan mantelin taktiikkaa sekä versiotani 5:2 dietistä. Syön viitenä päivänä normaalisti ja kahtena normaalisti yhdistettynä kaikkien mahdollisten mielitekojen kaksin käsin mättöön. 

Kangastusta vai ei, uhka vai mahdollisuus, Jaana 2.0 vilahtelee kuin vilahteleekin sieluni silmäkulmissa.

PAREMPI KUIN UUSI

01/01/2018

Terveisiä retriitistä, kustomoidusta sellaisesta! Joulusta on viikko. Aattoillan jälkeen olen kahta ystävätapaamista, pikaista kauppareissua, kampaajalla käyntiä ja yksiä juhlia lukuun ottamatta hiihdellyt sohvan ja jääkaapin väliä. Päivä- ja yöpyjama ovat pitäneet huolen siitä, että olen pysynyt suurin piirtein kärryillä vuorokaudenajan vaihteluista. Vasen käsi on yltänyt sinapilla hunnutettuun kinkkuvoileipään ja oikea suklaakulhoon. Olen ottanut tirsoja vanhan tummanpunaisen satiinitäkin alla ja kuunnellut vuorotellen ruotsalaista dekkaria ja legendaarista elämäntaito-opasta ja hämmästellyt mikä näistä kolmesta loppujen lopuksi kehittää läsnäolon taitojani tehokkaimmin. Olen ajatellut valmiiksi sellaista, josta ei kannata pitää kiinni. Itkenytkin vähän, irrottanut otteita. Ja tullut siihen lopputulokseen, että ulkoinen muotoni, sisäinen valoni ja suurimmaksi osaksi tyhjää länkyttävä mieleni olemme hyvä kombo. En ole vielä valmis sulautumaan universumiin. 

Retriittini päättyy yhtä aikaa vuoden kanssa. Istun nojatuolissa ja muutaman sadan metrin päässä sytytettyjen ilotulitusrakettien valo putoaa syliini, kun pidättelen samppanjaa kielelläni niin kauan, että kieltä kihelmöi. Päätän, etten enää koskaan ole se tyttö liikuntatunnilla, joka joukkueita muodostettaessa valittiin viimeiseksi.

Aamulla herätessäni kaipaan raikkaaseen ulkoilmaan. Tekee mieli omenaa, appelsiinia, porkkanaa ja parsakaalia. Sillä se, että omaa sallivan mielen ja muuttuu siksi mitä syö (konjakkisinappiaromiseksi luomupossuksi suklaisella jälkimaulla) on kohdallani tehokkaampaa kuin mikään päätös. 

Lehteilen varovasti uuden muistikirjani tyhjiä sivuja. Sen kannessa lukee Oh yes you certainly fucking can. En lupaa mitään. Paitsi uskoa.