23/01/2018
Allekirjoitan sen, että blogit voivat olla virkistyspisteitä. Sivustoilla käväistään viihtymässä ja vinkittymässä. Inhoan ajatusta, että ne olisivat pakopaikkoja lukijan omasta todellisuudesta, koska usein blogit ovat itsessäänkin vain palasia totuudesta. Joko kuuluu oman lehmän ammuntaa ojasta?
En tunne itseäni oikeaksi bloggaajaksi. Kirjoitan tänne vähän kuin muinoin päiväkirjaan, järjestelläkseni ajatuksia tai kuin puhelisin ystävälle. Ajatukseni eivät, yllätys yllätys, aina ole iloisia, pirskahtelevia, keveitä saati positiivisia. Haluan kirjoittaa myös pelosta ja ahdistuksesta tai siitä, että tosi paikan tullen itsestä huolen pitäminen ei onnistu, kun kaikki energia menee huolestuneena olemiseen. Tai että ärsyttää. Varsinkin se, jos kuulee sanottavan, että tämä kuuluu elämään. Hitto, tiedän, shit happens, vaikka maailmani tavallisesti onkin keijupölyllä kuorrutettu ja yksisarvisten asuttama.
Eli sori sinulle, joka tulit viihtymään tai piristymään. Toivottavasti et sentään paennut todellisuuttasi, sillä en taatusti pysty nyt tarjoamaan sinulle mitään omaasi parempaa. Jos kestät, että tunnelma ei tästä parane ja jäät silti, olen enemmän kuin onnellinen tässä raunioisessa hetkessäni.
Uuden lempikirjani teesit tuntuvat yhtäkkiä vaikeilta toteuttaa, vaikka pari viikkoa sitten niitä vihellellen julistin. Olen univelkainen, mielen kauhuskenaarioilta korvia tilkitsevä, suurimmaksi osaksi lamaantumishaluinen luuseri. Olen rankkaa seuraa. Laitan itseäni systemaattisesti syrjään, en pidä huolta, en osta kukkia (onneksi saan niitä) enkä katkaise syvähengittämällä ajatteluhelvettiä. Jos unohdun puoleksi tunniksi tv:n ääreen pitämättä joka sekunti mielessä, että kaikki ei ole hyvin, tulee huono omatunto. Syön pääasiassa einesmakaronilaatikkoa. Hetkellisesti otan hyvinvointini hyllyltä, kun pesen hampaat.
Tiedän etten voi muuttaa sitä, miten asiat menevät. Voin tehdä ainoastaan parhaani. Tapani ei vain ole kuin suoraan oppikirjasta tai yltiöpositiivareiden ohjeista. Olen kyvytön muokkaamaan ikävää faktaa kauniimmaksi, mutta se ei tarkoita, että olisin kyvytön toivomaan. Työstän hyväksymistä pohjattomissa kuiluissa, tarvitsen siihen piehtarointia, liskojen öitä ja rääpälöintiä. Lopullisen pahan tapahtuessa en pystyisi koskaan antamaan itselleni anteeksi, jos olisin jumpannut sillä aikaa kun lähellä toinen kärsi. Ajatukset järjestyvät päässäni vasta päivien lamaannuksen jälkeen. Tämäkin kuuluu elämään. Juuri nyt se saa kaiken tuntumaan hiukan vähemmän raskaalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti