VIIKON PARHAAT

26/02/2017

Tarina siitä, miten skeptikosta tulee puolessa vuodessa (melkein) yinjoogi ansaitsisi oman kirjoituksensa. Sitä odotellessa kerron, että kaikki kunnia menee Studio Mandulalle, Essille ja Adrille. Muistan loppukesäisen neitsytmatkani joogasalille. Olin varma, että kirjainyhdistelmäni ei  tunnin päätteeksi olisi o m m saati olotilani z e n. Eikä ollutkaan. Mutta perjantain tunnin jälkeen on. Puolen vuoden joogiuralleni mahtuu erilaisia venymisiä ja mielenselostajan mykistysyrityksiä.  Perjantain tunnin jälkeen tiedän, miltä tuntuu, kun päässä on 60 000 ajatusta vähemmän ja keho asettuu asanoihin kuin kotiinsa. Makaan rinta rottingilla bolsterin päällä jalat perhosena ja hymyilen. 

Joogatunnin lisäksi perjantaiden parasta ovat palaverit. Voiko olla mitään ihanampaa kuin se, että istuu viikon töiden päätteeksi muutaman tunnin suunnittelupalaveriin? Luovuus tarvitsee olosuhteensa. Oleellinen osa olosuhteita taas muodostuu mehusta ja kahvista.  

Käymme Kipparin kanssa syömässä vuotuiset blinit lempiravintolassamme Wolkoffilla. Ravintola joutuu jatkamaan blinikautta parilla viikolla, sillä kaupunkilaiset syövät niitä mahat paukkuen. Helppo uskoa, parempia ei ole vastaan tullut! Homma toimii "syö niin paljon kuin jaksat"-periaatteella. Lisuketarjotin on ensiluokkainen ja lautaselle paistetaan syömärin tahtiin aina neljä uutta lättyä. Syön blinejä vain helmikuussa ja Wolkoffilla. Muun osan vuodesta haaveilen uudesta sessiosta. Torstaina käy kalpaten. Jo viidennen blinin jälkeen alkaa väreilyttää ohimoissa (reaktio, jonka saan ylensyönnistä). Olen pillahtaa itkuun. Siis viisi vaivaista (=täydellistä) lättyä vuodessa! Kippari pystyy seitsemään. Korjaan rasva-sokeri-tasapainoa jälkiruoalla ja päätän, että käytän n. 360 tulevaa päivää valmistautumalla tätä kautta paremmin. Valokuvien taso on säälittävää, mutta kelmeydestään huolimatta laittanee kuolat valumaan.

Parjantai-illan huipennukseksi tv:stä tulee yksi lempielokuvistani. Brokeback Mountain on kaunis ja surullinen tarina rakkaudesta. Voisin pysäyttää jokaisen kohtauksen ja katsella kuvaa loputtomiin. Upeimpia ovat ne, joissa rujot rakennukset, romut autot ja Wyomingin taivas täyttävät ruudun. Rakastan elokuvia, jotka väliittävät aitoa ajan kuvaa 1960-70-luvuilta. 

Viikon huipentaa se, että se päättyy loman alkuun.  

HYVÄNTEOSSA

25/02/2017

Pistän kotioloissa pystyyn pienen laadullisen tutkimuksen kohdejoukolla N=1. Hypoteesini on, että onnellisuuspäiväkirjoja ja päivän päättäviä kiitosvirsiä tehokkaampi tapa kokea elävänsä hyvää elämää, on lisätä hyvän tekemistä. 

Pohdin paljon hyvinvointiin liittyviä asioita. Itsekseen ja itsestään pitäisi tässä julmassa maassa onnellisuus löytää, mutta käsi pystyyn kuka ei muka peilaa itseään toisista ihmisistä! Yksinäisen syntymän ja yksinäisen kuoleman välissä on kokonainen elämä, johon muilla ihmisillä on valtava vaikutus. Tulen onnelliseksi hyvänteosta. Haluan puhua hyvää edessä ja takana, mielummin kuin olla hiljaa. Peukulla ja sydämellä on supervoimat. Mikään ei tee onnellisemmaksi kuin se, että löytää itsensä jonkun toisen hyvän hommailuista. Mieleen piirtyy muistijälkiä, joita ei tarvitse kirjoittaa onnellisuus- ja kiitoslistoille siinä pelossa, että niitä ei muuten ymmärtäisi tai että ne pääsisivät unohtumaan. 

Lähestyn kohdettani laskiasipullilla ja tulppaaneilla ja jään välittömästi kiinni. Haiskahtaa kuulemma omalta lehmältä ojassa. Maineeni hyväntekijänä ei kartu silläkään, että kohteeni maksaa viulut ja jää pullajaossa kakkoseksi. Jälkimmäisestä vieritän osasyyn pullakauppiaalle. On alunperin kauppiaan ehdotus, että pistän kolmesta pullasta yhden molempiin (omiin) poskiini ja vain yhden "hyväntekeväisyyteen". Toffeevaahtoa (molemmissa) suupielissä on helppo pitää hypoteesista kiinni. Olemattoman pieni otantani vääristää tulosta ja selittää jotain epärelevanttia menneistä lahjoista, jotka olivat nekin kuulemma enemmän antajalle kuin saajalle. Kuka muistaa moisia sattuman osuuksia virhemarginaaleissa. Tulen siihen johtopäätökseen, että ongelma ei ole hyvänteossa, satun vain olemaan taitavampi profeetta omia maitani hieman etäämpänä olevilla tonteilla.   

AINA NÄLKÄ

21/02/2017

Ja janokin melkein koko ajan. Ruoka kiinnostaa. Syön mukisematta lautasen jos toisenkin tyhjäksi. Teen pitkiä ja vaivalloisia ruoanhankintamatkoja, jos haluan kokeilla uutta reseptiä. Rakkaassa  kotikaupungissa jo fenkoli voi olla haaste, puhumattakaan tuoreista hietasimpukoista. Elmämme syödäksemme ja matkustamme syödäksemme. Kippari on tuurikokille helppo nakki. Lautasen eteensä saatuaan pöytäkeskustelu jauhaa paikoillaan: "...että on hyvää...että on hyvää...että on h y v ä ä..." Ja tätä on jatkunut siis pitkälle toistakymmentä vuotta, oli tarjolla mitä tahansa. Suurimmassa hurmoksessaan Kippari on mennyt niin sekaisin sanoissaan, että on tullut kutsuneeksi itseään kunilaristiksi. 

Olen kaikkiruokainen. Haluan syödä perusterveellisesti, mutta kulkea myös makkaranrasvat tarvittaessa huulipielistä valuen, ilman tunnontuskia. Vaan ei ole helppoa. Nykyinen ruokakeskustelu ahdistaa. Kukaan ei enää näytä tietävän miten syödään oikein. Kaikesta on tullut vaikeaa. Suosin mielelläni luomua läheltä, mutta kun kiljuva nälkä ja lähi-Siwa tuottavat yhtälön ratkaisuksi paketillisen silputtua kanasuikaletta, alkaa omatunto soimata.  

Olen lukenut läksyni eläintuotantolaitoksista ja ympäristöhaitoista. Syömme haasteista piittaamatta paljon kasviksia. Olen kokeillut jopa pienviljelyä sillä seurauksella, että en suosittele kenellekään maa-artisokan kasvatusta kukkalaatikossa. Silti kolkuttaa. 

Kaipaan lapsuuden ruokamuistojen mutkatonta maailmaa. Maalla oli pelkomummo, valurautapannu ja voi. Kasvimaa oli askeleen päässä, samoin puutarha, metsä ja järvi. Itse syötin pihaton vasikat ja itse ne todennäköisesti myöhemmin myös söin. Siinä välissä rakastin niitä paljon. Samoin kuin mummo kanojaan; kanalaan hän meni itsekin potpottaen etteivät munijat pelästyisi. 

Nykymeno syyllistää, väitän, vajaavaisella ymmärryksellä ja ilman parempaa tietoa. Kumartamalla avokadolle ja taatelille tulee pyllistäneeksi vesivaroille. Ja kuka tietää, ettei pelkkää kasvista syömällä tule tuhonneeksi jonkun samaa kasvista pureksivan elävän olennon elinoloja ikihyviksi. Ja entäs ne, joilla ei ole edes varaa valita? Kepeästi postauksen aloittanutta kunilaristin muijaa keinuttaa ruokapohdintojen ristiaallokossa.

LEHMUKSEN KAUPUNKI

19/02/2017

Paljon on puuta kaatunut sitten Lailan aikoijen. Mihin lie päätyneet kaikki kadun varsien kaadetut lehmukset? Eivät ole ainakaan tulleet vastaan kauhoina tai kapustoina niin kuin toscanalaiset päivänsä päättäneet oliivipuut. Uudella tulokkaalla on juuret vahvasti kaupungin mullissa. Kahvipaahtimo Lehmus Roastery saa tuntemaan kotiseutuylpeyttä, jollaista ei olla koettu sitten humppafestivaalien. 

Paahtimon avoimet ovet ovat menestys. Kahvi liikuttaa lähes tuhatpäistä lappeenrantalaisjoukkoa ja lauantain menoliikenne Linnoitukseen muistuttaa kansainvaellusta itärajan mittakaavassa. Tähtäämme päivän viimeiseen paahtonäytökseen. Vajaassa puolessa tunnissa Kiisseli pyöräyttää Visan reseptillä tilaan Pusupuiston, paahtimon toisen uutuuden. Vaikka Kippari kameramiehenä sumeuttaakin  pääkohteittensa loiston, täytyy miehelle jakaa täysi tunnustus taustatunnelman vangitsemisesta.  

Ostamme aamukahviksi Kanavaa. Jos kahvi on lesousastetta 4.5/5, pakkausten designia lesompaa ei voi olla. Kavavassa gondogliere meloo Saimaan sulkuporttien läpi suoraan sydämeen ja kahvi nousee uudeksi pour over- suosikiksi kerta kulauksesta. Voi Hitto, mite hyvää! Ensin Silmun mehut, sitten Lehmuksen kahvit - kuulen miten jääkaapin hyllyllä kuplapullo vapisee.

MALJA YSTÄVYYDELLE

17/02/2017

Viime aikojen mietityttävimpiin asioihin kuuluu ystävyys. Viis veisaan ystävänpäivästä, mutta kun paras ystäväni Kippari ei osoita tiistai-iltana kymmeneen mennessä merkkiäkään Valentinon elkeistä, alan lähetellä irviemojeja. Käytämme viestiliikenteessämme Lineä, josta löytyy onneksi normi keltanaamoja huomattavasti paljonpuhuvampi arsenaali kertomaan käsitykseni ystävyytemme sen hetkisestä tilasta. Ei virtuaaliruusun virtuaaliruusua, ei sydämen sydäntä! Vähän ennen puolta yötä alkaa sadella selityksiä pätkivästä netistä, satelliitin simahtelusta ja 14 metrisistä aalloista. Kehnolla vastakaiulla. Saan kuulla olevani hankala tapaus (???).  

Ajattelen ystävyyttä ja siihen liittyviä asioita paljon. Itseäni ystävänä olen useammin moittinut kuin kehunut: olen se, joka ottaa liian harvoin yhteyttä, se, joka on liian kiireinen, liian vaativa, liian suora, liikaa sitä tai liian vähän tätä. Taannoinen tv-terapeutti kehottaa kirjassaan tarkkailemaan satunnaisesti itseään ulkopuolisen silmin. Teen työtä käskettyä ja alan kuulla ystävieni ääniä: "hauska", "kupliva", "huumorintajuinen", "älykäs", "syvällinen", "herkkä", "vahva", "läsnä", "hyvä keskustelija", "hyvä kuuntelija", "cara", "splendida"...

Mitä sitä itseään moittimaan tangossa, jota ei tanssi yksin. Sitä saa mitä jakaa. Cin cin!

SYYPÄITÄ HYMYYN

13/02/2017

Hymyilyttävän paljon ihania asioita mahtuu helmikuuhun, muun muassa se, että helmikuu on jo puolessa välissä. Miten muutaman päivän normaalia lyhyempi kuukausi voikin tuntua näin lyhyeltä. Kas, sehän on melkein kesä! Silmussa sen sijaan on täysi tropiikki ja aurinko paistaa siellä aina. Jos pitäisi loppuelämäkseen valita yksi asia hengenpitimikseen, valitsisin Rebecan omena-appelsiini-punajuurimehun. Herranen paratkoon miten yksi mehu voi hymyilyttää näin paljon! 

Silmussa hymyilyttää kyllä ilman mehuakin. Paikassa on ihan erityinen energia. Seuraava saattaa olla kunniana kyseenalainen (siis jos ei satu pitämään Johnny Depp-elokuvista), mutta mieleen tulee väkisinkin Pienen suklaapuodin Viannen (Juliette Binoche) hyvän hämmentämiset. Asiat vain alkavat loksahdella Silmussa suklaapuodin tapaan paikoilleen. Olen joka kerta mehut kumottuani parempi ihminen oikeammalla polulla. Taatusti. 

Heimohommat hymyilyttävät ihan erityisen leveästi. Mihin sitä Heimo Hemppa Heimosen kyydissä vielä päädytäänkään, nähtäväksi jää. Ehdotan kuitenkin jo nyt: Stay tuned, and meanwhile...

KEEP

CALM

AND

GO

TO

SILMU

VAHVASSA IÄSSÄ

12/02/2017

Kuuntelen autoradiosta miten hiukan yli parikymppiset toimittajat puhuvat keski-iästä. Keskustelun taso on säälittävää, mutta en saa vaihdettua kanavaa. Koettaessaan etsiä sukupolvelleni tyypillisiä piirteitä nämä kirmaavat kesävarsat tulevat painelleeksi niin sanotusti nappuloitani. Lähestyvä pyöreä kymmen tuntuu käsittämättömältä. En ole elelyiltäni ehtinyt tajuamaan, että tähän on tultu. Siinä vaiheessa kun arvon toimittajat päätyvät määritelmään, jossa keski-ikäisen tunnistaa siitä, että tämän  avainnipussa roikkuu marketin ostoskärryn poletti, olen suistua vastaan tulevan rekan alle. 

Hengissä selvittyäni tarkistan Wikipediasta, että keski-ikäisyys sijoittuu jonnekin 36-59 elinvuoden välille. Lohdutun hiukan, tässä jengissähän on vielä itseäni rutkasti vanhempaa (ja nuorempaa) porukkaa valon puolella. Sitten suivaannun ja tarmoonnun. Pitkään aikaan en ole ollut näin elossa ja vahva kuin juuri tämän ikäisenä. En ole pätkääkään seesteinen! (varsojen toinen määritelmä keski-iälle). Ja tylsäksi en taivu! (aamuvoimistelkoon ken tahtoo). Olen nuoren verbaali-idolini Eevan kanssa täysin samaa mieltä siitä, että kukaan ei muutu tylsäksi vain täytettyään tiettyjä kymmeniä. Heistä tulee tylsiä ihan omasta valinnastaan, siksi, että he sulkevat silmänsä maailmalta ja sen mahdollisuuksilta - ja alkavat roikottaa polettia avaimenperässään.

Olen vähällä soittaa radiolähetykseen. Vahvassa iässä olevan tunnistaa siitä, että sen ympärillä pölisee; Ei (välttämättä) tähtipölyä, vaan irtoavaa jonnin joutavaa karstaa, asioita, joita ei enää tarvitse kantaa mukanaan, vanhoja tapoja ja vääriä, vahingoittavia uskomuksia. Pölyn seasta kuuluu myös todennäköisesti jotain seuraavan kaltaista ääntelyä: seonloppunyt, Idon'tgiveafuck, saariittääjo, enoughisenough, evvk...

TUNTOSARVET RUVELLA

09/02/2017

Olen syntynyt lisälaitteet päässäni. Iso siivu elämää on mennyt tutkatessa. Alkaa olla paikat hellinä.

Aistin vahvasti ympärilläni olevien ihmisten energioita ja mielentiloja, sekä positiivisia että negatiivisia. Väsyttävää hommasta tekee se, että alituisessa tutkatilassa sitä kerta toisensa jälkeen sotkeutuu omiin sarviinsa tai pahimmassa tapauksessa talloutuu niiden alle. Aika menee itsensä sopivan kokoiseksi, hajuiseksi ja makuiseksi säätämiseen, sävyjen tasoitteluun ja milloin minkäkin taajuuden nostamiseen tai laskemiseen. Lopputulos otsalohkossa on se, että mittarit piuaavat kuin taivaalta putoavassa lentokoneessa, jossa kapteeni on ensimmäinen tuupertuneista. 

Päätän, että riittää tämäkin hulluus. Suoritan tuntosarviamputaation. On sitä tärkeämpiäkin piuhoja ihmisiltä poikki pistetty, miksei näitä surkeita kuonaimureita. Skalpelloin viimeisenkin teleskoopin tyngän niin ettei jää mahdollisuutta edes haamutunnusteluille. Sillä ei hyvän tuntemiseen tutkaa tarvita. Hyvän imuun pääsee ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Se on aitoa ja kuormittamatonta - puhdasta luomuyhteyttä.   

SUPERLATIIVIT

05/02/2017

Starttaan auton työpaikan parkkipaikalla perjantaina kello 12.15.48. Viikko on päättynyt vajaa minuutti sitten ja olen sitä mieltä, että paskempaa saa hakea. Kotiin ajaessa sadattelen kaikelle mahdolliselle. Olen kuiviin imetty ja varma siitä, että en saa tiristettyä viikonloppuuni ainummaistakaan pelastuksen pisaraa. 

Parasta väärässä olemista on itsensä suhteen väärässä oleminen. Kello 12.49 ja jotain istun täysin pelastuneena, pirskahtelevan hyvässä seurassa voimaannuttavan keskustelun pyörteissä. Teippaan pään sisällä "totuuksiaan" latelevan mieleni suun ja viikko tekee U-käännöksen. Kohottavinta ovat hyvät kohtaamiset. Ne jatkuvat kun Franco Bollo yllättää kurvaamalla pihaan perässäni. Tosin mies ajelee viikon aikana ohitseni useaan kertaan sinne tänne harittavine silmineen (ajat muuttuvat, entinen tyttöseni), mutta perjantaina kohdistus osuu nappiin ja vaihdamme kuulumiset. Franco on mies hurahtavimmasta päästä. Seuraavana aamuna huomaan, että siinä jutustellessamme jää noteeraamatta auton lämmitystolppaan kytkeminen. Toisin kuin Franco, joka tee-se-itse-miehenä joutuu viemään ajopelinsä korjaamolle, asentelen muina mekaanikkoina audin etusäleikköä takaisin paikoilleen sen jälkeen kun vihreän piuhan pituus on venynyt äärimmilleen ja saanut sen irtoamaan.  

Mutta eivät pelastavat kohtaamiset tähän jää. Hyvän huipennukseksi tapaan Kapen marketin pakastealtaalla. Yksi johtaa toiseen ja lempikokin kuva ahvenpussissa valkkarikauden avaamiseen.  Pelkomummo viittoilee haudasta kintaallaan Kapen paneroinneille, mutta tyynnyttelen mummon oikeaoppisilla hölskykurkuilla ja voimuussilla. Lähetän Kipparille kuvamateriaalia Biskajalle ja vaikerointi kiirii illallispöytääni. What you can do? Joskus paras illallinen on illallinen yhdelle.