17/02/2017
Viime aikojen mietityttävimpiin asioihin kuuluu ystävyys. Viis veisaan ystävänpäivästä, mutta kun paras ystäväni Kippari ei osoita tiistai-iltana kymmeneen mennessä merkkiäkään Valentinon elkeistä, alan lähetellä irviemojeja. Käytämme viestiliikenteessämme Lineä, josta löytyy onneksi normi keltanaamoja huomattavasti paljonpuhuvampi arsenaali kertomaan käsitykseni ystävyytemme sen hetkisestä tilasta. Ei virtuaaliruusun virtuaaliruusua, ei sydämen sydäntä! Vähän ennen puolta yötä alkaa sadella selityksiä pätkivästä netistä, satelliitin simahtelusta ja 14 metrisistä aalloista. Kehnolla vastakaiulla. Saan kuulla olevani hankala tapaus (???).
Ajattelen ystävyyttä ja siihen liittyviä asioita paljon. Itseäni ystävänä olen useammin moittinut kuin kehunut: olen se, joka ottaa liian harvoin yhteyttä, se, joka on liian kiireinen, liian vaativa, liian suora, liikaa sitä tai liian vähän tätä. Taannoinen tv-terapeutti kehottaa kirjassaan tarkkailemaan satunnaisesti itseään ulkopuolisen silmin. Teen työtä käskettyä ja alan kuulla ystävieni ääniä: "hauska", "kupliva", "huumorintajuinen", "älykäs", "syvällinen", "herkkä", "vahva", "läsnä", "hyvä keskustelija", "hyvä kuuntelija", "cara", "splendida"...
Mitä sitä itseään moittimaan tangossa, jota ei tanssi yksin. Sitä saa mitä jakaa. Cin cin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti