MAAILMANLOPUN MEININKI

20/10/2018

On alkanut ahdistaa. Siitäs sain! Ensin viiletetään huulipielet lepattaen ja helmat paukkuen nautinnosta toiseen ja ollaan kuin Ellun kanat pellossa. Itku tulee pienemmästäkin ilosta. Lennot on lennetty, siipi viistää maata. Yhtään ei auta, että kaikki on ihan hyvin. Ellun kana, tuo luovuuteni toteemieläin, käy lannistuneena kohti maailmanloppua. Ilon päivistä ammennetut ideat jumittavat kuin kultainen muna, joka ei ota pulpahtaakseen maailmaani valaisemaan.

Juuri silloin, ja munan sijaan, otolliseen maaperääni ja maailmaan pulpahtaa IPCC-ilmastoraportti sekä uutinen apinoista, jotka ovat ketodietillä. Keveän kesän ja ihanien lomien jälkeen katselen elämääni näiden tietojen valossa (pimeydessä) ja koetan saada asioista tolkkua kanan aivoillani. Elämäni on ilmaston vastainen, vieläpä hiilihydraateilla kuorrutettu sellainen. Tien pientareella toista kierrostaan kukkivat varsankellot, kuin todisteena siitä, että tämä lokakuun loppu on lopun ajan alku.

Ilmastotiedemiesten sanoman valossa elämäni on täynnä epäkohtia. Ajan autolla. Lämpöni on peräisin pahissähköstä. Ostan Henkkamaukalta hameen jos toisenkin, vaikka vannon, että ostan vain yhden ikuisesti kestävän Samujiiltä. Syön lihaa. Matkustan ilmojen halki. Kierrätän miten sattuu. Kaiken kukkuraksi omaan miehen, joka vasta ilmaston vastainen onkin. Tuo elämäni iso osa taittaa työmatkansa pallon pahamaineisimmalla liikennevälineellä useita kertoja vuodessa ja ajelee töihin päästyään toiseksi pahamaineisimmalla meriparkoja ees sun taas. Olen siis mitä suuremmin syyllinen planeettamme tämän hetkiseen tilaan. Toteemieläimeni onnellinen potpotus hukkuu ahdistavaan informaatioon.

Samaan saumaan silmiin osuu uutinen australialaisen eläintarhan apinoista. Apinoille ei enää syötetä hedelmiä. Poloisten hampaat on tippumaisillaan ja ne ovat lihoneet muodottomiksi. Hedelmissä ja marjoissa on liikaa sokeria. Kotimainen ketogeenisen ruokavalion guru komppaa uutista, mutta antaa armoa sen verran, että ihmisen on ihan okei syödä noin kerran vuodessa yksi lähellä kotia kasvanut pieni omena. Näen edessäni omenavuoren, jonka olen lappanut suihini satokauden aikana, marjaplantaaseista puhumattakaan. Olen ollut täysin väärässä kuvitellessani, että lisätyn sokerin vähentäminen riittäisi. Tietysti sen lisäksi, että ei koskisi sormenpäälläkään suolaan, rasvaan, viljoihin, maitotuotteisiin eikä lihoihin.

Kuin hyvän haltiattaren taikasauvasta markkinoille ilmestyy Emily Esfahani Smithin uusi kirja Merkityksellisyyden voima. Kirjan ydinajatus on, että voimme valita millaista tarinaa elämästämme kerromme. Kertomamme tarina vaikuttaa siihen, miten näemme elämämme ja itsemme. Jos siis ymmärrän idean lähellekään oikein, voimme itse luoda todellisuutemme uudelleen vain kertomalla sen toisella tavalla. Kuulostaa omaan silmään pissimiseltä, mutta päätän koettaa:

Aloitan soveltamalla tarinan kerrontaa lehmiin. Se tuntuu helpommalta kuin saada esimerkiski mies verbaaliakrobatialla ympäristöystävällisemmäksi, itsestä puhumattakaan. Maailmassa on yli miljardi nautaa. Nuo syyttömät eläimet tuottavat meille kättemme töiden kautta mustan listan ruokaa, lihaa. Lihaprobleemaa en osaa kertoa kauniimmaksi, joten tartun helpompaan ongelmaan. Naudat nimittäin pierevät päivässä 500 litraa metaania ilmakehään, mikä on supermegapaha asia (HS 14.10.18). Teen laskutoimituksen uutisen reunaan. Päästö ei kuulosta ollenkaan niin pahalta, jos pierut jakaa tasan kaikille naudoille. Se tekee laskujeni mukaan 0, 000 000 5 litraa metaania per märehtijä per päivä. En osaa lukea desimaalilukua, mutta se näyttää totta vie ilmastoystävällisemmmältä.

Ahdistukseni kaikkoaa tarinan kerronnan näkökulmaa vaihtamalla vain hetkeksi. Ilmaston lämpeneminen ei ole irvailun asia. Se, että syön sitä tai olen syömättä tätä aiheuttaen mahdollisesti itselleni ja varmasti jollekulle toiselle luontokappaleelle tai luonnolle tuhoa, ei ole irvailun asia. Syyllisyys ei ole irvailun asia. Eikä tätä tarinaa voi kertoa kauniimmaksi. Kuten Jari Tervo sanoo, se mikä alkaa myös loppuu. Siinä välissä koetan tehdä rehellisen ja vilpittömän parhaani ja elää ahdistumatta kuoliaaksi.

POKS

15/10/2018

Olen järjettömän huono loman loppumisissa ja arkeen palaamisissa. Aivan turha mantrata tai psyykata, koetettu on. En vain yksinkertaisesti ole lomalta palaavaa tyyppiä. Samoissa ristiaallokoissa omia paluumatkojaan tekevä viisas ystäväni nimittää potemaamme tilaa siirtymisvaihesuruksi. 

Emme kuulu heihin, jotka johan-tässä-on-lomailtukin-asenteella pakkaavat keräämänsä voimat matkalaukkuihin ja palaavat hymyssä suin kotimaan oravanpyöriin. Ehei. Siirtymisvaihesurulliset itkevät ja pakkaavat, vollottavat lentokentillä ja parkuvat kaikki voimansa menettäneinä Helsinki-Vantaan vesisateessa lentoparkin bussipysäkillä puoli tuntia koneen laskeutumisen jälkeen niin kuin mitään lomaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Tällä kertaa sinnittelen yllättävän pitkään Kreikan loman synnyttämässä kuplassa ennen kuin kuuluu poks. Osaltaan tajunnan tilaani pitää kankaalla sitkeä syyslentsu. Koetan sen varjolla lypsää jatkoaikaa Casa Cookmaiselle luksuslusimiselle, pitää palvelun rullaavana ja katalan ulkomaailman kaukana. Sellini alkaa kuitenkin melko pian täyttyä käytetyistä nessuista, sillä Kippari pakenee palkkaa maksavan työnantajan helmoihin meren rauhaan. Helppo elämä Casa Coulukadulla loppuu lyhyeen viimeistään, kun postilaatikosta kolahtaa syksyn maan pinnalle pudottavin selonteko. Kuplani osuu piikkiin nimeltä IPCC-ilmastoraportti. Jahka tokenen ja pystyn katsomaan elämääni silmästä silmään, kirjailen asiasta muutaman yhden naisen totuuden.

KUPLAN ULKOPUOLELLA

07/10/2018

Viikon kreikkalaisella lomasaarella oleskelun jälkeen en osaa olla Kreikasta montaakaan mieltä. Casa Cook-kuplamme sisällä kaikki on sen verran omaa konseptiaan, että emme aina edes muista missä maassa olemme. Kipparin mielestä voisimme yhtä hyvin olla Etelä-Italiassa tai Sisiliassa patiollemme avautuvan  karun maiseman perusteella. Sen, ettemme ole, paljastavat kuulemma ainoastaan kaskaat, ne kun miehen mielestä säksättävät italialaisia lajitovereitaan selvästi oktaavia ylempää. Tosin mies on myös sitä mieltä, että muuhun palvelun tasoon suhteuttaen, jos niistä valittaisi, Italiasta toimitettaisiin varmasti seuraavaksi illaksi lasti oikeassa oktaavissa äänteleviä yksilöitä.

Muutamana päivänä ajelemme vuokra-autolla sekä saaren pohjoiskärkeen Rodoksen kaupunkiin että kohti etelää Lindokseen ja St Paulin lahdelle. Rodoksen kaupungissa puolet päivästä kuluu parkkipaikan etsintään. Kun vihdoin pääsemme autosta eroon, en ole aivan optimaalisessa tilassa kohtaamaan vanhassa kaupungissa parveilevia kanssamatkustajia ja ravintoloitten sisään heittäjiä. Saamme kuitenkin vihin hyvästä paikallisten suosimasta kalaravintolasta uuden sataman alueella. Ajelemme sinne taksikuskin kyydillä (pidä mopo paikkas!) ja tottavie, pöytään kannetaan ensimmäistä kertaa tvistitön, ihka oikeaoppinen kreikkalainen salaatti ja kippotolkulla mereneläviä. Pikkiriikkiset ravut ovat kuin karkkeja. 

Kolymbiasta etelään johtavan tien maisemat ovat pohjoisen pätkään verrattuna suorastaan kauniit. Asutusta ja hylättyä ränsistyneisyyttä on paljon vähemmän. Tilalla on pinjametsikköjä, oliivilehtoja ja merimaisemia. Alkaa näyttää mielikuvien Kreikalta. Silloin tällöin tien vierellä puun varjossa on koju, jossa maajussi myy hunajaa, öljyä ja oliiveja. Liikenneruuhka syntyy tiellä harhailevista vuohista. Ajamme Lindokseen.

 

Vaikka pieni kaupunki on sekin täynnä turisteja, pidämme paikan tunnelmasta. Harhailemme sivukujille ja vuoren rinteen reunalle, lähemmäs paikallisten asumuksia ja huikeita maisemia merelle. St Paul's Bay on ensimmäinen kohtaamamme kaunis kalliolohkareinen poukama. Kun Kippari tivaa respassa osoitetta Mamma miamaiseen lokaatioon, meille suositellaan kyseistä lahdelmaa. No ihan mamma miaa ei tarvitse hokea, mutta paikka on sopivan lähellä ja kaunista siellä todella on.

Paria pyöräretkeä lukuun ottamatta pysyttelemme Cook-kuplassamme. Juuri kun usko Kolymbian pääraitilla alkaa hiipua, polkaisemme pölyisiä eukalyptyksen reunaamia mutkia eteen päin ja löydämme muutaman kelvollisen rannan kala-ateriaan ja kivien keruuseen.

Tulemme siihen tulokseen, että kreikkalaiset ovat todella ystävällistä ja vieraanvaraista kansaa. Tunnen saarella harvoin epävireistä särinää hymyn ja ystävällisten sanojen taustalta. Silloinkin, kun kyse on palvelusta, jonka maksamme, koemme, että ne tulevat useimmiten sydämestä. Paljon enemmin on rätissyt vastaavissa tilanteissa vaikkapa Italiassa tai Ranskassa. Ja tutkaanihan ei tunnetusti näillä energia-aalloilla pysty huijaamaan edes baarimikko.

KUPLASSA

05/10/2018

Vietämme sijaintipaikantimen mukaan männäviikon Kreikassa, tarkemmin sanottuna Rodoksen saarella. Todellisuudessa vietämme viikon Casa Cook-nimisessä kuplassa saamatta juurikaan osumaa oikealta kreikkalaisuudelta. Kuplamme juurelta kohoavassa vuorenrinteessä laiduntavat villit kilit taitavat jäädä reissun autenttisimmiksi paikallisiksi.

Valitsemme eeppisen turisticolta kuulostavan Rodoksen vain ja ainoastaan Thomas Cook-matkailukorporatioon kuuluvan Casa Cook-hotellin takia. Kreikassa Casa Cookeja on myös Kosilla ja Haniassa. Näistä Hania on ainoa, jossa ei ole ikärajaa ja lady managerimme mukaan uusia only adults paikkoja on suunnitteilla ainakin Ibizalle ja Kroatiaan.

Casa Cook on kaikkia aisteja hivelevä elämys ja rennon esteetikkomatkailijan unelma. Aina parempi, jos sattuu olemaan hiukan hipsteriin kallellaan. Luemme hotellin oppaita etukäteen ja uskomme sopivamme ainakin keskiverrosti sisustuksiin, vaikka Kipparin parran kasvattaminen jääkin puoli tiehen eikä meistä kumpikaan saa hiuksia löysälle nutturalle.

Olemme tyytyväisiä kuplassamme. Kun kolmantena päivänä polkaisemme hotellin pyörillä ulkomaailmaan kartoittamaan lähitienoota, polkaisemme hyvin pian takaisin. Kolymbia, jonka kupeessa Casa Cook sijaitsee, on samalla sanoen kurjaa seutua. Emme löydä sieltä juuri mitään kaunista saati kreikkalaista. Ympäristö on täynnä tylyn näköisiä hotellikomplekseja, joiden aitojen takaa raikuvat Pamse-kerholaisten aktiviteetit. Kadut pursuavat krääsää ja piraattia. Vasta kauempaa löydämme kappaleen merenrantaa ja ravintolan, jossa rohkenemme kerran syödä, sillä listalta löytyy, tadaaaaa, punamulloja!

Vietämme suurimman osan viikosta turvassa kuplan sisällä. Casa Cookissa jokaisen huoneen patiolta on käynti altaalle, joka longertelee rivarimaisten valkoisten, modernien rakennusten ympärillä. Sviiteillä on omat privaattialtaansa ja hotellin sydämessä, ravintolan ja baarin keskellä on vielä iso allasalue niille, jotka kyllästyvät omaan rauhaansa.

Kuplan sisällä lomamme tärkein aktiviteetti syöminen sujuu sekin jokseenkin moitteetomasti. Pyöräretkestä viisastuneina tiedämme, että Kolymbian tavernat eivät ole meitä varten ja niinpä popsimme viikossa läpi kitchen clubin illallis- ja lounasmenut joko ravintolassa, baarissa tai omalla patiollamme. Lempparit löytyvät Mama's recipes-sivulta, jossa valittavana on perinneherkkuja kuten moussakaa ja stifadoa. Vähän kyllä jää kaihertamaan, että olemme liian kuplautuneita hankkiutumaan aitoon kreikkalaiskylään, ehdan kreikkalaismaman tavernaan kyseisten pöperöiden äärelle.

Makoilemme altaallamme silloin, kun naapurimme lähtevät lenkille, samoin silloin kun he menevät joogatunnille. Kun katselemme riippukeinusta, kuinka Georgen ohjaama reipas ryhmä askeltaa napakoissa vaelluskengissä kohti vuoren rinnettä, alamme pohtia josko mekin. Makoilemme altaalla illallisen jälkeen tähtitaivasta katsellen ja mainiota kreikkalaisviiniä siemaillen, suunnitellen yhä samaista urotekoa. Ennen viikon loppua olemme kuin olemmekin nouseet rinnettä kerran puoleen väliin, kerran huipulle saakka.