TATTIONNI

30/09/2015

Soudamme saareen suppilot silmissä kiiluen. Sienet ovat kyllä omituisimpia otuksia ikinä. Suppiloita löytyy tasan muutama nuppineulanpäänkokoinen, mutta ennen kuin ehdimme mökkipihasta edes metsän puolelle tattihavaintoja on jo tusina. Ei olisi tullut mieleenkään haaveilla porcinipastasta, nöyrästi toivoimme ilta-ateriaksi korkeintaan suppilosoppaa. Toisin kävi, komeita tatteja riittää pastan lisäksi jopa bruschettoihin. Voiko mitään parempaa olla kuin metsäretki, tattisaalis, voita, suolaa, pippuria ja barillaa. Taivas on meillä tänään.

RITORNO

29/09/2015

Kippari on kotimatkalla. Tässä on puolensa, sanon sen ties monettako kertaa. Kuukausi meni hujauksessa tämän uuden arjen tyytyväisyyttä ihmetellessä, muutamia ikistelyjä lukuun ottamatta reippaassa yksinhengessä. Nyt on taas hyvä vaihtaa yhteiselon moodiin. Kauaa emme ehdi syksyistä arkea elellä, kun jo peruutamme takaisin kesään. Täytyy viettää muutaman päivän tehosyksy. Kipparilla ei ole nyt mahdollisuutta tavanomaiseen siirtymäaikaan, pään on huomenna oltava kropan jatkona suppilometsässä. Ehditään syödä monta syksyn lempiherkkua ennen sunnuntaita, kun oikein tehokkaita ollaan.

VALKOMUSTAA

28/09/2015

 

Kaivan esiin mustapunaisen päiväkirjan kolmenkymmenen vuoden takaa. Teksti on hurjaa. Paikka paikoin kuitenkin yllätyn jopa positiivisesti siitä, miten elämäntuskani on purkautunut paperille. Välillä taas koen melkoista sijaishäpeää nuorta itseäni kohtaan, kohtuullisuus ei ole selvästi ollut vahvuuteni koskaan. Ensimmäisen kerran mieleeni jopa pälkähtää, että ehkä "traumani" eivät olisikaan täysin vanhempieni syytä. Ehkä murrosikäni tuli muutaman vuoden myöhässä ja ilmeni jokseenkin hankalasti lähestyttävänä synkkyytenä. Tunnen kuitenkin ylpeyttä kirjoittamisestani. Nyt kun kynnys siihen on taas madaltunut ja kirjoitan mielelläni, päätän koettaa opetella kirjoittamalla ymmärtämään jotain siitä, miksi minusta tuli tällainen ihminen. Teen listan kipupisteteemoistani ja kun en parempaakaan nimeän keksi ristin tiedoston wordiin Mustoseksi. 

SMOOTHIELY

27/09/2015

Rakentelen asetelmaa päivän smoothiesta, kun Kippari soittaa Biskajalta. Hän ymmärtää homman tärkeyden ja lupaa ottaa uuden satelliittiyhteyden kymmenen minuutin päästä. Teen lähes joka päivä itselleni smoothien. Mikään kodinkone ei ole meillä koskaan ollut näin kovassa käytössä kuin blenderi. Itse asiassa, nykyinen on jo toinen, ensimmäinen surautti lasikannustaan siististi pohjan irti kesken tehosekoittamisen. Hauskaa on, että lopputulos on maultaan (ja ulkonäöltään) aina yllätys, suurin nautinto tulee kuitenkin siitä, että saan käytettyä jääkaapin lokerot ja kulhojen pohjat loppuun. Roskiin ei enää mene läheskään niin paljon heviä. Siemailen hailakan vihreää aikaansaannostani samalla kun juttelemme Kipparin kanssa nousseesta vaatimustasostani kuvien suhteen. Taas on lähdössä lapasesta tämäkin avokadojen asettelu.

ODOTUS PALKITAAN

26/09/2015

...Kyllä, useinmiten, tavalla tai toisella. Nyt mielummin sillä toisella. Rihmastot pysyvät järkkymättöminä maan povessa tai putkauttavat pinnalle ainoastaan jotain näin dramaattista. Olisipa mukavaa tietää, onko Saimilla asiat paremmin, onko matsutake löytynyt, tai edes jokunen hapero. Pistän viimeisen toivoni ensi viikkoon. Kippari tulee kotiin ja pääsemme tarkistamaan saaren takuuvarman suppilosammalikon. Jos ei muu auta, täytyy roudata Italiasta Dalla Vallen sinne myymät tatit takaisin. 

MYRKYLLISIÄ JUTTUJA

25/09/2015

Ajatukseni kiertävät ties monettako päivää. Päätän kirjoittaa niistä(kin). Tapaan kaupungilla vanhan tuttuni, joka on ensimmäistä viikkoa uupumisensa jälkeen työssä, vaikka toipuminen on selvästi kesken. Hän kuuntelee kuulumiseni, kertoo, miten hyvältä näytän ja miten onnellinen hän on puolestani. Mietin, miten harvinaista tällainen on. Voin yhden käden sormilla laskea ne ihmiset, jotka ovat samaan pystyneet. Olen niin onnellinen täällä suloisessa joutilaisuudessani ja tunnen itseni etuoikeutetuksi ja kiitolliseksi. Ei tämä ole itsestään selvää tai tuosta vaan tehtyä. En halua kokea myrkyllistä hiljaisuutta, joka saa kimmeltävän keijupölyn rapisemaan hartioiltani tai joutilaisuuteni näyttämään lähinnä parin vuoden takaiselta voimien keräämiseltä. En ymmärrä miksi voi olla helpompi ajatella, että en pysynyt kivireen kyydissä kuin iloita tästä kanssani. Olen yliherkkä kaikelle vähänkin kateudelta haiskahtavalle. Tästä bling-blingistä en riisu paljettiakaan siksi, että kimmellykseni käy jonkun silmään. Ja kyllä, joka ikinen pyjamassa kotona hissuteltu minuutti on enemmin elämää kuin kivireen kanssa temppuilu.  

RÖÖPERIN FRIIDU

23/09/2015

Viikko sitten olin hyvin skeptinen Helsinki-haaveeni toteutumisesta. No, unelmilla on tapana toteutua, sanoi muinoin jo McCoyn Andy. Kiitos Opettaja-lehden, tuon viheliäisen perjantaina ilmestyvän roskapostin, jonka yleensä nakkaan lehtikorin pohjille koskemattomana (ja jonka Kippari kääntää kotona ollessaan nurin päin ja laittaa päivän postipinon alimmaiseksi ajatellen näin lieventävänsä ärtymystäni). En ole koskaan ymmärtänyt, miksi lehti postitetaan häiritsemään ihmisen viikonlopun alkamista! Paitsi nyt. Haluan vuokrata-ilmoitukseni poikii aimo saaliin kelpo kämppiä. Töölö ja Punavuori vuorottelevat mielessäni parhaalla paikalla. Päädyn vuokraamaan rouva rikospoliisilta tyylikkään kaksion Punavuoresta. Vuosi 2016 alkaa Rööperin friiduna!

? ? ?

22/09/2015

Herään aamuisin kahdeksalta. Tunnustelen hetken peiton alla uutta päivää ja nautin kiireettömyydestä. Melkein joka aamu ajattelen myös, miten samaan aikaan työkaverini aloittavat päivästään selviytymisen. Tapasin toissa iltana kollegani. Siitä jäin miettimään, miten vähän määritän  itseäni ja olen olemassa työni kautta. Ihmiset kokevat suuren osan olemassaoloaan työnsä kautta. Minä en vähääkään. Olen minä suunnilleen kaikkialla muualla. Neljästä tutkinnostani ja niiden eteen tehdystä työstä olen aina tuntenut ylpeyttä, mutta tekemästäni työstä en. Ja olen vähintäänkin hyvä työssäni. Peilaan myös toisista ihmisistä arvostusta itseäni kohtaan, mutta en ollenkaan työsuoritusteni kautta. Toinen kollegani sanoo usein loman lopussa, miten valmis hän on taas työhön. Lomailu riittää, on hyvä, että energia pääsee kanavoitumaan. Olen kysymysmerkkinä ja mietin mikä vika minussa on. Minulla ei olisi koskaan tarvetta kanavoida energioitani työhön, jos Ellun kanana saisi laskunsa maksettua. Johtunee työni luonteesta. Ehkä minulta puuttuu työhön liittyvä arvokkuuden ja tyydytyksen kokemus. Tai ehkä todennäköisempi ja yksinkertaisempi selitys on, että olen vain täydellinen työnvieroksuja.

Kuvissa minuuteni ja omuuteni huipussaan viime kesänä Comolla ja Gardalla.

NÄKISINPÄ PUNAISTA

20/09/2015

Lähden kävelylenkille siinä toivossa, että saan rakenneltua herkullisia, syksyisiä, oranssinpunaisia kollaaseja. Kiertelen kaikki mahdolliset reitit, mutta tulen siihen tulokseen, että vielä ei ole oikea syksy. Muutama hassu punertunut vaahteran oksa löytyy muuten vielä vihreästä puusta. Pilkkukuosinen kaiken lisäksi. Biologinen vuodenaikakelloni on tänä vuonna onnellisen sekaisin. Ehkä pimeää, synkkää ja harmaata ei tällä kertaa tulekaan.

  

BUON APPETITO A ME !

19/09/2015

Kaipaan Kipparin ruokaseuraa ja monen tunnin sessioita hellan ja pöydän ääressä. Kun kokkailen itselleni, lähetän Kipparille keitoksistani kuvia ja viestejä, vaikka muutoin en koskaan käytä puhelinta ruokaillessa. Yksin syöminen on surullista, opin sen Italiassa. Kaipaan myös Toscanaan. Alkossa silmiin osuu uutuusviini tutuilta kukkuloilta. Teen ostopäätöksen puhtaasti ikävöintieni perusteella. Yritin joku aika sitten lisätä Kipparin lukuisten lempinimien joukkoon pupun, erittäin huonolla menestyksellä. Taloustilimme maksukortissa komeilee kuitenkin kyseinen otus. Tuntuu aina paljon mukavammalta vilauttaa korttia, kun pupu maksaa. 

IL TEMPO

18/09/2015

Otan ajan hyvin vakavasti. En ole koskaan selviytynyt kunnialla onnellisten aikojen loppumisesta ja arjen alkamisesta. Onnellisia aikoja ovat aina olleet lomat ja viikonloput. Arki on ollut suorittamista, pääasiassa vastuuta ja velvollisuuksia, asioita ja ihmisiä, joita en ole valinnut itse. Elän käsittämättömän onnen aikaa. Suloinen joutilaisuus on omuuteni huipentuma, täynnä aikaa ja asioita, joista nautin. On vasta syyskuu, olen huoleton, aika tuntuu armeliaalta, vielä sitä ei tarvitse lahjoa. En tee mitään merkittävää. Aika ei käy pitkäksi. Aika on vain kauniita numeroita, lempeän suhteellista. Luotan, että Se tekee tehtävänsä sillä aikaa kun olen Elossa. 

ISOJEN TYTTÖJEN SALILLA

16/09/2015

Kuntosali, jonka jäseniä olemme, on profiloitunut kolmeen osoitteeseen. Kipparin kanssa käymme näistä pienimmällä, maisemaikkunoilla varustetulla "matalan kynnyksen salilla". Kuvaavampi nimi paikalle on mielestäni "entisten tyttöjen sali". Kippari sulautuu joukkoon ohuine nilkkoineen kuin väärä raha. Pt:ni käy luonnollisesti "isojen poikien salilla". Vain työtehtävissä hän pakkaa treenimuovikanssinsa ja tulee kouluttamaan lihaksiani tuolle light-salille. Juoksuystäväni, jolla on kytköksensä myös treenipalveluun valitsee salinsa kulloisenkin seuran mukaan. Sateinen sää sotkee illan lenkkisuunnitelmamme ja päätämme lähteä juoksuystävän kanssa tekemään jalkatreenint. Suorin jaloin maastavetoja huhkiessamme salin omistaja vinkkaa meille uudesta remontoidusta tilasta alakerrassa. Vastaa kuulemma paremmin tarpeitamme, vaikka onkin vielä hiukan keskeneräinen. Huone on pehmustettu, siellä on tankoja ja levypainoja. En oikein ymmärrä asian ydintä, pakaralihakseni ovat yhä hermottomat, vaikka liike on nyt sumona veto. Mutta ystäväni on innoissaan. Nyt on tekemisen meininki! Tämä on isojen tyttöjen sali! Illalla puhelimessa Kipparikin on innoissaan uutisesta. Tämän puuhapisteen ansiosta hänen matkansa isojen poikien salille lyhenee kuulemma huomattavasti. 

PERFETTO ?

15/09/2015

Miten pirussa voi leipominen olla niin vaikeaa? Olen ihan kohtalainen (Kipparin asteikolla Gourmet-tasoinen) kokki, mutta leipomista en hallitse alkuunkaan. Aina säännöllisin väliajoin, urhoollisesti, käyn uuden maailman helpoimmalta kuulostavan reseptin kimppuun ja uskon, että vihdoin leipomusjumalat kääntävät katseensa minunkin puoleeni. Miten monet kerrat olenkaan kaapinut kakkua uunin pohjalta, kun taikina on kuohunut yli sillä välin kun jumalat ovat olleet toisten kakkuprinsessojen keittiöissä. Tänään käteeni osuu tämän hetken varmasti letkeimmän ja rennoimman ruokaheppumme uusi kirja ja päätän taas uhmata kohtaloani. Rakastan yli kaiken jyväisenpähkinäisenhedelmäisiä leipiä ja sämpylöitä (Aaaaah Eat&Joy:n Hugs&Kisses-sämpylät, joita ei enää löydä mistään!!) ja käyn työhön McGormickin ohjeistuksella. Puolen tunnin kuluttua otan leipäni uunista eikä tulos näytä yhtään hullummalta. Leikkaan ensimmäiset viipaleet siinä toivossa, että vihdoin Richard on onnistunut taikomaan minusta täydellisen leipurin. Mutta, mutta: Palaset muistuttavat kooltaan ja koostumukseltaan enemmän cantuccineja kuin leipää, ja, no, maku menettelee, kun päällä on aimosipaisu oivariinia. Tuotoksestani ei voi käyttää mitään leipomusmaailman tuntemaa nimikettä. Annan tiivisrakenteiselle kökkäreelle nimen Antipane perfetto.

hel si nki .

14/09/2015

Kiertelen ilta-auringossa merenrannan lähikortteleita. Huvilakadun pastillinsävyiset talot tuntuvat olevan toisesta maailmasta. Ja niinhän ne ovatkin, täältä tuskin löydän muutaman kuukauden vuokra-asuntoani. Vaikka juuri nyt tuntuu, etten löydä sitä ollenkaan, pidän unelmaa yllä. Hel, si' ! 

YÖ ROBALLA

13/09/2015

Käyn nukkumassa yön entisessä poliisitalossa Pikku-Roballe. Helsingin uusin hotelli Lilla Roberts tekee vaikutuksen, tästä on putka kauempana kuin kuu. Huoneessani ei ole moitteen sijaa, mutta kyllä pisteet menevät täysin rennon ylellisiin art deco-tyylisiin yleisiin tiloihin. Jaakko Puro taitaa olla suomalainen sisustusidolini. Salakuljetan kassillisen naposteltavaa Stoccan herkusta, hautaudun jättisuureen kylpytakkiin ja pystytän leirin sängylle. Tv:sta tulevat väykkärit vihertyisivät kateudesta, jos näkisivät tämän luksuksen.

PELKOMUMMON LIHAPULLAT

12/09/2015

400 grammaa jauhelihaa on juuri nyt kovin trendikäs satsi. Rotukarjan lihasta, naturalmente. Pyörittelin saman nimistä jauhelihakirjaa kirjakaupassa ja olin hyvin pettynyt. Ei mitään, mitä jo Pelkomummo ei olisi tiennyt aikoja sitten. Pelkomummo Hilja oli äitini äiti. Hilja pelkäsi kaikkea, lähtökohtaisesti aina hirvitti eikä mikään voinut mennä hyvin. Mutta valurautapannun ja voin kanssa Pelkomummo oli kuningatar. Mitä ei voissa paistettu sitä ei ollut. Muistan vieläkin tuoreen hauen ja voin maun ja tietysti lihapullat. Rotukarja kasvoi omassa pihapiirissä, josta se säännöllisin väliajoin marssitettiin Karjaportin autoon ja laitettiin lihoiksi. Meillä ei koskaan syöty kaupan pakettilihaa, kun olin pieni. Omakätisesti monet vasikat vellilitkulla syötin kesäpiikana maalla ollessani. Ja hyvältä maistuivat myöhemmin. Ostin 400 grammaiseni ihan muuhun tarkoitukseen, mutta Babes-lenkin jälkeen mielessä alkoivat kummitella Pelkomummon pullat. Syksyisen hyviä olivat äidin kurpitsapikkelssien kanssa, vaikka mummo kääntyisi haudassaan jos tietäisi, että valurautapannun ja sankan käryn sijaan pullat paistuivat uunissa ilman voipisaraakaan. 

Mummo eli voissa paistamisineen pitkälle yli kahdeksankymppiseksi pienikokoisena vaatimattomana ihmisenä. Jälkkäriä en tehnyt mummon hengessä, hänellä marjat keittyivät hilloiksi ja kiisseleiksi, joissa voi vain korvautui huimalla topalla sokeria.

FELICITA'

11/09/2015

Miten voi oma arki tuntua näin onnelta. Kippari on ollut kohta kaksi viikkoa merillä, mutta kovin vähän olen ikistellyt. Ei tässä ilkeä anoa edes yksinäisyyslisiä. Silmiin osuu tutkimustulos vuorotteluvapaan vaikutuksista työhyvinvointiin. Vuorottelu ei juurikaan kohenna työssä jaksamista tai siellä viihtymistä vapaan jälkeen. Really?? Ihaks totta?? Davvero?? No kuka hullu siellä olisi liekeissä, kun tämän onnen on maistanut. Enkä tee edes mitään bloggauksen arvoista. Puunaan kotona kaappeja ja nurkkia, asettelen kukkia (ja vihanneksia - kaikkialle), kokkailen, kuntoilen ja ajattelen. Päähän vaan putkahtelee uusia ideoita, olen luovempi kuin miesmuistiin. Varjelusta sille, joka joutuu kaiken toteuttamaan. Mukavaa pitkästä aikaa tykätä näin itsestää. Sorrun jo kolmatta iltaa suklaaseen, pähkinöihin ja punaviiniin, vaikka ei ole ilo vähääkään tekaistua.