LÄHTÖTUNNELMISSA

25/07/2016

Pakkaan laukkua kuvan tunnelmiin ja huilaan kirjoittamalla muutaman rivin. Postauksien suhteen pitäisi ryhdistäytyä, tahti ei ole ammattimaista, mutta kun pitää elääkin. Viikko kotona on mennyt lähinnä säästä maristessa ja kesää syödessä. Aikaa vieviä hommia. 

Välissä harrastamme kotimaanmatkailua ja teemme päiväretken Kipparin opiskelukaupunkiin. Fine dining kotkalaisittain Varissaaressa on mielenkiintoinen elämys. Kaikki menee vähän sinne päin ja kampelakin muuttuu kokin hyppysissä loheksi, mutta silti merimieskaupungin konstailemattomuudessa on jotain hyvin aitoa. Ei olla Hangossa, sen huomaa rusketuksen väristä, veneiden mallista ja purjehdusgarderobista, mutta aurinko ja meri ovat samat. Norkoilemme upeissa puistoissa ja rantakuppiloissa ja naureskelemme paikalliselle mie-murteelle. Harmiksemme aito merimieskapakka Kairo on kiinni ja rommit jäävät näiltä skönäreiltä juomatta. 

Viikonloppuna saapuu vihdoin täysin tuuleton helle. Ehdimme harjoitella muutaman päivän Gardan vielä rutkasti lämpimämpiin oloihin. Ylitän kynnykseni ja astun juhliin, joihin en aikonut astua. Hyvä tukka, parempi ihminen. 

Juhlien päätteeksi keikaroin mökillä taatusti saaren upeimmassa lookissa ja palautan vaakaa tasapainoon, rehellisen brutaalisti, kaksin käsin. Halkoliiterin kupeeseen on saapuu yön aikana pullistelemaan syksy:

Pakko sanoa, mutta meidän mökillä on herkummat kuin teidän mökillä. Nyt en mene kuitenkaan pihaa edemmäs sieneen. Menen Gardalle, ylös Gargnanon vuoren rinteeseen (formula)herran kukkaroon nimeltä Villa Sostaga. 

   

NUMBER 15

13/07/2016

Kuuden pitkän meripäivän jälkeen saavumme varhain aamulla Pietariin. Hytin ikkunasta avautuu lohduton näky. Olen tehnyt viikon matkaa kohti irrationaalissurrealistisesti toimivia venäläisiä satamaviranomaisia, jotka nyt pitävät kohtaloani käsissään. Kippari on saanut komitealta vuoden takaiseen risteilyyni verrattuna täysin vastakkaiset ohjeet toimia kaltaiseni viisumittoman matkustajan suhteen. Olen laivalla Suomen maaperällä, mutta salongin naama(passi)tarkastuksen tunnelma saa uskomaan, että uniformupukuisella emigrationilla on minulle lippu seuraavaan Siperian junaan. Kipparilla on varattuna koneiston voitelemiseksi viskiä, vodkaa, viiniä ja Fazerin sinistä. Niiden lisäksi joudun vannomaan, etten yritä loikata laivalta. Kippari joutuu takaamaan allakirjoituksellaan numero viidentoista alukseltapoistumiskiellon. Komitealle olen (vanki) number 15, crew-listan viimeinen, epäilyttävä ja silmälläpidettävä. Varmuuden vuoksi jokainen laivan kansilta ulosajettava auto määrätään vielä tarkistettavaksi takakontin matonaluksia myöten. En uskalla liian innokkaasti vannoa, etten pitkällä tikulla laivan kanneltakaan sorkkisi maata. Komitea palaa nimittäin illalla tarkistamaan, että olemme vastustaneet kiusauksemme, tyytyneet isänmaihimme ja että meitä on yhä 15. Muutama kartonki tupakkaa helpottaa köysien irtoamista illalla ja pääsemme suuntaamaan keulan kohti turvallisimpia vesiä. 

Seuraavana aamuna hymy on kuin keksillä, saavumme aurinkoiseen Hankoon. Olen ylpeä itsestäni; puolet lisää seilausta ja olisin puolimatruusi. Pari viikkoa keinuvalla alustalla vaatii juuri nyt kuitenkin tasoitustaan. Ennen muutaman päivän kunnon tyttöjuttuövereitä en uhraa ajatustakaan urasuunnitelmille.

   

VOIHAN DRODGENIN RÄNNI!

12/07/2016

Meripäivinä Kippari on käytännössä työtön. Vastuun painolasti pysyy muilta piilossa eikä ordereissa ole mitää omaa asemaa korostavaa. Minkään ei sovi sotkea pyhää, Pettersonin hämmentämää päiväjärjestystä, jolla Kippari pysyy merikartalla: kello kahdeksan aamupala, puoli kaksitoista lounas, kello kolme kahvi ja kello viisi päivällinen. Osoitan harjoittelijan luovaa ajattelua ja uudistushenkisyyttä; pienen pullikoinnin jälkeen Kippari asettuu uuteen room service-tehtäväänsä ja saan aamiaisen hyttiin kannettuna. Syömisten välissä ennustetaan tuulet ja aallot, tilantaan bunkkerit, saunotaan ja hoidetaan henkilöstöpolitiikka. Satamapäivien touhukkuus on lähes hellyttävää; paperityöt, purkin parkkeeraaminen ruutuun ja ruudusta ulos tekevät Kipparin päivästä hektisen. Drodgenin ränni Ruotsin ja Tanskan kapeimmassa kohdassa Malmön ja Kööpenhaminan välissä sotkee mennen tullen rauhalliset koti-iltamme, vaikka Kippari yrittää säätää nopeuttamme niin, että osuisimme kapeikkoon toimistoaikaan. Tunniksi Kippari nousee brygalle perämiehen ja autopilotin turvaksi. Katselen hytin ikkunoista Siltaa, Kastrupiin laskeutuvia ja sieltä nousevia koneita ja mietin murhia ratkovaa Sagaa. Laivalla hierarkia on räikeää, käytännössä sitä ei huomaa juuri missään. Möhkäleen sisällä elävä ja työskentelevä miniyhteisö soittaa yhteen kuin taitavin orkesteri. Jokaisen työpanos vaikuttaa kaikkiin ja jokaisen turvallisuus on kaikista riippuvainen. Yhden virhe voi olla kohtalokas kaikille. Työyhteisöongelmista ei näytä olevan tietoakaan. Kaiken kukkuraksi porukka näyttää viihtyvän. Ehdotan Kipparille maahommiksi kiertävän työhyvinvointiagentin jobia.

PURKISSA

11/07/2016

Kesä tuntuu olevan kadoksissa kaikkialla missä seilaamme tai minne rantaudumme. Untuvatakiton aurinkokansikeli löytyy vasta törnin kolmanneksi viimeisenä päivänä Ruotsin rannikolta. Toisaalta kovin kummoista aallokkoa tai myrskyäkään ei ole tiellemme osunut. Olen kiitettävästi pysynyt tolpillani ja ilman ämpärikontaktia. Painin yksinolon ja joutilaisuuden mestaruussarjassa ja ikävystyn useammin ihmismassoissa kuin itseni kanssa, mutta pilvinen, kylmä ja sateinen sää tekee meistä hyttihöperöitä ja alan ymmärtää ystävääni, jolle aktiviteettien puute aiheuttaa välitöntä seinien kaatuilua. Auto Bay on kompakti maailma, purkissa on tiiviisti vain (merimies)ihmiselämän kaikkein tarpeellisin. Maallisten asioiden kaipauslistani kasvaa meripäivien edetessä merimailien pituiseksi. Sään takia ulkona kannellaolomme on vähäistä ja hytin happi tiheää. Kun saan loppuun Pariisitar - missä ja milloin vain-matkakirjani, tekee mieli kirjoittaa lukijapostia ja kertoa pariisittarille muutama positio, joita ei ole ehkä otettu opusta nimetessä huomioon. Kaikki se valo jota emme näe menee ainakin nimen suhteen enemmin purkkiin. Harhailemme kansilla lastin seassa ja käymme istumassa nahkaverhoilluissa Jaguareissa ja Range Rovereissa. Uusia autoja on tuhatkunta, kukaan ei koskaan saa förstin mukaan toisen lastinlaskijan kanssa samaa lukemaa. Ilmoittaudun ylimääräisen jaggen onnelliseksi omistajaksi. Kaavaa toistavien päivien virtaan tuovat vaihtelua Kipparin syntymäpäivät ja lauantaiset barbiquet. Katsomme myös kiitettävän määrän elokuvia ja ensimmäisen kauden Orange is the new blackistä. Vankilaympäristön valitseminen viihteeksi suljettuun pikku maailmaamme ei ehkä osu ihan nappiin. Kun hytti käy meille liian ahtaaksi, määrään Kipparin brygalle perämiesten riesaksi.

MERIMIESELÄMÄÄ

10/07/2016

Auto Bayllä ei ole monikaan asia vuodessa muuttunut. Komentosillan kuskin ja pelkääjän penkit on uusittu, nahka kiiltää eikä hiuksiin jää enää vaahtomuoviriekaleita repaleisista niskatuista. Viherkasveja on muutama lisää ja byssassa porisee yötä päivää riisinkeitin. Filippiiniläisiä on nyt myös päällystössä. Tyypit ovat iloisia ja nauravaisia ja ajelevat laivaa Kipparin mukaan enemmän tuurilla kuin navigointitaidoilla. Englannin aksenttimme eivät meinaa millään asettua samalle oktaaville, mutta kaikki on jeesjees ja molemminpuolinen ymmärtämättömyys sinetöidään naurulla. Kipparia ja förstiä ei naurata. Vanhoista skönärikavereistani törnillä ovat ainoastaan försti-Kimi, stuju-Petterson ja matruusi-Miikka. Konejullit ovat uusia, kaipailen erityisesti virolaisia herrasmiehiä Nagelia, Lillestä ja Shrekiä. Nostan hattua lähes kaksi kuukautta putkeen seilanneelle 17-vuotiaalle opiskelijatytölle, joka tekee täkkiharjoitteluaan ruostekonetta haalareissa laulattaen. Merimieselämän uutuudenviehätys ja kuherruskuukausi ovat selvästi kohdallani ohi. -90-luvun sävyin sisustettu pieni kaksiomme käy aika ajoin ahtaaksi. Olen äijämaailman ytimessä. Täällä haista on osuvampi verbi kuin tuoksua, miellyttävälläkin puolella. Törnin puolessa välissä nuuhkin hiuksiani ja olen varma, että minuun on tarttunut merimiehen haju.

ASHORE

05-08/07/2016

Kolmen päivän merimatkan jälkeen saan ensimmäistä kertaa maata jalkojeni alle Saksassa Bremerhavenissa. Kaupunki on saman harmauden värittämä kuin edelliselläkin kerralla. Agentti, joka vie meidät keskustaan kertoo, että kunnon kesää ei ole Saksan lyhyellä rantaviivalla vielä koettu. Tilaamme kahvilassa kaikkea mitä Pettersonin breakfastilla ei ole tarjolla; cappuccinoja, bageleita ja juustotyynyjä. Marketissa lastaan laivaan kassillisen kirsikoita, nektariineja, aprikooseja ja luonnonjogurttia. Luonnonkosmetiikka, jolla olen korvannut normiarsenaaliani keväästä saakka saa mukavaa täydennystä saksalaismerkeiltä.

Belgian Zeebryggeen tulemme mereltä slussin, kanavaporttien kautta. Sulun sisällä vedenpinnan muutosta odottelee kanssamme kaksi muuta alusta ja hylje. Meillä potkurillisilla on keula kohti satamaa ja maata, evällisen suunta on selvästi merelle päin. Se pyörii laivojen seassa muina hylkeinä. Brygalla kyytiimme hypännyt paikallinen luotsi kertoo, että kaveri ei ole matkalla ulapalle sulkujen kautta ensimmäistä kertaa. Slussin meren puolella on nähty myös valas, joka pettymyksekseni ei kuitenkaan nyt punge sekaamme.

Vietämme vapaapäivän Knokken rantakaupungissa. Vaikka sää on aurinkoinen, on rannalla viileää. Riisun ballerinat ja uitan varpaita Atlantin alloissa samalla kun Kipparin näyttää kalalta kuivalla maalla. Ennen kuin kiduksista loppuu totaalisesti happi Massimo Duttin alennusmyynneissä, ehdin kassalle muutaman silkin ja pellavan kanssa. Siirrymme aperitiivien kautta rantaravintolaan ja tilaamme simpukoita, rapuja, ranskalaisia ja rosèta. Ennen taksiin hyppäämistä ostamme jälkiruoaksi peribelgialaisen satsin vohveleita mansikoilla ja suklaalla. Lounaan jälkimainingeissa, ilman luotsia ja ilman hinaajaa Kippari manoveeraa uljaan aluksensa takaisin meren rauhaan.

Seuraava pysäkkimme on Englannissa Southamptonissa. Hyvissä ajoin ennen satamaa Kippari alkaa saada postia Samantha Jonesilta. Joko Sinkkuelämän miestennielijä on vaihtanut homma tai sitten laiva-agenttiparkaa on siunattu mielikuvia tuovalla nimellä. Pettymys on kaikilla suuri kun salonkiin astelee tukevahko tyttönen keltaisissa (huomio)liiveissä. Saamme Samanthalta vääränpuoleisen kyydin kaupungille. Tämä tyttö on seilannut appelsiinilaivoilla sillä aikaa kun kaima on niellyt miehiä ja Cosmopolitaneja. Autuaan kiertelyn kauppakeskuksessa katkaisee siftaus. Kippari joutuu/pääsee palaamaan laivalle kaijan vaihtoon. Uudelleen parkeeraaminen vie aikaa, mutta lähdemme kuitenkin vielä Oxford streetille illalliselle kantapaikkaamme Oxford Brasseriehen. Ravintola- ja klubikatu on täynnä elämää. Syömme erinomaisen kala-aterian rosè-Zinfandelilla. Brittien luontainen ja aito kohteliaisuus ja lämminhenkinen asiakaspalvelu ilahduttavat. Tummassa Englannin illassa kävelymatkalla takaisin laivalle meitä hyökkää palvelemaan satamaportinvartija kesken kopissa raikuvan minareettien kutsun. Puuttuvat kulkukorttimme on kuulemma paha juttu. Passit eivät täysin vakuuta kaveria siitä keitä olemme. Vartija teke Kipparille kompakysymyksiä päästäkseen selvyyteen, olemmeko potentiaalisia salamatkustajakandidaatteja vai todellakin Auto Bayn henkilökuntaa. Kulkukortteja pahempi juttu on, että Kippari muistaa kaijan numeron väärin. Tilannetta ei helpota sekään, että emme taida ulkoisesti sopia tyypilliseen merimieskoodiin. Crew members ei tunnu vartijasta uskottavalta ja vasta kun ymmärrän pelata but he is the captain-korttin portit aukeavat.  Nukumme yön Titanicin naapurikaijassa ja kun köydet aamulla irtoavat, toivon, että matkamme päättyy sitä onnellisemmissa merkeissä. Maankamarat on tällä erää tallattu, edessä on kuuden päivän merimatka Pietariin ja sieltä Hankoon ja kotiin.