31/07/2017
Reilun viikon takainen HS:n artikkeli lifestyleblogeista romaanin kirjoittaneesta Anna-Kaari Hakkaraisesta aiheuttaa liikehdintää blogiuniversumissa. Yksi jos toinen bloggaaja pohtii tuottamansa sisällön ja todellisen elämän vastaavuutta.
Tunnen itseni blogilinnunradan lonely rideriksi. Olen marsista, oikeat bloggaajat ovat venuksesta. Marsilaista hämmentää. Kirjailijan ja monien aiheeseen reagoineiden mukaan blogeissa esitellään unelmia, käsitystä hyvästä, tavoiteltavasta ja ihanteellisimmasta versiosta elämästä. Niitä ei siten pidä lukea kuvauksina aidosta ja oikeasta. Päässä pyörii. Bloggaajalla on rooli, joka lukijan pitää ottaa huomioon. Huippuelämänjulkaisijat tekevät kuulemma asioita, joita eivät muuten tekisi. Somea varten. Aivoja sumentaa.
Syvällä sisimmässäni tiedän, miksi en koskaan pääse millään tämän maailman sukkulalla venukseen. Esittelen totuuksiani. Kuvat syntyvät siitä, mitä näen, hetkessä olevien elementtien yhdistämisestä. Asetelmamaisterilta tämä ei vaadi erityisiä sisällöntuotantojärjestelyjä, riittää että pöydällä on pienet kädet ja lasi limua tai matto, joka sopii jaloissa oleviin sandaaleihin. Pieniä valkoisia totuuksia on hetkiä elämästäni, ajatuksiani ilman mainosarvoa.
Luen blogeja laidasta laitaan. Haluan oppia ja haluan oppia, mitä en ainakaan halua. Arvostamiani kirjoittajia yhdistää se, että heitä ei oikeastaan voi kutsua bloggaajiksi. He ovat maasta, eivät venuksesta. Tekstit viihdyttävät, ne antavat ajatuksia, naurattavat ääneen ja inspiroivat, mainostavat ja kamppanjoivatkin. Ne ovat taukopaikkoja, eivät pakopaikkoja todellisuudesta, mitä lifestyleblogit Hakkaraisen mukaan ovat.
Yhdyn universumin ikiaikaiseen tarpeeseen: Haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Suollan jorinoitani bittiavaruuteen ja olen onnellinen jokikisestä niiden ääreen päätyneestä.
(0)
