TRUE COLORS

31/07/2017





Reilun viikon takainen HS:n artikkeli lifestyleblogeista romaanin kirjoittaneesta Anna-Kaari Hakkaraisesta aiheuttaa liikehdintää blogiuniversumissa. Yksi jos toinen bloggaaja pohtii tuottamansa sisällön ja todellisen elämän vastaavuutta. 

Tunnen itseni blogilinnunradan lonely rideriksi. Olen marsista, oikeat bloggaajat ovat venuksesta. Marsilaista hämmentää. Kirjailijan ja monien aiheeseen reagoineiden mukaan blogeissa esitellään unelmia, käsitystä hyvästä, tavoiteltavasta ja ihanteellisimmasta versiosta elämästä. Niitä ei siten pidä lukea kuvauksina aidosta ja oikeasta. Päässä pyörii. Bloggaajalla on rooli, joka lukijan pitää ottaa huomioon. Huippuelämänjulkaisijat tekevät kuulemma asioita, joita eivät muuten tekisi. Somea varten. Aivoja sumentaa. 


Syvällä sisimmässäni tiedän, miksi en koskaan pääse millään tämän maailman sukkulalla venukseen. Esittelen totuuksiani. Kuvat syntyvät siitä, mitä näen, hetkessä olevien elementtien yhdistämisestä. Asetelmamaisterilta tämä ei vaadi erityisiä sisällöntuotantojärjestelyjä, riittää että pöydällä on pienet kädet ja lasi limua tai matto, joka sopii jaloissa oleviin sandaaleihin. Pieniä valkoisia totuuksia on hetkiä elämästäni, ajatuksiani ilman mainosarvoa. 



Luen blogeja laidasta laitaan. Haluan oppia ja haluan oppia, mitä en ainakaan halua. Arvostamiani kirjoittajia yhdistää se, että heitä ei oikeastaan voi kutsua bloggaajiksi. He ovat maasta, eivät venuksesta. Tekstit viihdyttävät, ne antavat ajatuksia, naurattavat ääneen ja inspiroivat, mainostavat ja kamppanjoivatkin. Ne ovat taukopaikkoja, eivät pakopaikkoja todellisuudesta, mitä lifestyleblogit Hakkaraisen mukaan ovat. 

Yhdyn universumin ikiaikaiseen tarpeeseen: Haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi. Suollan jorinoitani bittiavaruuteen ja olen onnellinen jokikisestä niiden ääreen päätyneestä. 




SILMU LOVE

23/07/2017






En ryhdy latelemaan totuuksia onnellisuudesta, mutta väitän, että ihmiset, joilla on lempikahvila ovat onnellisempia kuin ne, joilla näin ei ole. Taivahan vesiselvä tosi on, että ennen Silmua olin onnettomampi ihminen. 

Lempikahvila-aika elämässäni alkaa 11 kuukautta ja 8 päivää sitten. Menen  Silmuun  normaalissa iltapäiväkoomassa, virkistäytymistarkoituksessa, mutta vaistoan heti, että olen jonkun paljon suuremman kuin kahvikupillisen äärellä. Sama tunne toistuu lähipäivinä mehun, smoothien ja kakkupalan kanssa. Pian olen vakioasiakas, jolla on oma mehu, nimikkokahvi ja minuutilleen tarkka saapumisaika.  Ja onnea.



Mutta se, että kahvilasta tulee lempikahvila on muutakin kuin lista itsestäänselvyyksiä  - hyvää palvelua, kahvia ja pala kakkua




Se on hyvää mieltä, iloa, naurua ja ihmisiä. Se on edellisten yhtälöstä syntyvä tunnelma ja enemmän kuin osiensa summa. Se on tunne.  






KUTONEN ON UUSI YKÖNEN

21/07/2017





Linnoituksessa, Satamatie 6:ssa on nykyisin kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Yli satavuotiaan tiilimakasiinin katon alla on kuin ulkomailla. Parasta on, että maisemanvaihto onnistuu muutamalla Jopon polkaisulla ja kotiin palaa (kuin) palmun alta.




Mutta mikä on Kutonen?

KUTONEN on KAHVILA SILMU

Suloisen aurinkoinen lempikahvilani pikku-Silmu on kasvanut isoksi ja upeaksi maailmankahvilaksi. Ystäväni Franco Bollon legendaariset sanat "iha ku jossai oikees kaupungis" pitävät entistä kirjaimellisemmin paikkaansa. Sanan kaupungis eteen voi vieläpä hyvin lisätä etuliitteen suur - niin pikkunewyorkmaisiin, pikkuberliinimäisiin tai vähintää pikkutelliskivimäisiin tunnelmiin Silmussa pääsee. Silmun suosikkini ansaitsevat oman palstatilansa, niistä lisää pikimmiten.




KUTONEN on LEHMUS ROASTERY ja KAHVIKAUPPA

Jos eteläiseltä pallonpuoliskolta tulevat maailman parhaat kahviraaka-aineet, pohjoisella pallonpuoliskolla leviää ilosanoma niitä lesoimmin paahtavasta Lehmus Roasterysta. Kukaan terveellä kuulolla varustettu ei voi olla tietämätön siitä, että meillä on lesompaa kahvia kuin teillä. Paahtopäivinä kahvilan tiskin takaa paahtimon puolelta kiemurtelevat Etelä-Amerikan ja Afrikan aromit nostavat vähintään kesän henkistä keskilämpötilaa. 



KUTONEN on KUKKAKAUPPA

Perjantaispesiaalin kukkia, kakkua ja kahvia kimput tulevat GreenHomelta. Samalta firmalta ovat muutkin Kutosen sisustusta pehmentävät ja myynnissä olevat vihreät. Kotimatka on very instagrammable, kun Jopon etukorista pilkottaa pioni tai kaktus.




KUTONEN on OSTOSKESKUS,

vieläpä Hito hyvä sellainen. Paikallisella brändillä on hymyilyttäviä tuotteita kalsareista sinappiin. 

KUTONEN on KULTTUURIKEIDAS,

jossa toimii kirjakierrättämö periaatteella tuo tullessais, vie mennessäis. Se on myös galleria, josta löytyvät julistetaiteilija A. Lehtomäen opettavaiset kahviviisaudet.




KUTONEN on LOFT no 2 POP UP,

ihana paikallinen life style kauppa, jonka tuotteet sopivat industrialhenkiseen tilaan täydellisesti.


Ennen kaikkea Kutonen on rento olohuone, jonka tunnelman tekevät ihmiset.

Tätä kirjoittaessani mielessä alkaa pyöriä kiinnostava ajatus: Mihin ihminen enää kotia tarvitsee, jos saman katon alta saa kahvia, kukkia, puhtaat kalsarit, Marviksen hammastahnaa ja hyvää seuraa? Sitä paitsi tiedän, että sisustussilmäni välttäessä jonnekin on varastoitu varsin yöpymiskelpoinen riippukeinu.




KOLME VÄRIÄ - SININEN

19/07/2017





Côte d'Azur on nimensä veroinen. Rannikon turkoosista kirkkaansiniseen liukuva vesi on kuin filtteröityä. Olemme olleet monilla samaisen meren rannoilla pitkin Italian Rivieraa, Amalfin rannikkoa ja Sisiliaa, mutta missään turkoosi ei ole ollut näin turkoosia. 



Kukaan tervejärkinen ei moiti Rivieraa. On täysin toista sanoa lomailevansa Etelä-Ranskassa kuin Etelä-Italiassa. Nizza on kuitenkin ryppy Pariisin synnyttämässä rakkaudessani Ranskaan ja ranskalaisuuteen. Nizzassa Ranskan kolmesta väristä puuttuvat valkoinen ja punainen. En tunne olevani Ranskassa. Olen Rivieralla, missä vastoin parempaa luuloani kuljetaan crocseissa ja muoviolkihatuissa, missä ihmiset eivät ole kääriytyneitä ranskalaiseen pellavaan eikä kaduille ole ripoteltu laventelin terälehtiä. 


Jälkeen päin ajateltuna auton vuokraaminen olisi kannattanut. Sinisen rannikon poukamissa lymyilee taatusti helmiä, joihin Ranskan rautatiet eivät kulje. Emme eksy lilan reunustamien maalaisteiden päässä odottaville viinitiloille tai uneliaisiin kyliin, missä Provence näyttäisi meille todelliset värinsä. Kuulen navigaattorinaisen lempeän äänen, kun se sanoo: "Et ole saapunut kohteeseen, please return!"






POSTIKORTTEJA RIVIERALTA 3/3

17/07/2017





Päätämme olla vuokraamatta autoa. En käy kartturin nopeudella ja tuhansien Italian kilometrien kokemuksella tunnemme navigaattorinaiset. Ne ovat lempeä-äänisiä kamikazeja, jotka heti tiukan paikan tullen kehoittavat kääntymään oikealle (rotkon reunalta mereen), vasemmelle (päin kallioseinämää), tekemään U-käännöksen (kuusikaistaisella moottoritiellä) tai kaikkia kolmea yhtäaikaa. Jätämme laventelinväriset pikkukylät seuraavaan kertaan ja tyydymme junailemaan Côte d'Azurin rantarataa itään ja länteen.


Villefranche-sur-Mer'n kalastajakylään saavumme lounaalle "komisarion aikaan". Restaurant La Mère Germainen listalla möllöttää aamutuoreita punamulloja, siis p u n a m u l l o j a, rakkaan Salvoni lempiherkkuja, joita ei osunut kohdallemme edes Sisiliassa. Matkimme Montalbanon ruokaseremonioita ja syömme mullomme hartaan hiljaisuuden vallitessa. 



Villefranchesta jää hyvä maku, samoin Antibesista, jossa makuelämyksistä on kiittäminen Le Don Juania. Vanhojen kaupunkien kapeilla kaduilla muistuttelemme tämän tästä olevamme Italian sijaan Ranskassa. 





Cannesin parhainta antia ovat palmut. Vihreät sellaiset. Kaupunki ei puhuttele millään muotoa. Monacolta emme edes odota aitoutta. Cafe De Paris'n terassilla Monte Carlossa olemme kuin haalistuneet mollamaijat, ne lelulaatikon alimmaiset, jotka eivät kiillä eivätkä kimalla. Casinon edustan täyttävät kenkälankin väriset barbiet ja kenit, joiden laukuista, taskuista ja takakonteista pursuaa seteleitä. Kippari siirtää pöytämme tyhjän tuhkakupin sivummalle, koska on varma, että muutoin ohikulkijat alkavat pudotella meille kolikoita. Viihdymme maassa pari tuntia, siinä ajassa uimme Monacon vesissä kuin muikut ja menemme täydestä kuin väärä raha.





POSTIKORTTEJA RIVIERALTA 2/3

15/07/2017





Hyvästelen sandaalit. Paketoin compeedilla paikatut rakkulaiset jalkani takaisin tarralenkkareihin ja kuljen niissä loppuviikon. Tiedän, keitä kivusta on syyttäminen. Luotan vainuuni enemmän kuin tripadviseriin, joten vaellamme alkupäivinä lukemattomia ylimääräisiä kilometrejä etsien Nizzasta tavallisia ranskalaisia kahviloita ja ravintoloita. Mitään lähellekään Pariisin korttelimme Le Petit Chateau d'Eau:n veroista ei tule vastaan, vaikka kuinka kurkkaamme vielä seuraavankin kulman taakse. Kaupunki on pullollaan kyseenalaisia italialaisravintoloita valokuvamenuineen. Vastustan! Olen Ranskassa ja vaadin oikeaa ranskalaista meininkiä, kahviloita juuri oikeilla punostuoleilla ja messinkireunaisilla pöydillä, bistroja ja brasserieita, joiden ruokalistoista ymmärrän vain sanat, jotka voin johtaa italiasta. 


Löydämme vanhasta kaupungista La Rossettisserien, jonka listalle ei ole ujutettu pastaa, gnoccheja tai polentaa. Lista on lyhyt: kanaa, vasikkaa, possua, lammasta ja nautaa roasted, lisukkeeksi ratatouillea, perunoita tai pyreetä. Kokki on meihin varsin tyytyväinen, kun vasikat syötyämme jatkamme vasta possujen kautta jälkiruokaan.

Päässäni on pinttymä crepe suzettesta. Etsin viikon Ranskan kuuluisinta lettua, mutta syömättä jää. Luulen jo päässeeni maaliin, kun käyn eräässä kahvilassa miestarjoilijan kanssa seuraavan keskustelun: -Saako teiltä crepejä? -Kyllä, madam. -Millaisia? -Millaisia vain, madam. -Ottaisin crepe suzetten. - Minkä? -Crepe suzetten. -Aaa, grrre szzz, oui, madam. 

Takaan, että letun ääntämyksemme eroaa vain hivenen kurkkuärrien ja soinnillisten ässien kohdalla, mutta suzette jää saamatta. Sen sijaan pöytään tulee lettu ja lasillinen grand marnieria, jonka tarjoilija suureleisesti kaataa lautaselle ja tuikkaa sytkärillään liekkeihin.   


Paikallisten provencelaisten rosé-viinien kohdalla emme viisastu, vaikka maistelemme erilaisia joka päivä. Viinin väri vaihtelee lähes beigestä raakaan loheen, samoin maku mitättömästä taivaalliseen. Hintahaarukka 2-30 euron välillä ei takaa mitään. Päätän ryhtyä opiskelemaan paitsi ranskaa myös provencea.