14/07/2017
Riemulomani Rivieralle ei käy helpointa tietä. Joudun vetämään draaman äärimmilleen ennen kuin Kippari ymmärtää, että auringon- ja lämmönpuutoksellani tulee olemaan kotioloissa kohtalokkaat seuraukset. Kun lentoliput on hankittu ja saamme avaimet tuttavan Nizzan kotiin, olen varma, että kone mätkähtää maahan jo Helsinki-Vantaalla rangaistukseksi siitä, että olen riistänyt mieheltä loman mökkiremontin parissa.
Nizza kylpee lämmössä. Meri on turkoosein, jonka olemme koskaan nähneet (pardon Amalfin rannikko) ja taivas pilvetön. Olen pakannut mukaan järjettömän määrän mekkoja ja sandaaleja. Ensimmäisenä iltana uni ei ota tullakseen, kun lasken, kuinka monta vaihtoa tarvitsen päivää kohti, jotta ne kaikki näkevät edes kerran tänä kesänä auringon.
Asumme kuudennessa kerroksessa kivenheiton päässä rantabulevardilta. Täytämme kaapit hedelmillä, hilloilla ja presidenttivoilla. Kippari ottaa tavakseen hakea alakerran leipomosta aamuisin tuoreen patongin. Aamukahvilla parvekkeellamme kattojen yllä olemme pian kuin ketkä tahansa Jeanne ja Nicolas, jotka ovat paenneet tylyn kaupungin harmautta Rivieran valoon.
Toisen lomapäivän iltana saan kirvelevän muistutuksen siitä, että olen vain kylmän pohjolan Jaana, jonka jalat ovat vielä talven jäljiltä kuin kaksi neitsyttä, täysin kokemattomia paljaudessaan. Kantapäässäni (!!!) on kolikon kokoinen vesikello ja varpaan syrjästä ulkonee pientä raakaa puolukkaa muistuttava rakko. Kuvista huolimatta en kuitenkaan antaudu pyöräilemään. Hidastan tahtia ja huokaan, riemuunnun. Kukaan ei vie tätä lämpöä pois kokonaiseen viikkoon. Palaudun ihmiseksi, joka olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti