PYHÄ ARKI

23/04/2018

Olen hukannut suurimman osan aikuiselämäni sunnuntaipäivistä koomaten ja angsteillen alkavaa arkea. Viikonloppu jos toinenkin on kutistunut tyngäksi sen loppumista surren ja parkuen. Pitkään tunsin olevani täysin elossa noin tunnin perjantai-iltapäivisin kukka-, viini- ja ruokakauppojen jälkeen. Pahimpia olivat maanantain vastaiset yöt. Vietin ne vuosikausia valvoen, muutamaa vaivaista horros(-r)tuntia lukuun ottamatta. Satoina aamuina nousin sängystä silkalla tahdonvoimalla. Aloin muuttua irvikuvakseni. Katkesin ennen kuin ymmärsin, että sisukkuus ei ole yksi parhaimmista ominaisuuksistani.

Seurasi epämääräinen märehtimisen aika. Pieninä kirkkaina hetkinä tajusin, että pelastuisin ainoastaan, jos muuttaisin elämäni yhdeksi suureksi arvokkaaksi massaksi. Opettelin hoitamaan pakolliset velvollisuudet aikuisten oikeasti. Annoin niille koko käden sijaan vain pikkusormen kynnen valkoisen yläreunan. Aloin pitää kynnet lyhyinä ja tummiksi lakattuina.

Opettelin nukkumaan. Paketoin kaiken voimia vievän niin kompaktiksi kuin se oli mahdollista. Luovuin sellaisesta, mikä otti enemmän kuin antoi. Lopetin melkein kaiken suorittamisen. Rupesin ostamaan kukkia keskellä viikkoa. Lakkasin syömästä parempia ruokia vain kahtena päivänä. 

Suuremmissa välitiloissa olen yhä vähän pulassa. Surkeimmillani olen reissujen jälkeen, vaikka arkeni onkin synkkiä vuosia huimasti juhlavampaa ja olen lomatunnelmissa säännöllisesti noin 18 tuntia vuorokaudestani.

Olen huomannut, että matkoilta kotoutumista helpottaa huomattavasti se, että siirtää matkakohdetta kotioloihin siinä määrin kuin se suinkin on mahdollista. Ranskan matkamme jälkeen se on tarkoittanut lähinnä kahta asiaa, sillä jopa tässä päässä riittää älliä sen verran, etten ole yrittänyt mahduttaa koko Pariisia lappeenrantalaiseen kerrostaloasuntoon. 

Ensimmäinen mainituista on croque monsieur, jota syömme harva se ilta. Toinen on rosé. Inspiroidun Ranskan väreistä niin, että päätän työnjohtaa pikkuolohuoneeseemme hienostuneen vaaleanpunaisen seinän. Kippari taipuu sävyyn nikotellen ja on voitonriemuinen, kun ensimmäinen maalivalintani muistuttaa pari viikkoa liian kauan elänyttä keittokinkkuviipaletta. Aistillinen ranskalaisseinä on siitä kaukana. Kaikkia netitikauppojen susihankintoja uhmaten päädyn tilaamaan uutta maalia tietokoneen ruudun värikartan perusteella. Ja voilà! Tunnin työnjohdollisen urakan jälkeen pikkuolohuoneemme seinä on kalkkimaalattu täydelliseksi puduaariksi ja mikä eloamme ylevöittävintä, maalin sävy on nimeltään Marie Antoinette. 

PARIISILAINEN AAMULENKKI

18/04/2018

Teen vielä yhden muistelolenkin Pariisiin. Aamiaisen ja lounaan väliin sijoittuva aktiviteettimme toistui melko samanlaisena jokaisena lomapäivänämme ja nautin siitä suunnattomasti.

Herään 1er Etagessa joka aamu alakerran keittiöstä huoneeseemme luikertelevaan tuoreen croissantin tuoksuun. Seitsemän huoneen majapaikkamme aamiaissalissa vallitsee raukea tunnelma. Taustalla soi todennäköisesti itsekin laulaessaan vielä venyttelevä Carla Bruni, joku rapistelee Le Figaroa, kupit kilahtelevat ja tuoksuu maitokahvilta, tuoreelta leivältä ja briejuustolta.

Aamiaisen jälkeen lenkkeilemme maanalaisella lähemmäs Seinen rantoja. Rakastan joen varren vanhoja kirjoja, lehtiä ja taidejäljennöksiä myyviä kojuja, joista kukaan ei koskaan tunnu ostavan mitään. Poikkeamme kirjakaupoissa, jollaisia kotimaassa ei ole. Ne pursuavat kirjoja lattiasta kattoon, ylähyllyille kiivetään huteria tikkaita pitkin ja kun huomio kiinnittyy johonkin tiettyyn kirjaan, tuntuu se aina suurelta johdatukselta ja kirjan nimi enteeltä. Jos Pieni suklaapuoti olisi kirjakauppa, se olisi Shakespeare and company vasemmalla rannalla. Sen sokkeloissa johdatun hyllylle, jossa silmiini osuu Good night stories for rebel girls. - Never too late, ajattelen ja ostan kirjan.

Kirjakauppojen pöly saa suumme napsumaan ikävästi viimeistään kello yhdeltätoista. On päivän ensimmäisen samppanjan aika. Marais'ssa lempi aamusamppanjakuppilamme on Les Philosophes. Nautimme vain lasilliset, vaikka kuvaajan otossarja saattaa muuta vihjatakin.

Ennen lounasta on sammutettava myös kukkanälkä. Cité'n kukkatori on siihen oiva, joskin kyyneliä kirvoittava paikka ihmiselle, jonka ruukut ja potit ovat parin tuhannen kilometrin päässä. 

Varoituksen sana innokkaille kukkien kuvaajille: Ei kannata hypätä puskiin lähikuvien toivossa ainakaan sinitakkisen papparaisen kojulla ellei ole valmis ottamaan niskaansa julmettua ranskankielistä ripitystä. Seuraan vierestä turistiparkaa, jolle ladellaan maan ja taivaan merkit samalla kun piilottelen omaa kameraani hihaan.

Kello lähenee tässä vaiheessa yhtä ja kuola herahtaa kielillemme pelkästä menun tai liitutaululle kirjoitettujen plat de jour'ien ajattelemisesta. Yleensä ennen lounasbrasserieta kohdallemme osuu kuin ihmeen kaupalla joku ihana patisserie ja päädymme aloittamaan jälkiruoalla.

Kuin todisteena sille, että pariisilainen aamulenkkeily sopii ruumiinrakenteelleni kotimaista selvästi paremmin ovat puhelimen terveysäpin n. 10 000 askelta, ennen lounasta, joka päivä.

NÄLÄN KULTTUURIA

15/04/2018

Pakko kääntää kulttuurinnälkä toisin päin, sillä emme totisesti tuhlaa Pariisin päiviämme museoita, gallerioita tai monumentteja koluten. Ainoa kultturelli kohteemme on Musée de l'Orangerie, missä pistäydymme Monet'n lummelammikoilla. Alakerran Renoirit, Rousseaut, Modiglianit ja kumppanit viiletämme läpi lounasvasikan kiilto silmissämme. (Ensimmäisinä päivinä syön vasikkaa varmuuden vuoksi kaksi kertaa päivässä siinä pelossa, että se pääsisi loppumaan Ranskan maalta tulevan vajaan viikon aikana).

Tuileries'n puistoa lähemmäs Eiffel-tornia emme pääse. Emme näe riemukaarta, emme Mona Lisaa emmekä Versaillesia. Nälän kulttuurikin on touhuillemme liioiteltu ilmaisu, sillä vatsa ei Pariisissa pääse kurnimaan, kun keskitymme kahviloihin, kulmakuppiloihin ja ravintoloihin. Seuraa poimintoja kulinaristisista kulttuuririennoista Pariisissa:

Lähellä kotia Montmartrella, Sacre Coeur'n ja taiteilija-aukiota halkovan pääkadun tarjontaa emme testaa kirkkaanpunaista creperietä lukuun ottamatta. Paikka on sopivan rähjäinen ja letunpaistaja haudan partaalla, mikä vakuuttaa pettämättömän ravintolavainuni jo vuosi sitten. Täydelliset crepet löytyvät kuitenkin Marais'n La Drogueriestä. Paikka on sakeanaan käryä ja jono seuraavan korttelin kulmalle. Epäilen, että paistajan nahkaan on pinttynyt ikuisiksi ajoiksi letun haju. Uskallan kuitenkin vannoa, että Pariisin paras crepe löytyy täältä.

Sen sijaan Montmartren rinteellä sykkii ihastuttava ranskalainen kuppilakulttuuri ja turisteja on kukkulan huippua huomattavasti vähemmän. Aivan juurella, Rue Lipicillä, sijaitsee elokuvan Amelien kahvila, Cafe des 2 Moulins. 

Montmartren suosikiksemme muodostuu kuitenkin Le Sancerre. Tumman petroolin, havunvihreän, mustan ja kullan sävyinen paikka on brasserie kaikilla ranskalaisilla klassikoilla. Mittavaan testaukseen perustuen julistan paikan croque monsieurin, kaikkien kuppiloiden listoilta löytyvän lämpimän kinkkujuustoleivän, Pariisin parhaaksi. Ikeniä kiristää vieläkin etikkainen vinegrette, jolla leivän lisukesalaatti oli silattu.

Ranskalaisista Art deco- ja Belle Epoque-puitteisista klassikoiden klassikoista tykästymme eniten Le Grand Colbertiin (niin myös Jack Nicholson ja Diane Keaton elokuvassa Jotain annettavaa). Hörpimme ostereita ja sipulisoppaa sekä pääruoaksi sole meuniereä, merianturaa myllärin tapaan, joka on taivaallista. Aion onkia kyseisen vonkaleen myös kotikeittiöön, silläkin uhalla, että se aiheuttaa pikimustan hiilievänjäljen.

Cafe de Flore'ssa syön tatin tart'n, joka on iso ja ruma kuin rukkanen. Kelpo aamupalan jälkipala se joka tapauksessa on lasillisella samppanjaa huuhdeltuna. Kaunein kolmesta on Brasserie Mollard. Paikka on niin peri ranskalainen, että meinaamme jäädä kielinemme kuivin suin. Kippari saa mongertaa tovin, ennen kuin eteen tuodaan vadillinen ostereita.

Viimeisenä päivänä Pariisin sää vääntää suun mutruun, sillä se sotkee picnicsuunnitelmamme Luxemburgin puistossa. Kuvien valkoinen nurmella ei sentään ole lunta, vaikka siltä näyttääkin. Kukkaloisto on vaatimatonta vuoden takaiseen verrattuna.

Olen murheen murtama ja varma, etten kuuna kullan valkeana löydä Pariisista enää mitään suuhun pantavaa, kun kohdalle osuu aivan puiston kulmalla Le Petit Medicis ja kaupungin, ehkä myös koko maapallon paras vasikanmaksa vadelmakastikkeella. Nälkä - mikä mahtava syy elää ja matkustaa!

SEINÄHULLU PARIISISSA

12/04/2018

Kuulun ehdottomasti niihin, joille matkojen majapaikoilla on väliä. Ennen reissuja näen paljon vaivaa löytääkseni paikan, jossa voimme pistää kodiksi. Seinillä ja katolla ja kaikella, mitä ne sisällään pitävät on valtava matkanautinnollinen merkitys. En käy koskaan majapaikassani vain nukkumassa tai suihkussa. Väitän, että olen melkoinen haka seulomaan varausivustojen jyviä akanoista. Vuosien varrella, kiitos sisun ja pettämättömän vainun, meille on muodostunut moniin lempikohteisiimme lempipaikkoja, jonne palaamme mieluusti uudelleen. Parasta on, kun suhteita solmiutuu interiöörien ja atmosfäärien lisäksi myös ihmisiin.

Jos viime kevään löytö oli Ann-Charlotten kaikki peri pariisilaiset kriteerit täyttävä asunto, tämän kerran helmi on ehdottomasti 1er Etage. Etageja on Pariisissa kolme, Marais'ssa, oopperan kupeessa ja Rue Pigallella, Sopi'ssa, jossa majailimme kuusi onnellista päivää. 1er Etage on jotain boutiquehotellin ja -majatalon välimaastosta. Sopi on majapaikaksi pieni ja intiimi, mutta samalla kuin suuri kaksikerroksinen pariisilaisasunto, très chic, mutta kodikas. Juliette ja Serge osuvat konsepteineen, joka kuuluu "comme un parisien", suoraan matkailijan sydämeeni. Tunnen itseni kaikkea muuta kuin perusturreksi Suomesta, etenkin kun Kippari, joka ei ehdi käydä parturissa törniltä paluun ja Pariisin lennon välillä, näyttää parhaat päivänsä nähneeltä ranskalaistaiteilijarentulta pitkässä niskatukassa, boheemi huivi kaulassaan. Muutamassa ravintolassa tarjoilija jättää laskun kohdalleni, todennäköisesti siinä ajatuksessa, että elätän miestä.

Sisäseinien lisäksi nautin matkoilla valtavasti myös ulkoseinistä. Pariisi on täynnä kuolattavan ihania julkisivuja. Mitä rosoisempi, sen parempi, mitä enemmän halkeillutta maalia, sitä ihanampi. Söhryt, sotkut, vanhat mainokset, kirjoitukset ja kyltit saavat seinähullun hihkumaan onnesta.

PARIISIN ns. KEVÄT

10/04/2018

Terveisiä Pariisista! Tekisi kyllä mieli sanoa petturi-Pariisista. Mitä peliä se on, kun ihminen lähtee henkitoreissaan, kirsikanpuutostautisena hakemaan apua vaivoihinsa, niin hoitava taho on puina paljaina, kaljuna suoraan sanottuna. 

Meinaan tuupertua tyrmistyksestä, kun ensimmäisenä päivänä puikkelehdimme vasemmalta rannalta Q de Montebellolle. Seinen toisella puolella kyyhöttää Notre Dame puti paljaiden oksien ympäröimänä. Marssin kadun yli puimaan nyrkkiä kirsikkapuille, noille pikku pettureille! Lähempi tarkastelu osoittaa, että toivoa nuppujen avautumisesta lähipäivinä ei juurikaan ole. Pariisin kevät on armottomasti myöhässä. Liityn marisevien pariisilaisten joukkoon manaamaan pitkää ja synkkää talvea sellaiseen maailmankolkkaan, missä ihmiset igluissaan ja hylkeennahoissaan eivät ymmärrä tuon taivaallista keveistä kukkamekoista ja vaaleanpunaisesta terälehtihattarasta.

Tres shock! Päivä menee sadatellessa. Mietin, kenelle voin reklamoida siitä, että kirsikkapuut eivät kuki, mutta mieleen tulee ainoastaan Jacques Chirac, Macron ja yläkerran hemmo, jotka kaikki kolme tuntuvat yhtä epäpäteviltä käsittelemään valitustani. Seuraavat viisi päivää käyn maanittelemassa nuppuja, mutta ne pysyvät visusti kiinni. 

Ei auta pienen ihmisen kuin tyytyä kohtaloonsa kylmässä Pariisissa. Täydessä loistossa olevat magnoliat, Carrefourin parin euron kirsikkasuihkugeeli ja muutama muu ihanuus, joista lisää pikimmiten, pitävät kuin pitävätkin hymyn ensi hyytymisen jälkeen huulilla.