MUNATON RAMEN JA MUITA HERKKUJA

20/01/2019

Vaikka yritän venyttää sanoja, Mia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin saavuttaa viimeisen pisteensä. Kioton reissut on reissattu. En malttaisi millään odottaa, että päivänaiseni kirjoittaa uusista seikkailuistaan. Haluan nostaa nojatuolin kytkintä ja pian. Ennen oikeaan Japaniin matkaamista joudun pistämään itseni kyllä käytöskouluun. Olen maahan vielä mitä ilmeisemmin aivan liian suora. Vahvuuteni pääsevät oikeuksiinsa paremminkin Napolin ja Palermon sivukujilla. Sitä paitsi en kestä ihmisiä, jotka hihittävät k o k o ajan. Mia mainitsee kirjassaan hihittävän miehen ja kaikki männä vuosien japanilaiset italian kurssikaverini Sienassa olivat hihittäviä japanilaisia. Kun menimme baariin tilaus kuului "un hihihi cappu hihihi ccino hihihi per hihi fa hihi vore" (en jaksa näppäillä h:ta ja i:ta niin paljon kuin niitä irtosi kupillisesta maitokahvia). Myöhemmin en ole noihin silloisiin klassisen laulun opiskelijoihin törmännyt enkä siis tiedä miten hihitellen Verdi oopperalavoilla on raikunut.

Käytöstapojen lisäksi kaipaan treeniä myös sushin syönnin puikkotekniikassa. Olen kaukana heistä, jotka katsettakaan alas luomatta poimivat makistaan pudonneen seesaminsiemenen puikoilla suihinsa. Saan juuri ja juuri, huterin ottimin, noukittua lautaselta palan inkivääriä, suun seudun myötäillessä liikkeitä samaan tapaan kuin viisi vuotiaalla, joka koettaa leikata saksilla viivaa pitkin.  Valitsen aina vähiten liukkaan setin ja karheapintaiset kertakäyttöpuikot. Kipparin seurassa meinaa mennä soijakuppi nurin. Puikkovirtuoosi antaa aterian läpi asteen tarkkoja ohjeita, missä asennossa keppieni pitäisi minkäkin suupalan kohdalla olla. Mutta sush siunatkoon minkä elämyksen kokee hän, jonka kielen päälle kaikin sallituin keinoin asettuva kääryle vihdoin saa aikaan! 

Keittelemme ystävän kanssa arki-illan kunniaksi uuden Grv:n reseptillä ramenkeittoa ja jestas miten hyvää siitä tulee. Poistamme ohjeesta kananmunat ja vaihdamme kaupan herkkusienet syksyllä kerättyihin herkkutatteihin, mutta lopputulos on thaivaikutteineenkin ensimmäiseksi rameniksemme enemmän kuin täydellinen. Ja sanomattakin on selvää, että sillä liukkaudella millä nuudelisoppa solahtaa olemattomiin ei ole mitään tekemistä puikkojen kanssa. Aion olla ramenravintolassa kuin amerikkalainen pastaravintolassa: tilaan mulkoiluista piittaamatta aseikseni lusikan ja haarukan.

Siitäpä puhe, mistä puute! 18 vuorokautta ja noin neljä tuntia, siis siitä saakka, kun Kippari lähti merille, olen kaivannut vain yhtä asiaa: Ventunon cacio e pepe-annosta. Käymme viime vapaiksemme testaamassa Helsingin uuden italialaisen ja herra mun jee, maailmankaikkeuden paras cacio e pepe löytyy Suomen Korkeavuorenkadulta! Varoituksen sana: ravintolassa suositaan Tomi Björkin ja kumppaneiden tyyliin annosten jakamista. Älä, älä ystävä hyvä milloinkaan jaa tätä pastalautasellista kenenkään kanssa!

NOJATUOLILLA KIOTOON

15/01/2019

Olen viettänyt viime ajat silmät vinkuralla japanihuuruissa, tarkemmin sanottuna kiotohuuruissa. Syypää asiaan on uusi päivänaiseni Mia Kankimäki. Olen pelkästään kirjailijan sanojen myötä tilassa nimeltä mono no aware, mikä tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ihminen totaaliliikuttuu ja -lamaantuu maailman kauneudesta ja sen katoavaisuuden tajuamisen aiheuttamasta pakahduttavasta, onnensekaisen melankolian sävyttämästä tunteesta. Olemme nimittäin Mian kanssa vuodessa 2011 ja sen huhtikuisessa Kiotossa, missä tsunamin jälkimainingeissa röyhyää täysin palkein hanami.

Olen elämässäni nähnyt enimmillään noin viiden kirsikkapuun täyshanamin ja olin jo niistä kanveesissa koko erään keväisen Pariisin reissun. Jos joskus päätyisin Kiotoon kreivin (keisarin) aikaan, olisi kohtaloni kirsikankukkien aiheuttama vaaleanpunahattarainen harakiri. Pääsen myös, kiitos Mian, ymmärrykseen, että sama kohtalo, joskin eri avusteisesti, olisi edessäni Tokiossa. Mielummin lähden suorin saappain terälehtisateessa kuin miljoonien neonvalojen välkkeessä. Ja vaikka säilyisin maassa elossa, en ole ollenkaan varma, olisinko siellä kovinkaan elementissäni - en ole nimittäin mitään niiata niksauttavaa tyyppiä, kumartelusta puhumattakaan. 

Olen lievästi hämmentynyt japanomaniastani. Muutama päivä sitten tilitän tilaani ystävälle sushipuikot sormissa kilisten. Että tatami kutsuu ja teeseremonioihin pitäisi päästä, samoin haahuilemaan temppelialueille, puutarhoihin ja munkkien meditaatioihin. Eikä siinä vielä kaikki, kimonokin olisi kiva. Ystävä sanoo kauniisti, että on nähnyt estetiikassani aina jotain hyvin japanilaista.

Luen parhaillaan Mia Kankimäen ensimmäistä kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja marhaan hänen perässään pitkin Kiotoa, samalla kun hän marhaa yli tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen, Sei Shonagonin perässä. Joululoma meni Mian uusimman kirjan Naiset joita ajattelen öisin parissa. Silloin liikuimme Japanin ja Sein lisäksi muutaman muun naisen jäljissä mm. Afrikassa ja Italiassa.

Mia kutsuu yönaisikseen hänelle tärkeitä ja esikuvallisia naisia historian eri aikakausilta. Näiden omia polkujaan kulkevien daamien elämä, rohkeus, erityislaatuisuus ja normeille ja odotuksille keskarin näyttäminen kiehtovat häntä. Alan miettiä onko minulla yönaisia. Olen vasta kohtalaisen hiljattain oppinut nukkumaan yöni, joten alan kutsua omiani mielummin päivänaisiksi. Ja onhan minulla. Miasta itsestään tulee kertalaakista sellainen. Muutama muukin taitava kirjoittaja, viisas ajattelija, kukkavelho, kuvantekijä ja verbaalinero ovat völjyssä. Mialla on yönaistensa kanssa tosin paljon helpompaa. Mian joka likka on ollut mullissa jo hyvän tovin. Hän sen kuin liituaa pitkin maailmaa ja maailman kirjastoja naisiaan tutkimassa. Ja mikä kirjailijan luovuuden ruokkimisen kannalta tärkeintä, nautiskelee täysin siemauksin elostaan naistensa maisemissa. Päivänaiset aiheuttavat sen sijaan päänvaivaa. Miten kulkea reaaliajassa ja tosielämässä vahvasti elossa olevien, intohimoaan toteuttavien, megainspiroivien, ventovieraiden naisten perässä, tehdä tikusta asiaa ja vaihtaa ajatuksia saamatta ihailunsa palkaksi nippua lähestymiskieltoja?