20/01/2019
Vaikka yritän venyttää sanoja, Mia Kankimäen kirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin saavuttaa viimeisen pisteensä. Kioton reissut on reissattu. En malttaisi millään odottaa, että päivänaiseni kirjoittaa uusista seikkailuistaan. Haluan nostaa nojatuolin kytkintä ja pian. Ennen oikeaan Japaniin matkaamista joudun pistämään itseni kyllä käytöskouluun. Olen maahan vielä mitä ilmeisemmin aivan liian suora. Vahvuuteni pääsevät oikeuksiinsa paremminkin Napolin ja Palermon sivukujilla. Sitä paitsi en kestä ihmisiä, jotka hihittävät k o k o ajan. Mia mainitsee kirjassaan hihittävän miehen ja kaikki männä vuosien japanilaiset italian kurssikaverini Sienassa olivat hihittäviä japanilaisia. Kun menimme baariin tilaus kuului "un hihihi cappu hihihi ccino hihihi per hihi fa hihi vore" (en jaksa näppäillä h:ta ja i:ta niin paljon kuin niitä irtosi kupillisesta maitokahvia). Myöhemmin en ole noihin silloisiin klassisen laulun opiskelijoihin törmännyt enkä siis tiedä miten hihitellen Verdi oopperalavoilla on raikunut.
Käytöstapojen lisäksi kaipaan treeniä myös sushin syönnin puikkotekniikassa. Olen kaukana heistä, jotka katsettakaan alas luomatta poimivat makistaan pudonneen seesaminsiemenen puikoilla suihinsa. Saan juuri ja juuri, huterin ottimin, noukittua lautaselta palan inkivääriä, suun seudun myötäillessä liikkeitä samaan tapaan kuin viisi vuotiaalla, joka koettaa leikata saksilla viivaa pitkin. Valitsen aina vähiten liukkaan setin ja karheapintaiset kertakäyttöpuikot. Kipparin seurassa meinaa mennä soijakuppi nurin. Puikkovirtuoosi antaa aterian läpi asteen tarkkoja ohjeita, missä asennossa keppieni pitäisi minkäkin suupalan kohdalla olla. Mutta sush siunatkoon minkä elämyksen kokee hän, jonka kielen päälle kaikin sallituin keinoin asettuva kääryle vihdoin saa aikaan!
Keittelemme ystävän kanssa arki-illan kunniaksi uuden Grv:n reseptillä ramenkeittoa ja jestas miten hyvää siitä tulee. Poistamme ohjeesta kananmunat ja vaihdamme kaupan herkkusienet syksyllä kerättyihin herkkutatteihin, mutta lopputulos on thaivaikutteineenkin ensimmäiseksi rameniksemme enemmän kuin täydellinen. Ja sanomattakin on selvää, että sillä liukkaudella millä nuudelisoppa solahtaa olemattomiin ei ole mitään tekemistä puikkojen kanssa. Aion olla ramenravintolassa kuin amerikkalainen pastaravintolassa: tilaan mulkoiluista piittaamatta aseikseni lusikan ja haarukan.
Siitäpä puhe, mistä puute! 18 vuorokautta ja noin neljä tuntia, siis siitä saakka, kun Kippari lähti merille, olen kaivannut vain yhtä asiaa: Ventunon cacio e pepe-annosta. Käymme viime vapaiksemme testaamassa Helsingin uuden italialaisen ja herra mun jee, maailmankaikkeuden paras cacio e pepe löytyy Suomen Korkeavuorenkadulta! Varoituksen sana: ravintolassa suositaan Tomi Björkin ja kumppaneiden tyyliin annosten jakamista. Älä, älä ystävä hyvä milloinkaan jaa tätä pastalautasellista kenenkään kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti