15/01/2019
Olen viettänyt viime ajat silmät vinkuralla japanihuuruissa, tarkemmin sanottuna kiotohuuruissa. Syypää asiaan on uusi päivänaiseni Mia Kankimäki. Olen pelkästään kirjailijan sanojen myötä tilassa nimeltä mono no aware, mikä tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ihminen totaaliliikuttuu ja -lamaantuu maailman kauneudesta ja sen katoavaisuuden tajuamisen aiheuttamasta pakahduttavasta, onnensekaisen melankolian sävyttämästä tunteesta. Olemme nimittäin Mian kanssa vuodessa 2011 ja sen huhtikuisessa Kiotossa, missä tsunamin jälkimainingeissa röyhyää täysin palkein hanami.
Olen elämässäni nähnyt enimmillään noin viiden kirsikkapuun täyshanamin ja olin jo niistä kanveesissa koko erään keväisen Pariisin reissun. Jos joskus päätyisin Kiotoon kreivin (keisarin) aikaan, olisi kohtaloni kirsikankukkien aiheuttama vaaleanpunahattarainen harakiri. Pääsen myös, kiitos Mian, ymmärrykseen, että sama kohtalo, joskin eri avusteisesti, olisi edessäni Tokiossa. Mielummin lähden suorin saappain terälehtisateessa kuin miljoonien neonvalojen välkkeessä. Ja vaikka säilyisin maassa elossa, en ole ollenkaan varma, olisinko siellä kovinkaan elementissäni - en ole nimittäin mitään niiata niksauttavaa tyyppiä, kumartelusta puhumattakaan.
Olen lievästi hämmentynyt japanomaniastani. Muutama päivä sitten tilitän tilaani ystävälle sushipuikot sormissa kilisten. Että tatami kutsuu ja teeseremonioihin pitäisi päästä, samoin haahuilemaan temppelialueille, puutarhoihin ja munkkien meditaatioihin. Eikä siinä vielä kaikki, kimonokin olisi kiva. Ystävä sanoo kauniisti, että on nähnyt estetiikassani aina jotain hyvin japanilaista.
Luen parhaillaan Mia Kankimäen ensimmäistä kirjaa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja marhaan hänen perässään pitkin Kiotoa, samalla kun hän marhaa yli tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen, Sei Shonagonin perässä. Joululoma meni Mian uusimman kirjan Naiset joita ajattelen öisin parissa. Silloin liikuimme Japanin ja Sein lisäksi muutaman muun naisen jäljissä mm. Afrikassa ja Italiassa.
Mia kutsuu yönaisikseen hänelle tärkeitä ja esikuvallisia naisia historian eri aikakausilta. Näiden omia polkujaan kulkevien daamien elämä, rohkeus, erityislaatuisuus ja normeille ja odotuksille keskarin näyttäminen kiehtovat häntä. Alan miettiä onko minulla yönaisia. Olen vasta kohtalaisen hiljattain oppinut nukkumaan yöni, joten alan kutsua omiani mielummin päivänaisiksi. Ja onhan minulla. Miasta itsestään tulee kertalaakista sellainen. Muutama muukin taitava kirjoittaja, viisas ajattelija, kukkavelho, kuvantekijä ja verbaalinero ovat völjyssä. Mialla on yönaistensa kanssa tosin paljon helpompaa. Mian joka likka on ollut mullissa jo hyvän tovin. Hän sen kuin liituaa pitkin maailmaa ja maailman kirjastoja naisiaan tutkimassa. Ja mikä kirjailijan luovuuden ruokkimisen kannalta tärkeintä, nautiskelee täysin siemauksin elostaan naistensa maisemissa. Päivänaiset aiheuttavat sen sijaan päänvaivaa. Miten kulkea reaaliajassa ja tosielämässä vahvasti elossa olevien, intohimoaan toteuttavien, megainspiroivien, ventovieraiden naisten perässä, tehdä tikusta asiaa ja vaihtaa ajatuksia saamatta ihailunsa palkaksi nippua lähestymiskieltoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti