PEACE & LOVE

18/12/17

Rauhaa ja rakkautta! 

Joulun toivotukset ovat alkaneet särähtää korvissani. Ne viestivät silkkaa hyvyyttä, mutta niiden kaiussa on suuri määrä odotuksia ja vaatimuksia. 

Oikea joulu on tunnelmaltaan lämmin. Sen sykkivä sydän löytyy pitkästä, herkkuja notkuvasta pöydästä, sankkojen sukujoukkojen rakkautta tulvivasta läheisyydestä, missä kaikki hymyilevät ja pitävät toisiaan käsistä, rauhat rinnoissaan. Kukaan ei sammu, eikä keneltäkään pääse toraääntä. Kaikki halaavat toisiaan onnellisina ja täynnä kiitosta, vaikka lahjaksi tuli taas kerran keltuaisvatkaimia. Yhdessä viihdytään vähintään uuteen vuoteen seurapelejä pelaillen ja jalkahierontavuoroja kierrättäen. Kukaan ei kyllästy kenenkään juttuihin, saati kaipaa omaa tilaa. 

Ydinperheelläni Kipparilla on tänä vuonna törnijoulu. Olen siis joulun teoriassa yksin. Käytännössä en tiedä oikeasta yksinäisyydestä mitään. Läheisteni joukko ei ole suuri, eikä aina niin toraäänetönkään, mutta en ole yksin kuin niin valitessani. Silti on alkanut tuntua mahdottomalta täyttää joulun odotuksia. 

Mietin, miltä joulu tuntuu oikeasti yksinäisestä? Riittääkö oma sydän pitämään pyhät lämpiminä? Tilastot kertovat, että maasta löytyy sellaisiakin perheitä, jotka eivät mahdu samaan pöytään. Onko joulu heille rauhaisa? Luultavasti on olemassa myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti pidä perheenjäsenistään niin paljon, että punkisivat heidän kanssaan samaan pöytään. Onko joulussa silloinkin rakkautta? Oma joukkonsa ovat vielä joulun vastustajat. Voin vaan kuvitella, miltä tuntuu elää no war-asenteella pari kuukautta joululaulujen raikaessa minne ikinä meneekin.

Annetaan kaikkien joulukukkien kukkia. Sinne päin joulua, ystävät hyvät!

HEI RAKAS JOULU

16/12/2017

Kirjoitan sinulle tänne blogiin pienen kirjeen, jos sattuisit tulemiseltasi ehtiä piipahtamaan näillä sivuilla. Tunnut olevan kovin kiireinen. En meinaa saada sinua millään kiinni. Nakotan pysäkillä valmiina hyppäämään kyytiisi, mutta rekesi on tainnut mennä jo. Tai se, millä ikinä liikutkin. Ymmärrän, että nämä säät aiheuttavat sinulle lisähuolta. Täällä toivotaan valkeaa joulua ja ihmemaata, mutta minkäs sinä sille voit, jos joka toinen päivä sataa. Oletkin jo pitkään yrittänyt lanseerata itseäsi ihmisten sydämiin, siellä kun ainakin teoriassa pitäisi olla rauha ja siten säistä viis.

Toivottavasti et ole nöksähtänyt minulle. Myönnän, että olen itsekin nykyisin saamattomampi ylläpitämään suhdettamme. Mutta ei niissäkään ajoissa paljoa järkeä ollut, kun en osannut päästää sinusta irti ja ripustauduin joulukuuseen helmikuun lopulle saakka. Jos noina aikoina olisi ollut trendikästä syödä hyönteisjauhetta, olisin voinut jauhaa ravintoni itse. Sen verran paljon elämää oksien kätköistä kuoriutui sisätiloissa. Muistatko, miten kuuset silloin tuoksuivat, eikä neulasiakaan pudonnut, koska puu oli oikeaoppisesti kaadettu pari päivää ennen aattoa. Vaikka kuinka pinnistän, en enää saa aikaiseksi edes kuusistressiä. Ehkä elämässäni on ollut jo tarpeeksi monta täydellistä kuusta. Ehkä olen valmis aavistuksen toispuoleiselle puulle.

Lahjojenkin suhteen olen nykyisin melko nolla. Olen lopettanut joulukuiset tavaramarkkinat tyystin. En vain usko, että sinut voi kääriä paperiin. Haluan antaa korkeintaan parempiin suihin uppoavia lahjoja tai elämyksiä. Toivon, että kaukaiselle tuntemattomalle hankkimamme viisi sikaa (säkissä) ja vuohi pysyvät hengissä ja ovat saajalleen sellaisia. Sinun toivottelemisesi postin välitykselläkin on jäänyt. Tuli aikoinaan ihan riittävästi nyplättyä pitsiä joulukortteihin ennen 12. päivää. Eiväthän ne sähköiset viestit samaa lämpöaaltoa sinusta välitä, mutta ajatus lienee tärkein.

Toivon, että et ole tulematta pyyhkimättömien hyllynpäällisieni tai kiilloittamattomien pöytähopeiden takia. Kaakeleiden saumojakaan en enää hinkkaa hammasharjalla. Muistan kyllä miltä tuntui syödä kiiltävällä haarukalla kystä kyllä kyynel väsymyksestä silmässä ja sormet kloritille lemuten. Ei miltään. Jos milloinkaan niin silloin luuttusin sinut ihan itse luotani. Vuosi toisensa jälkeen yritin uhmata leipomusjumalia ja leipoa kunniaksesi täydellisen kakun. Kerta toisensa jälkeen vain pettyäkseni itseeni ja siivotakseni (toistamiseen) uunin sen pohjalle ylikuohuneesta taikinasta. Nykyisin koetan loihtia tuoksujasi pakastepiparkakkutaikinalla ja havun tuoksuisilla kynttilöillä. Kunpa jossain vielä myytäisiin hyasinttiaromia.

Vaikka olenkin menettänyt parhaiden jouluihmisaikojeni terän, toivon, että et mene minulta ohi. Vanha ystävä, olet minulle tärkeä. 

Rakkaudella,

Jaana

HYMYILYTTÄÄ

12/12/2017

Taas hymyilyttää. Tasaisempaa tyyppiä saattaa näillä sivuilla pyörryttää. Viime kerran synkkyydet ovat jo aikaa sitten vaihtuneet hymyyn. Vilkkaasta menosta on kiittäminen karjalaista geenistöäni. -Vot nii vällei liikkuut miu välittäjäaineet jottei tolku häivää! Ilosta itkeminen muuttuu vaikerrusvirreksi siihen tahtiin, etten aina itsekään pysy juonessa mukana. Ja vice versa.

Erityisesti hymyilyttää aina silloin, kun Missi Pestin näppäimillä kirjaillut negistelyni aiheuttavat positiivista liikehdintää. On ollut tietoinen valinta, etten ole lähtenyt osaltani lisäämään tämän kaltaisilla foorumeilla tapahtuvaa täydellisen elämän lietsontaa. En edes tunne kyseistä elämän alaa tapreeksi hyvin kirjoittaakseni siitä muille. Elämä on totta kaikkinen sävyineen. Se ei ole rakennelma ulkoa päin määritellyine kriteereineen, saati tuote, jonka voi esittää sapluunaan sopivin sanoin ja kuvin. Pysyn siis hymyillen valitsemallani tiellä.

Hymyilen paljon myös kukille. Tosin Kippari väittää, että irvistelen niille vähintään yhtä paljon. Ei pidä paikkaansa, jos kukat osaavat käyttäytyä. Irvistelen ainoastaan nupuille, jotka lurpsahtavat ennen avautumistaan tai varsille, jotka taittavat niskansa heti maljakkoon päästyään. Tunnustan, että parasta aikaa kyllä vuorotellen hymyilen ja irvistelen magnolian oksalle. Löydän kukkakaupasta oksan muutamalla eurolla. Se on täynnä nuppuja, mutta kauppias epäilee, ettei yksikään aukea näissä pimeyksissä (en saa siitä kelvollista kuvaa, keskellä päivääkin kamera itkee valon puutetta). Nyt oksa on ampunut kahdesta nupustaan suojakuoret lattialle ja kerällä on pari syvimmän violettia nuppua, jotka olen eläessäni nähnyt. En kestä tätä jännitysnäytelmää! Kohta pääsee itku! 

Joulukukkatouhuni on lähtenyt lapasesta jo marraskuun alussa. Rakastan hyasintteja, mutta ei elämä niidenkään kanssa pelkkää hymyä ole. Kenelle voi kirjelmöidä, jos hyasintit eivät tuoksu? Yksikään tänäkään vuonna ostamistani EI ole päästänyt alkeellisintakaan tuoksahdusta. Vain jos työntää kukinnon suoraan sieraimeen, saattaa tuntea vienon yritelmän. Ennen vanhaan oli paremmin -  koti tuoksui niin, että joulukuu meni päänsärkyä pidätellessä. 

Loppuun kerrottakoon vielä, että opin vasta eilen mitä ilmaus "hymy pyllyyn" tarkoittaa. Siispä naama peruslukemille ja uutta tunnetta putkeen Ystävät hyvät!

ELÄKÖÖN KYYNELEET MUMMOMUMMO !

10/12/2017

Olen synkkyyteen taipuvaista sorttia. Jos joku ärsyttää niin yltiöpositiivisuus. Miksei saa olla rauhassa synkkä? Miksi pitää nähdä asioiden valoisa puoli, vaikka oikeasti näkee vain mustaa? "Jokaisella pilvellä on hopeareunus." -No ei todellakaan ole. "Sateen jälkeen paistaa aina aurinko." -Väärin, tässä maassa sadetta seuraa useimmiten pitkä harmaa kausi. "Smile though your heart is aching." -Noup, never! "Pysy kadun aurinkoisella puolella." -Ilman suojakertoimia, riskibisnes. "Lasi on puoliksi täynnä." -Jep, mutta toinen puolikas on viemärissä.

Pimeyttä paljon pelottavampaa on kaiken näkeminen ruusunpunaisten lasien läpi. Sitä on pian rilleineen sellaisessa hattarassa, että todellisuus katoaa varmemmin kuin pienessä ajatuksia kirkastavassa rämpimisessä koskaan. 

Synkkyyksissäni olen kohtalaisen hankalasti lohdutettava. Keskustelumme etenee jotakuinkin näin vähintään kerran kuukaudessa:

Sisäinen Mustonen: -Kaikki menee päin honkia, mikään ei onnistu, en kestä, mistään ei tuu mitään!

Kippari: -Nooooh, nyt vaan tuntuu siltä, kaikki on ihan hyvin.

Sisäinen Mustonen: - Eikä oo, maailma kaatuu!

Kippari: -Noooh, (toinen käsi selvästi ruorilla, katse ulapalla harhaillen) meet nyt nukkumaan, huomenna on parempi.

Sisäinen Mustonen: -Ei oo, en mee!

Kippari: -Noooh, nooh.

Sisäinen Mustonen: -Mummomummo!

Vastaavanlaiset keskustelumme päättyvät usein mummomummoon. Mummomummo on seurausta hyväntahtoisesta pullamössötsemppauksesta. Mummotalkia enemmän tilanteessa auttaisi rohkea maailmanlopun myötäily tai hetken vierellätallaus pimeässä. Tarvitsen kaikkia tunteitani, en sitä, että niitä pitää lakaista mattojen alle piiloon. 

Silloin kun oikein puristaa rinnan alta, eivätkä hanat aukea, kaivan esiin terapiasoittolistani. Olohuoneesta ovat päivätanssit kaukana, kun alan mennä läpi harmaan kiven Tapion Juhan, Kilpeläisen Tuuren ja Kaihon karavaanin saattelemana. Ja kas, valonpisarat tavoittavat. 

"Eläköön päivät, jotka juoksi iltaan, niiden riemut ja työt, rohkeus mennä vastavirtaan, eläköön hellät yöt ja rakkaus arpinenkin, suru, myös sirpaleet, sillä tarvitsin mä senkin, eläköön kyyneleet!"

Pikku hiljaa herään eloon, iloon, elämään. Maailma nousee kaltevalle paikalleen napojensa väliin. Hongat joustavat. Onnistun ja kestän. Sillä minussa on valo. Ja minussa on yö. Minulla on sitkeä sydän, joka lyö.

PS. Loppuun vielä muistutus ajankohtaisesta tosiasiasta: Pukkia ei ole olemassakaan. Joten saa itkeä ja saa meluta. Puhdistava vaikutuskin on todennäköisesti tehokkaampi kuin marttaliiton ohjeilla tehdyssä joulusiivouksessa.