UNELMAT KARTALLE

31/01/2017

On yksi asia, jossa olen täydellinen nolla. Olen maailmankaikkeuden surkein unelmoija. Vaikka kuinka pinnistän, en tavoita mitään oispa-jo-perjantaita kummempaa. Kun Kippari joskus erehtyy katsomaan kaihoisasti sitku-kaukaisuuteen, täräytän tyypin täyslaidallisella takaisin lattiatasoon -"mitä sitä kuuseen kurkottamaan, kun polun vieri kasvaa katajaa"-tyyliin. 

Unelmoimisen sijaan olen sitäkin pätevämpi haluamaan. Haluan määrätietoisesti kaikenlaista, koko ajan ja sinnikkäästi, mutta mitoitan haluni kohtuullisin pinnistyksin saavutettaviksi. Zoomaan kohteeseen, tähtään, toimin ja toteutan, ilman ruusunpunaisia laseja tai siipien havinoita. Jos kohde ei syystä tai toisesta taivu toteutukseen, ajattelen, että sen aika on tuonnempana. Tehokasta ja toimivaa. Tulos tai ulos. 

Viime aikoina mieltäni ovat kuitenkin alkaneet hivotella kaikenlaiset outoudet. Olen selvästi pehmenemään päin. Saan itseni kiinni leikkaa-liimaa-askartele-unelmakartta-ajatuksista. Kartongilla (Mert Otsamon) uniikkiluomus liihottaa kohti valtameriristeilijän Kapteenin pöytää ja rastatukka pelastaa merikilpikonnien munia paratiisirannan hiekoista, kokkaava (ankkuritatuoitu) mies vierellään. Vieläkin villimpiä ajatuksia alkaa pyöriä päässä: mitäs jos heittäytyisi kirjoittelemaan loppuelämäkseen, mitäs jos pienien totuuksieni äärelle löytäisi nelinumeropäinen lukijakunta (viisinumeroinen kihahtaisi jo hattuun, luulen) tai mitäs jos päivät pitkät sommittelisi kukkia ja asetelmia, mitäs jos... Taustalta alkaa kuulua oksien katkeilua ja maahan mätkähtelyä, mutta ne peittyvät ison pyörän alkurahinoihin. Lapaluiden päissä kihelmöi.

MALJA ...

29/01/2017

... P A A H T A J I L L E !

Nopein reitti Pariisiin käy Lauritsalan kautta, jos joku ei vielä satu tietämään. Saattavat osata isoilla kirkoilla kaikenlaista, mutta kahvin teon voi tätä nykyä suosiolla jättää paikallisille paahtajille. Jos leipomuspeukalo sijaitsee keskellä kämmentä, joutuu kiikuttamaan kardemummakierteensä paremmilta apajilta, mutta minkään sortin pressojen takia ei tarvitse lähteä merta edemmäs, sillä kivenheiton päässä kotoa, Lehmus Roasteryssa käy paahdin kuumana. Viimekesäisen ensikulauksen jälkeen se oli hejsan ja adjö niin Johanille kuin Nyströmillekin. 

Keitän kierteelle kaveriksi kupillisen Myllysaarta. Se joka väittää, että ensikertalainen ei voi tammikuun lopun sumussa kokea surffauksen huumaa Saimaan aalloilla ei ole maistanut lähirannan mukaan nimettyä kahvia. Opin uimaan Myllysaaressa. -70-luvulla kesät olivat kuumia ja polku Myllysaareen kulki mäntymetsikön kautta. Mikään maailmassa ei vieläkään voita auringossa paahtuneiden neulasten tuoksua, sori siitä pojat. Lesoudessa Lehmusta ei sen sijaan päihitä mikään ! 

SUPERLATIIVIT

23/01/2017

ja ANTISUPERLATIIVIT

Jottei homma menisi ihan pelkäksi ihanuudeksi ja somehötön hämmentämiseksi, päätän panna jakoon myös muutaman antisuperlatiivitotuuden. Blogin alkuaikoina, ihanina suloisen joutilaisuuden päivinä, otsikoin postauksen viikon parhaimmiksi ja paskimmiksi ja olin maireana, jos sain tiristettyä  linjoille edes yhden pienen negativismikikkareen. Ajat muuttuva ja hampaankolot täyttyvät. Ensimmäinen antisuperlatiivi on se, että inhokkieni inhokein on mielensäpahoittaja ja pelkään, että inhototuuksia ladellessani alan kuulostaa sellaiselta.

Ihanin, mahtavin ja odotetuin juttu on se, että Hyvän kierrätyskeskus ja Heimohautomo, lempikahvilani Silmu aukeaa jälleen keskiviikkona. Janoisten sankaritarta on odotettu surffilaudalta mehusorvin ääreen niin, että työtilan rappusia noustessa on näkynyt kangastuksia. 

Kamalin vihreä maailmassa on tulppaanien lehtien virheä. Miten voi niin mitätöntä vihreää olla olemassakaan? R A K A S T A N kaikkia kukkia (paitsi flamingonkukkia), myös tulppaaneja, mutta lehtien takia ajaudun angstin valtaan. Kuva ei tee oikeutta vihreän mitäänsanomattomuudelle. Ostan sesongin aikana kymmenittäin markettikimppuja ja nyljen ne aina heti imeyttämisen jälkeen lehdistä kaljuiksi. Toinen kukkakamaluus on se, että näillä kulmilla ei ole lempikukkakauppani sivukonttoria.

Maan kauneimpien kirjojen kustantamo on Cozy Publishing. Päänkenotus/lukukiellossa olen kartuttanut varsin cozyn selailukirjaston. Vaihdan wannabe-henkilöni Vapuksi, essunsa istuu jotenkin paremmin, sori vaan Karita. Kirjanmerkkinä vilahtaa viimeisin pusipus rakspaks. Kippari on   suostunut mukaan jorinoihini ainoastaan sillä ehdolla, että jaan mielikuvaa karskista merisudesta (ital. lupo di mare). Kotimainen merikarhu ei kelpaa miehelle, joka kirjoittelee törnille lähtiessä lappusiaan ja alkaa vikistellä ikiksiä Taavetin kohdilla. 

Ihanuuksilla hymistelyn sijaan lopetan tilitykseni kertomalla, että epäilyttävimpiä asioita ikinä ovat somelepertelyt. Tunnen itseni antiamoristiksi ja maailman pahamielisimmäksi, koska en ymmärrä, miksi samassa huushollissa joka päivä toisensa kohtaava pariskunta viestii rakkauksiaan kommenttipuhekuplien välityksellä. Ehkä olen Venuksen reunalta tipahtanut, kynäpaperi-aikakaudelle jämähtänyt kyynisyyden kupido, mutta kyllä niin ihmettelen... 

MALJA ...

22/01/2017

... J A C K I E L L E !

Käyn katsomassa elokuvan Jackie ja saan idean. Aihepaiseessa välähtää kuin välähtääkin lamppu. Aion ryhtyä kohottamaan maljoja eläville ja kuolleille, tutuille tai tuntemattomille, ihmisille, jotka jäävät mieleen pyörimään. Oma lehmä ei ole tässä mitenkään ojassa, koska päätän, että maljan sisältö riippuu kulloinkin kohdehenkilöstä. Ei kylläkään tule mieleen kuin yksi, jolle voi kohottaa piimämaljan.

Ensimmäinen malja on Jackielle. Ei K:lle eikä O:lle, pelkästään Jackielle. Olen ollut kiinnostunut Jacquelinista niin kauan kuin muistan. Erityisellä mielenkiinnolla tiiraan aina kuvia hänen tyylistään -70-luvun alun New Yorkissa. Kuvassa olalla keikkuva Gucci on nimetty kantajansa mukaan. Olen lukenut Jackiesta kirjoitetun elämäkerran ja katsonut elokuvat ja sarjat. Useinmiten kaikessa painopiste on  K:lla. Uudessa elokuvassa kyse on murhatun presidentin sijaan naisesta, joka pitää sylissään kuolevan miehensä auki ammuttua, verta vuotavaa päätä. Mietin monta päivää miten sellaisesta kukaan voi koskaan selviytyä.

Täytyy muistuttaa, etten tuntenut Jackiea, ainakaan kovin hyvin. Tietoni kemiallisten ja materialististen selviytymiskeinojen osuudesta perustuvat kohtalaisella viiveellä hankittuihin toisen käden tietoihin. Joka tapauksessa Jackie on maljansa ansainnut. Se, että nainen kulkee kaiken jälkeen tyylillä läpi kolmen vuosikymmenen (ja kustantaa kirjoja), on pätevä syy puffauttaa korkki pullosta.

DOWNSHIFTING

20/01/2017

Downshiftaan elämäni viikossa lähes olemattomiin. Syke hädin tuskin erottuu. Kippari on ennättänyt samassa ajassa Le Havren rannikolle ja Sea of Love killii taas rauhallisen tyynenä välillämme. Kuuden viikon one-on-one-laatuajan ja 24/7-yhteiselon taustalla ei aina soi lemmenlaivan tunnusmusiikki. Merimieselämän parhaita puolia on sen toispuoleisuus. Normaalisti potpottelen oman elämäni ellun kanana jo ennen kuin Kipparin taksin perävalot häviävät pihasta, mutta nyt en tee mitään. Puoli maailmaa toteuttaa ennen helmikuun massarepsahduksia uudenvuoden lupauksiaan samalla kun kaivaudun syvemmälle kolooni. Se kesä mitään vielä tule! Maanantain uutiset ovat siitä todiste: kaamos on kuulemma ohitettu, koska aurinko on ollut horistontin yläpuolella 40 minuuttia! Kamoooon! Uutinen julkaistaan todennäköisesti innoittamaan lappalaisia valonjuhlan voitontanssiin, mutta downshiftaavan etelän naisen se saa myöhästyneeseen myötäkoomaan. Torstaina, tuhannen kilometrin päässä kaamoksesta olen yhä syvällä vilttien uumenissa, vaikka pohjoisen päivässä on ollut valoa jo 42 minuuttia. 

Olen samalla myös näreissäni. Shiftauksen tiimellyksessä on päässyt kehittymään muutama sitkeä sivuoire. Olen ajautunut aihepattitilanteeseen. Aihepaise on kuin megaluokan hormoonifinni: vaikka kuinka puristaa, mitään ei irtoa ja paise sen kun kasvaa. Heittäydyn viltin alla yltiökriittiseksi eikä siellä mikään ylitä postauskynnystäni. Verkon toisella laidalla suuresti arvostamani kirjoittajat suoltavat vähintään postauksen päivävauhdilla tekstiä aiheista, joita en viltinalusmaailmassani edes aiheiksi ymmärrä: sini-tarrarullista, kenkien lankkaamisesta ja valkoisista perus t-paidoista. Luen innoissani mainioita juttuja samalla kun kirjoittajalihakseni surkastuvat kilpaa muutaman muun lihaksiston osasen kanssa ja paise paisuu aiheettomuuttaan.

Loppukevennykseksi kerrottakoon, että viimeistä kuvaa tässä liitellessäni päässä alkaa soida "älä tyri nyt, älä lyö yli nyt, älä antaudu angstin valtaan..."

Eteen päin sanoo mummo lumessa!

VIIKON SUPERLATIIVIT

15/01/2017

Arki kulkee raiteillaan. Jos asiassa pitäisi luottaa valtion rautateihin, ei tulisi kesää tänäkään vuonna.  Sijaistan ajattelumallissa ystävää, joka näillä leveyksillä ollessaan ilmoittaa vuoden alkajaisiksi, että (kohta) on kesä ja heittää sukat jaloistaan. Arki palaa myös merimieselämäämme. Kippari pakkaa laukkunsa ja pääsemme molemmat omien meriemme rauhaan.  Arki, kesä ja meri, mitä superlatiiveja sitä ihminen enempää tammikuuhunsa kaipaa. Tulee mieleen muutamia.

Tsau tsau hammaskiille, ne ovat täällä taas! Alkutalven hedelmäpelini on pelattu, kun törmään Lidlissä punasisuksisiin veriappelsiineihin. Asettaudun mielelläni veriappelsiiniguruksi ja suosittelen (huom: totaalisen yhteistyökampanjattomana) seuraajiani hakeutumaan nimen omaan Lidlin laareille. Muutamana talvena tehdyn testailun perusteella voin sanoa, että siellä myytävät nyrkin kokoiset, ulkoisesti vaatimattomat tapaukset ovat rubiinia sisuksiltaan. Mehu muuttuu siisonin edetessä punaviiniksi, väriltään siis. Erkki kiillottakoon kaluston entiseen loistoonsa, siitähän hammaslääkäreille maksetaan. Tipaton tammikuu on tämän läträyksen rinnalla lasten leikkiä.

Arjen parhautta ovat sunnuntaiaamiaiset, kotona. Syön viikolla hotelliaamiaista, jonka runsauden äärellä tajuan, miten luksusta hitaat aamiaiset pyjamassa ja villasukissa ovat. Tämän viikon onnellisin hetki sijoittuu oman pöydän ääreen: rypytön Hesari, uunimunaleipä, Lauritsala-kahvi ja (pintakiiltoa sekä tuhruista kuvanlaatua tasapainottava) blood orange eliksiiri.

Viikon inspiroivin ympäristö on ehdottomasti Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun päärakennus Töölössä. Erityisen kiinnostavaa ympäristön havainnointi on lounastauolla opiskelijaravintolassa.  Ruokaa maksaessani ilmoitan kassapojalle, etten ole opiskelija. Poika todennäköisesti luulee, että olen jonkun (toisen pojan) äiti ja toteaa hymyillen "ei se mitään, mukavaa että liityit seuraan." Yllättävää on, etten turhaudu päivän aikana kertaakaan. Kolmiosaisen täydennyskoulutuksen ensimmäinen jakso laittaa opiskelukärpäsen pörisemään, ekonomistisesti suuntautunutta kehää.

Paras uusi tapa on äänikirjan kuuntelu. Kuuntelu on uusi lukeminen. Olen yhä kirjanlukuasento- (ja muutama muukin päänkenotusasento-) kiellossa. Päätän antaa tv-terapeutin äänikirjakokemuksen jälkeen kuuntelulle vielä toisen mahdollisuuden ja jään tyytyväiseen koukkuun. Leena Pöystin lukeman Nainen junassa-kirjan kertojapainotteiseen tyyliin, jossa vuoropuhelua on kohtalaisen vähän, kuuntelu sopii loistavasti. Tyynyjen ja peittojen seassa mukavassa makuuasennossa, silmät kiinni ja kippo mahan päällä olen varma, että tulen vielä törmäämään tietoon, jossa tämän kaltainen helppo elämä julistetaan vakavaksi riskiksi ihmisen kehitykselle. 

GURUTON

07/01/2017

Vakoilin kuvan sisaria useana aamuna viime keväänä firenzeläisellä piazzalla. Olen salaa vähän kateellinen kaikille, joilla on guru. Miten houkuttelevaa olisi olla yhden asian nainen ja heittäytyä pelastettavaksi, tulisi autuus sitten tsiisukselta tai vege-lacto-ovo-lautaselta. Kiitos hyvää, mutta ei kiitos. Menköön pelastus ohi suun. Jos ei ole terveyskuningattarista guruikseni, niin miten sitten rutkasti epätodellisimmista hahmoista. Painan lujan lempeästi deleteä tv-terapeutillekin, kun äänikirjan loppupuolella alan nähdä hänet mielikuvissani saarnastuolissa julistamassa sanomaansa. Usko horjuu kyllä jo siinä kohtaa, kun hän kehottaa valitsemaan luottohenkilön. Luottohenkilöön  voi turvautua hädän hetkellä ja toimia kuten arvelisi luotthenkilön toimivan. Esimerkkeinä terapeutti käyttää mm. Vesa-Matti Loiria, Hessu Hopoa ja äiti-Teresaa. Tärkeää on, että luottohenkilöllä on samanlaiset arvot kuin itsellä. Ymmärrän, että esimerkit ovat (huonoja) esimerkkejä, mutta eikö nyt ainakin olisi maalaisjärkevästi viisaampaa valita luottotyyppinsä niiden joukosta, joiden arvot tuntee oikeasti. 

Olen kiinnostunut kaikenlaisesta hyvinvoinnin lisääntymisestä ja hyvän kierrättämisestä. Ei ole puppua, että henkilökohtainen hyvinvointi lisää myös ympäristön hyvinvointia. Kysykää vaikka  kommenttiboxin puolella Kipparilta :). Itselleni hyvän tekemisessä luotan itseeni. Jossain uumenissaan sitä kyllä tietää minkä aika milloinkin on, kunhan ensin hiljentää tauotta pauhaavan "kreikkalaisen kuoron", kuten ystäväni Franco Bollo mielen tuotantoa nimittää. Joogaopettajani mukaan mielessä vaeltaa päivän aikana n. 60 000 ajatusta. Kesken asanan alkaa melkein naurattaa. Voin huoletta ainakin triplata tuloksen, sen verran suulas mielipuoli pääni sisällä esitelmöi. Opettelen mielikriittisyyttä, suurin osa oman selostajani jutuista on nimittäin täyttä soopaa. Molotuksen hiljetessä sitä sitten tietää mille raottaa huultansa tai mihin ohjaa kehonsa. Puhuneeko syvyyksistä sittenkin guru?

VALOA PÄIN

03/01/2017

Eletään vuoden kolmatta päivää ja olen jo median ankeuttama. Lorviessani vapaapäivinä somessa inspiroitumisen ja viihtymisen sijaan ähkyynnyn ja kyllästyn. Syypäitä on kolmea lajia. Ensimmäisen ja toisen sijan jakavat menneen vuoden kollaasien koostajat ja uuden vuoden lupaajat. Edellinen on hyvämuistisille vain huonoa viihdettä ja jälkimmäinen jotenkin muuten vaan surkuhupaisaa. Kolmantena syynä ovat joka paikasta tulvivat elämänremontointiohjeet. Daadaadaa.

Provosoidun julistamaan yhtä ja toista, mutta tiivistän sanomani näin: ensinnäkin on luonnonlaki ja juliaaninen kalenteri, jotka määräävät, että valoa päin mennään ja toiseksi ihminen on itsensä guru. Asetun tyypilliseen lievään takakenooni ja otan suunnan valoon. Tervetuloa kaikki päivät!