31/01/2017
On yksi asia, jossa olen täydellinen nolla. Olen maailmankaikkeuden surkein unelmoija. Vaikka kuinka pinnistän, en tavoita mitään oispa-jo-perjantaita kummempaa. Kun Kippari joskus erehtyy katsomaan kaihoisasti sitku-kaukaisuuteen, täräytän tyypin täyslaidallisella takaisin lattiatasoon -"mitä sitä kuuseen kurkottamaan, kun polun vieri kasvaa katajaa"-tyyliin.
Unelmoimisen sijaan olen sitäkin pätevämpi haluamaan. Haluan määrätietoisesti kaikenlaista, koko ajan ja sinnikkäästi, mutta mitoitan haluni kohtuullisin pinnistyksin saavutettaviksi. Zoomaan kohteeseen, tähtään, toimin ja toteutan, ilman ruusunpunaisia laseja tai siipien havinoita. Jos kohde ei syystä tai toisesta taivu toteutukseen, ajattelen, että sen aika on tuonnempana. Tehokasta ja toimivaa. Tulos tai ulos.
Viime aikoina mieltäni ovat kuitenkin alkaneet hivotella kaikenlaiset outoudet. Olen selvästi pehmenemään päin. Saan itseni kiinni leikkaa-liimaa-askartele-unelmakartta-ajatuksista. Kartongilla (Mert Otsamon) uniikkiluomus liihottaa kohti valtameriristeilijän Kapteenin pöytää ja rastatukka pelastaa merikilpikonnien munia paratiisirannan hiekoista, kokkaava (ankkuritatuoitu) mies vierellään. Vieläkin villimpiä ajatuksia alkaa pyöriä päässä: mitäs jos heittäytyisi kirjoittelemaan loppuelämäkseen, mitäs jos pienien totuuksieni äärelle löytäisi nelinumeropäinen lukijakunta (viisinumeroinen kihahtaisi jo hattuun, luulen) tai mitäs jos päivät pitkät sommittelisi kukkia ja asetelmia, mitäs jos... Taustalta alkaa kuulua oksien katkeilua ja maahan mätkähtelyä, mutta ne peittyvät ison pyörän alkurahinoihin. Lapaluiden päissä kihelmöi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti