VANHANAIKAINEN

24/05/2018

Olisipa -60 tai -70-luku. Haluaisin elää lapsuusvuosissani aikuisena itsenäni. Sopisin noihin vähän kellertäviin, vielä selkeästi tunnistettavan tyylin ja digittömyyden vuosiin luultavasti niin paljon nykyistä paremmin. Lempisarjani Mad Men on täydellinen amerikkalaisen elämänmenon ajankuvaus kyseisiltä kymmeniltä. Helsinkiin sijoittuvat vanhat Donnerin elokuvat ovat myös huippuja, samoin Ihanat naiset rannalla tai Liian paksu perhoseksi. Olen vähän kuin Don Draperin lempi drinkki old fashioned, vanhanaikainen. 

Koska lankapuhelimet ovat hävinneet maapallolta, olen tekemisissä itseäni älykkäämmän kännykän kanssa. Se tunnistaa naamatauluni vilkaisulla. Kuljen langattomat kuulokkeet päässä kuin kuka tahansa ajan hermoilla oleva. Käytän lenkkitossuja mekon kanssa kaikkien äitini -60-luvulta peräisin olevien tyylioppien vastaisesti. Minulla on pankkitunnukset ja liuta sirukortteja, enkä muista miltä eri setelit näyttävät. Matkustan kännykkälipuilla. Niinkin pitkälle ole päätynyt, että jaan jorinoitani somessa. Silti, kaikista noista elämäni moderneista valinnoista huolimatta tunnen usein olevani väärässä näytelmässä. Haluaisin teleportata itseni aikaan, jolloin vain Nasalla oli tietokoneita. Nakuttelisin pieniä valkoisia totuuksiani kirjoituskoneella ja jakaisin niitä Elannon ilmoitustaululla. Kun kävisin ostamassa valikoiman ainoan, muovipussiin pakatun maidon, tarkistaisin kuinka monta sydäntä tai peukkua arkilleni olisi kuivamustekynällä piirretty.

Valitsen vanhanaikaisuuden aina kun se on mahdollista. Kirjoitan palavereissa asiat ruutuvihkoon ja muokkaan ne sähköisiksi tiedostoiksi vain jotten saisi potkuja. Säilytän kuitit ja seuraan rahavirtojani mielummin allekkainlaskulla kuin virtuaalipankin tiliotteesta. Käytän nahkakantista kalenteria ja tarvittaessa värikyniä pysyäkseni kärryillä ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka vain pieni osa elämääni on elektronisten laitteiden uumenissa, haluaisin joskus siirtää sen vähänkin takaisin vahakantisiin vihkoihin. Vihkojen sijaan minulla on pilvi, jonne tärkeät asiat taltioituvat siltä varalta, että nykyajan värkit hukkaavat ne. 

Olen olemassakin vanhanaikaisesti. Modernilla meiningillä se olisi silkka mahdottomuus 99 instagramseuraajalla. Syömisissäni luotan lautasmalliin, Pekka Puskan Pohjois-Karjala-projektiin ja mielitekoihini enemmän kuin guruiksi ja coacheiksi ryhtyneiden suosituksiin. Lehtien pitää olla paperia ja kahvia ei viedä pois, paitsi retkelle Airamin punaisessa termarissa. Kuulokkeissani eivät sentään soi Dannyn ensimmäiset levytykset tai muutkaan Finnhitsit. Useimmin ne torjuvat päähäni pyrkivää nykymenoa vastamelutoiminnolla tai metsän äänillä kuin pitävät minut sen sykkeessä.

12 PÄIVÄN KESÄ

20/05/2018

Olen elänyt kuin viimeistä kesäpäivää. Helatorstaiviikon alussa teen flunssatokkuroissa rään turruttamalla havaintokalustollani huomion, jota vuotavat silmäni eivät meinaa uskoa: Mittari näyttää 21, hetken päästä 23 ja pian 25 astetta. Tulee kiiree niistää kroppa kukkamekkokuntoon. Kesä on tullut!

Hampaitteni koloista löytyy vieläkin jokunen kokkare liittyen ilmiöön nimeltä viime kesä. Siksipä olen elänyt nämä lämmön lellimät toukokuun päivät kuin vain suomalainen osaa, vitivalkoisin kintuin ja varmana siitä, että onni ei ole ikuista.

Suhaan kesäjopolla pitkin rantapolkuja. Levitän ystävän kanssa viltin aurinkoon ja poltan nilkkani. Teen retken maalaisidyliin. Vapaapäivinä pistän kellon herättämään ja lähden aamukävelylle kuuntelemaan linnunlaulua. Lähtiessäni tuomi on nupuillaan, mutta kun palaan, tertut ovat räjähtäneet täyteen kukkaansa ja lämmin ilma tulvii niiden tuoksua. Tuntuu, että kaikki tapahtuu kuin luontofilmin nopeutetussa kohtauksessa. Vihreällä on kiire. Niin on Valkosellakin. 

Uutisissa varoitellaan, että tämän yllättävän lämpöaallon vaikutuksesta kaikki tapahtuu samaan aikaan ja kukoistusta kestää vain hetken. Joudun kukkastressin syövereihin. Kotikaupungin kahden kirsikkapuun sakura menee melkein sivusilmän, kun vahdin toisaalla omenapuita. Tienpientareen purppuraa puskevia linnunhernepöhelikköjä en ehdi pysähtyä ihastelemaan lähempää, kun on kiihdytettävä lemmikkiapajille. Lähetän Kipparille mayday!-viestejä, sillä kielot ovat pian valmiita poimittaviksi. Mitkään suojavarusteet eivät estä punkkeja ponnahtamasta iholleni, joten käytän sopimuspoimijaa. Kippari kyykkii pusikossa diilillä kielo per spaghetto. Pastaviikot huumaavassa tuoksussa ovat win-win-parisuhdepolitiikkaa parhaimmillaan. Harkitsen telttaleirin pystyttämistä lähikadulle erään tietyn omakotitalon aidan juurelle. Retkipatjalta olisi optimaaliset olosuhteet tarkkailla lempililojen sireenien avautumista. Ja ehkä vihellellen, katse toisaalle suunnattuna katkaista myös oksa tai pari. Jokaisen luonnontarkkailuretkeni päätteeksi kurvaan markettiin täydentämään keksittyä kukkavajetta hollantilaisilla kolmen pionin paketeilla.

Pelko ahterissa olen onnesta, lämmöstä ja kesästä sekaisin. Tätä ei voi jatkua toivomaani ikuisuuksiin. Perjantaina lämpö laskee kahdeksaan asteeseen ja pääsen sanomaan mitäs mie sanoin. Kesän kriteerini ovat yli kaksikymmentä astetta lämpöä ja tuuli jostain muualta kuin antarktiselta. Joten, jos tämä kesä oli tässä, luvassa on vuoden takaiseen verrattavia pitkiä ja perusteellisia valitusvirsiä, marinaa, voivottelua ja panettelua (klik arkistoon, ken kaipaa alkusoittoa). Toivon siemen yhä sydämessäni lähden kartoittamaan kiinnijäännin minimoivaa sireeninpöllimisreittiä ja tutkimaan lupiininnupputilannetta. 

PARAS PALA AAMUA

11/05/2018

En pidä isoista hotelliaamiaisista. Sellaisissa päädymme Kipparin karman takia yleensä pöytään, jonka naapurissa elämöi salin tyytymättömin asiakas. Parasta aamupalaa syödään pienissä intiimeissä majapaikoissa, (leipomo)kahviloissa ja viikonloppuisin meillä.

Kuulun ehdottomasti niihin, jotka haaveilevat illalla nukkumaan käydessä aamupalasta. Peiton alla on ihana miettiä esimerkiksi munia. Seitsemän minuutin keitetty vai kääntämättä paistettu, sellainen, jonka keltuaiseen voi dipata rapeaksi paahdettua leipää. Vai kenties mehukas scramble (näen painajaisia hotellien kannellisten astioiden alla kelluvista hailakan keltaisista kokkeleista, jotka eivät vähääkään kunnioita kanojen ponnisteluja). Muistan vieläkin mainoksen jostain väritelevision alkuajoilta. Siinä mainostettiin kananmunia. Munalla oli pyörät alla ja sitä ajoi piirroshemmo, joka kehoitti: Munalla töihin! 

Juon aamiaisella kahvia. Kiireisinä arkiaamuina huolella valmistettu kupillinen on päivän ensimmäinen itsensälellimishetki. Aiemmin join aina mustan aamukahvin. Liruttelin sen käsityönä pour overina tai annoin muhia pressopannussa. Nyt on meneillään kauramaitolattekausi. Suun mukaista lattea hioessani testasin pitkän rivin maitoja ja parhaan makuinen lopputulos syntyi täydelliseksi yllätyksekseni Oatlyn ikaffella. Entinen vasikkakarjakko sisälläni on ihan pihalla.

Jos jostain itärajalla kärsin niin leivän puutteesta. Vaikka miten yritän meditoiden kulkea laput silmillä ja vastamelukuulokkeet korvilla Prisman perjantairuuhkassa, en tavoita Levainin tunnelmaa, kun haen sieltä juureen leivotun Fazerin maalaisleivän. Se on parasta mihin periferia pystyy. Ajattelen lämmöllä ja suurella myötätunnolla heitä, jotka ovat terveyssyistä joutuneet luopumaan viljaleivistä. Olette sankareita!

Munat, kahvi ja leipä - muu tulee kulloistenkin mielitekojen mukaan. Kaapissa on aina ainakin goudaa, oivariinia, turkkilaista jugurttia, granolaa, hilloja ja joko kunnon maailaiskinkkua tai milanon salamia, kunnon laardipilkuilla. Tomaatit alkoivat maistua leivän päällä, kun löysin kypsinä poimitut kotimaiset sinivalkoisessa pahvirasiassa ja vieläkin saa huippuhyviä veriappelsiineja, joista tulee parasta mehua ikinä. 

Pieniä vadelmarasioita ostan vaikka rintaa pistää muukin kuin muovipakkaus. Pelkomummo, jonka intohimo oli vattujen poiminta, kääntyisi haudassaan jos tietäisi mitä yksi portugalilaismarja maksaa. Olen varma, että rangaistuksekseni niistä on imetty kaikki vitamiinit pois. Silloin harvoin kun onnistun avaamaan sisustuselementiksi ostamani avocadon oikeaan aikaan, teen siitä toastin ja leikin kahvila Kuumaa. Pieni makea loppuhuipennus, kuten Lidlin amerikkalainen pannukakku vaahterasiirapilla ja marjoilla pitää naisen tiellä muutaman metrin pidempään. 

Sanomattakin on selvää, että ainoa aamupalalle kelpaava räplättävä asia on paperisanomalehti. Ja ainoita, jotka saavat anteeksi pika-aamiaisen baarin tiskillä ovat italialaiset, koska ne (ja crema cornettot) nyt vaan ovat niin ihania. Loppuun vielä versioni instagramviisaudesta:

You can't make everyone happy

You're just ( you're not ) an avocado.

EI HYVÄLTÄ NÄYTÄ

08/05/2018

Herra mun jee tämän maailman menoa! Olen hokenut samaa viime aikoina usein. En selviäisi out there kovinkaan paljon itseäni nuorempana. Yksipuoliset ihanteet ulkonäöstä, menestyksestä ja oikeanlaisesta elämästä ovat absurdeja. Jokainen älyllä silattu ymmärtää järjettömyyden tavoitella jotain, mikä ei ole totta, mutta silti imu vie, viisastakin. Ihailen niiden nuorten ihmisten voimaa, jotka tuolla täyspäisinä porskuttavat ja tietävät riittävänsä sellaisina kuin ovat.

Maanantaina vietettiin Älä laihduta-päivää. Sunnuntaina Hesarissa oli iso juttu ulkonäön muokkaamisesta. Se on lasten leikkiä puhelimen facetunella. En ollut kuullutkaan moisista filttereistä, mutta nyt ymmärrän, miksi naamat näyttävät kuvissa joskus vähän lelumaisilta. Tutkimukset kertovat eri ikäisten suomalaisnaisten 70-90 prosenttisesta tyytymättömyydestä ulkonäköönsä.

Päivittelin tätä samaa asiaa joku aika sitten postauksessani Siunatussa tilassa. Olen niin onnellinen, että olen kokenut luonnollisen poistuman noiden paineiden alta. Olen saavuttanut tietyn iän. Olen reliikki. Olen immuuni. (Tekee mieli lisätä, että olen kaunis.) En saa mieleeni kuin KappAhlin, joka yrittää pitää mainoksissaan iäkkäämpiä malleja. Näihin perhekuvissa mummoja esittäviin naisiin en koe yhtään enempää samaistumistarvetta kuin perusmallipirkkoihinkaan. Viisikymppiset ovat onnellisesti pihalla, lumiukkojen ja talonmiesten jengissä. Isabella Rosselini ja Jane Fonda anti age-voidemainoksissaan ovat upeita, mutta eivät fuulaa ketään. Meillä paljon nuoremmillakin naama roikkuu ja on juonteita, ihohuokosia, silmäpusseja ja maksaläiskiä. Näytämme eläneiltä.

Joku aika sitten näin itsestäni otetun kuvan, jossa hymyilin suu erityisen leveästi auki. En aluksi ymmärtänyt, miksi valokuvasta tuli mieleen tv-mainoksen tekohampaiset koirat. Hetken päästä tajusin, että hampaitani oli valkaistu. En ole ylpeä kellertävästä purukalustostani, mutten myöskään halua kulkea elämää kenenkään toisen hampaissa, edes somessa. En usko päässeeni jakoon.

Vaikka olen ulkona, muistini pelaa kuitenkin yhä. Ennen vanhaan kaikki ei ollut paremmin, mutta se kylläkin, että ulkonäön paranteluun vaatteiden lisäksi oli onneksi vain kaksi keinoa, meikkaaminen ja permanentti. Liityin naisten ikiaikaisen ketjuun halussani olla viehättävämpi - meikkasin luomeni vaaleansinisiksi ja menin kampaajalle. Pehmeiden laineiden sijaan ohut tukkani oli permanenttirullien ja peroksidin jäljiltä hampuusia syheröä. En voinut tajuta, miksi en muuttunut kauniiksi. Jos käsissäni olisi ollut kännykkä, olisi todennäköisesti filtteröinyt itseni olemattomiin. Taivaansinisistä luomista ja pieleen menneistä kiharoista alkoi kierre, joka on (suurimmaksi osaksi) katkennut vasta reliköitymisen myötä. Jossain vaiheessa peiliin yökkiminen vain loppui. Annan yksinkertaisesti itseni olla juuri tällainen kuin olen. Kun Kippari sanoo kahdettakymmenettäkuudetta vuotta, että olen kaunis, en väitä enää julmetusti vastaan, vaan mietin "mikä vanha jäärä".

Häpeä saa aikaan ajatuksen, että emme kelpaa. Se aiheuttaa halun muuttaa tai muokata todellisuutta. Jos häpeän vastakohta on myötätunto, olisiko sen ja erityisesti itsemyötätunnon lisääntyminen tarpeeksi vahva vastavoima tähän kaikkeen? 

TERVEISIÄ MIKROKOSMOKSESTA

06/05/2018

-Huhuu, onks siel ketää?

Täällä ollaan taas! Jos jonkun korviin on kantautunut huhu, että blogit ovat kuolevaa kansanperinnettä ja syöksymässä someuniversumin mustaan aukkoon, ei pidä paikkaansa ainakaan tämän blogin kohdalla. Välillä on hiljaista, mutta totuuksien henki pihisee yhä. En ole vielä(kään) päässyt maineeseen saati yksiinkään kokkareihin, joten pysyn tontillani kuin dinosaurus ja kirjoitan siinä toivossa, että joku eksyy pienien totuuksien hämärän rajamaille. En aio myöskään uudistua vlogien tai podcastien suuntaan, kuten trendi on. Toisaalta, tulipa luvattua. Viime päivien tärkeimpien asioitteni, hiljaisuuden ja rauhan kuvaaminen ja äänittäminen voisi hyvinkin olla rahasampo. On sitä kanavilla oudompaakin tullut vastaan kuin se, että joku ei tee tai sano mitään.

Tarvitsen paljon omaa rauhaa ja aikaa itselleni. Olen haljeta innosta, kun Kipparin töihin lähtö lähestyy. Kokonainen kuukausi omaa elämää ja ylellistä yksinäisyyttä! Ei ketään mankumassa joka ilta pastaa tai naputtamassa siitä, että käytettyjä nenäliinoja lojuu pitkin kämppää. Ensimmäinen viikko kuluu mielihyvästä hykerrellen, kun kievon mikrokosmokseni lempireittiä oman napani ympärillä. Miten voikaan kahden aikuisen joka tois kuukautinen yhteiselämä olla niin kiireistä, ettei ehdi kantapäitä raspata. 

Heti kun taksin perävalot häviävät näkyvistä, alan ottaa kaikkea takaisin. Hölvään ja öljyän, lapan uurteisiini naamioita ja voiteita, joiden vaikutuksiin en usko, mutta jotka ovat parasta itsensä lellimistä. Varaan kuumakivihieronnan ja käyn osteopaatin hölskyteltävänä. Tapaan Annan ja keskityn sydänjuttuihin. Iltapäivisin otan nokosia ja "syljeskelen kattoon" (pakko käyttää lainausmerkkejä, sillä tiukkapipoinen viikkosiivoojani lukee tätä meriltä käsin ja marmattaa jo muutenkin, että elän törnin ajan kuin pellossa). Erityisen nautinnollista on sulkeutua maailmalta ja ajatella, että pyöriköön ja touhottakoon, torkkupeiton alta ei liikene suoritustakaan sen kekoon. 

En tunne yksinäisyyttä, olen itseni kanssa ja riitän erinomaisesti. Kestää tovin ennen kuin vetovoiman väistämätön laki alkaa kieräyttää kolikkoa kääntöpuolelleen. Tarve yhteyteen on antisosiaalisenkin pedon perustarve, irrallaan sen hukka perii.