VANHANAIKAINEN

24/05/2018

Olisipa -60 tai -70-luku. Haluaisin elää lapsuusvuosissani aikuisena itsenäni. Sopisin noihin vähän kellertäviin, vielä selkeästi tunnistettavan tyylin ja digittömyyden vuosiin luultavasti niin paljon nykyistä paremmin. Lempisarjani Mad Men on täydellinen amerikkalaisen elämänmenon ajankuvaus kyseisiltä kymmeniltä. Helsinkiin sijoittuvat vanhat Donnerin elokuvat ovat myös huippuja, samoin Ihanat naiset rannalla tai Liian paksu perhoseksi. Olen vähän kuin Don Draperin lempi drinkki old fashioned, vanhanaikainen. 

Koska lankapuhelimet ovat hävinneet maapallolta, olen tekemisissä itseäni älykkäämmän kännykän kanssa. Se tunnistaa naamatauluni vilkaisulla. Kuljen langattomat kuulokkeet päässä kuin kuka tahansa ajan hermoilla oleva. Käytän lenkkitossuja mekon kanssa kaikkien äitini -60-luvulta peräisin olevien tyylioppien vastaisesti. Minulla on pankkitunnukset ja liuta sirukortteja, enkä muista miltä eri setelit näyttävät. Matkustan kännykkälipuilla. Niinkin pitkälle ole päätynyt, että jaan jorinoitani somessa. Silti, kaikista noista elämäni moderneista valinnoista huolimatta tunnen usein olevani väärässä näytelmässä. Haluaisin teleportata itseni aikaan, jolloin vain Nasalla oli tietokoneita. Nakuttelisin pieniä valkoisia totuuksiani kirjoituskoneella ja jakaisin niitä Elannon ilmoitustaululla. Kun kävisin ostamassa valikoiman ainoan, muovipussiin pakatun maidon, tarkistaisin kuinka monta sydäntä tai peukkua arkilleni olisi kuivamustekynällä piirretty.

Valitsen vanhanaikaisuuden aina kun se on mahdollista. Kirjoitan palavereissa asiat ruutuvihkoon ja muokkaan ne sähköisiksi tiedostoiksi vain jotten saisi potkuja. Säilytän kuitit ja seuraan rahavirtojani mielummin allekkainlaskulla kuin virtuaalipankin tiliotteesta. Käytän nahkakantista kalenteria ja tarvittaessa värikyniä pysyäkseni kärryillä ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vaikka vain pieni osa elämääni on elektronisten laitteiden uumenissa, haluaisin joskus siirtää sen vähänkin takaisin vahakantisiin vihkoihin. Vihkojen sijaan minulla on pilvi, jonne tärkeät asiat taltioituvat siltä varalta, että nykyajan värkit hukkaavat ne. 

Olen olemassakin vanhanaikaisesti. Modernilla meiningillä se olisi silkka mahdottomuus 99 instagramseuraajalla. Syömisissäni luotan lautasmalliin, Pekka Puskan Pohjois-Karjala-projektiin ja mielitekoihini enemmän kuin guruiksi ja coacheiksi ryhtyneiden suosituksiin. Lehtien pitää olla paperia ja kahvia ei viedä pois, paitsi retkelle Airamin punaisessa termarissa. Kuulokkeissani eivät sentään soi Dannyn ensimmäiset levytykset tai muutkaan Finnhitsit. Useimmin ne torjuvat päähäni pyrkivää nykymenoa vastamelutoiminnolla tai metsän äänillä kuin pitävät minut sen sykkeessä.