08/05/2018
Herra mun jee tämän maailman menoa! Olen hokenut samaa viime aikoina usein. En selviäisi out there kovinkaan paljon itseäni nuorempana. Yksipuoliset ihanteet ulkonäöstä, menestyksestä ja oikeanlaisesta elämästä ovat absurdeja. Jokainen älyllä silattu ymmärtää järjettömyyden tavoitella jotain, mikä ei ole totta, mutta silti imu vie, viisastakin. Ihailen niiden nuorten ihmisten voimaa, jotka tuolla täyspäisinä porskuttavat ja tietävät riittävänsä sellaisina kuin ovat.
Maanantaina vietettiin Älä laihduta-päivää. Sunnuntaina Hesarissa oli iso juttu ulkonäön muokkaamisesta. Se on lasten leikkiä puhelimen facetunella. En ollut kuullutkaan moisista filttereistä, mutta nyt ymmärrän, miksi naamat näyttävät kuvissa joskus vähän lelumaisilta. Tutkimukset kertovat eri ikäisten suomalaisnaisten 70-90 prosenttisesta tyytymättömyydestä ulkonäköönsä.
Päivittelin tätä samaa asiaa joku aika sitten postauksessani Siunatussa tilassa. Olen niin onnellinen, että olen kokenut luonnollisen poistuman noiden paineiden alta. Olen saavuttanut tietyn iän. Olen reliikki. Olen immuuni. (Tekee mieli lisätä, että olen kaunis.) En saa mieleeni kuin KappAhlin, joka yrittää pitää mainoksissaan iäkkäämpiä malleja. Näihin perhekuvissa mummoja esittäviin naisiin en koe yhtään enempää samaistumistarvetta kuin perusmallipirkkoihinkaan. Viisikymppiset ovat onnellisesti pihalla, lumiukkojen ja talonmiesten jengissä. Isabella Rosselini ja Jane Fonda anti age-voidemainoksissaan ovat upeita, mutta eivät fuulaa ketään. Meillä paljon nuoremmillakin naama roikkuu ja on juonteita, ihohuokosia, silmäpusseja ja maksaläiskiä. Näytämme eläneiltä.
Joku aika sitten näin itsestäni otetun kuvan, jossa hymyilin suu erityisen leveästi auki. En aluksi ymmärtänyt, miksi valokuvasta tuli mieleen tv-mainoksen tekohampaiset koirat. Hetken päästä tajusin, että hampaitani oli valkaistu. En ole ylpeä kellertävästä purukalustostani, mutten myöskään halua kulkea elämää kenenkään toisen hampaissa, edes somessa. En usko päässeeni jakoon.
Vaikka olen ulkona, muistini pelaa kuitenkin yhä. Ennen vanhaan kaikki ei ollut paremmin, mutta se kylläkin, että ulkonäön paranteluun vaatteiden lisäksi oli onneksi vain kaksi keinoa, meikkaaminen ja permanentti. Liityin naisten ikiaikaisen ketjuun halussani olla viehättävämpi - meikkasin luomeni vaaleansinisiksi ja menin kampaajalle. Pehmeiden laineiden sijaan ohut tukkani oli permanenttirullien ja peroksidin jäljiltä hampuusia syheröä. En voinut tajuta, miksi en muuttunut kauniiksi. Jos käsissäni olisi ollut kännykkä, olisi todennäköisesti filtteröinyt itseni olemattomiin. Taivaansinisistä luomista ja pieleen menneistä kiharoista alkoi kierre, joka on (suurimmaksi osaksi) katkennut vasta reliköitymisen myötä. Jossain vaiheessa peiliin yökkiminen vain loppui. Annan yksinkertaisesti itseni olla juuri tällainen kuin olen. Kun Kippari sanoo kahdettakymmenettäkuudetta vuotta, että olen kaunis, en väitä enää julmetusti vastaan, vaan mietin "mikä vanha jäärä".
Häpeä saa aikaan ajatuksen, että emme kelpaa. Se aiheuttaa halun muuttaa tai muokata todellisuutta. Jos häpeän vastakohta on myötätunto, olisiko sen ja erityisesti itsemyötätunnon lisääntyminen tarpeeksi vahva vastavoima tähän kaikkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti