LA FAMIGLIA di CELESTE

25/04/2016

Maailmani on onnellinen paikka, siihen kuuluu pala taivasta nimeltä La Lodola. La Lodola on ystäviemme Porcun perheen pieni Bed&Breakfast Val di Chianan laaksossa Pozzon kylän kupeessa. Olemme vuosien varrella lomailleet siellä Kipparin kanssa, tuoneet Ruususen mukanamme kahdesti, olemme nauttineet, tunteneet olomme kotoisaksi, kiintyneet ja ystävystyneet. Paikka on erityisen rakas ja perhe tarinan arvoinen. Jo vuosia sitten, jonkun rennon ja pitkäksi venyneen lounaan jälkeen ylimmän kuvan fragolinaköynöksen alla sain idean kirjasta, jonka nimi olisi Taivaan sininen perhe, di-prepositiolla myös Celesten perhe. 

Porcuista minulle rakkain on Mario, perheen pää. Mario on B&B:n isäntä ja luomuviljelijä. Ystävyytemme on syventynyt vuosien varrella ja meistä vitsaillaan nykyisin paljon ja kuuluvasti. Syntymäpäiviäni juhlistaessamme Carlo ilmoittaa kuuluvasti ravintolansa henkilökunnalle "stasera viene papa' con la sua amante", tänään tulee iskä, rakastajattarensa kanssa. Mario on tehokkaasti hopeoitunut parrakas sardinialainen, herrasmies ja sivistynyt maanviljelijä. Mario hyppää traktoriin ja kyntää peltoja, Mario leipoo jumalaisia jugurttikakkuja ja ostaa antiikkia. Mario tarvitsee maata (multaa) ja maa tarvitsee Mariota, Armanin puvussa, jos tilanne niin vaatii. Juttelemme nykyisin kaikesta, elämästä, suhteista, erilaisista arjistamme ja ennen kaikkea kasveista. Armaneihin Marion pukee Beatrice. Rouva Caratelli on taiteita opiskellut toscanatar, La Mamma ja antiikkikauppias. Bea kehuu vuolaasti miehensä "amantea", mutta liittyy harvoin pitkäksi aikaa seuraamme. Koen vahvasti, että ystävyydellämme on hänen siunauksensa. ABC, Anticita' Beatrice Caratelli on juustonhuuruisen pecorinokaupan naapurissa Pienzassa. Lodola on sisustettu Bean antiikilla, Paolon suunnitelmien mukaan. Paolo on sisustusarkkitehti ja designer, poikamainen käkkäräpää, jonka seurassa aina ihmettelen, miten tuo lapsi on saanut niin paljon aikaan. Paolo lähestyy neljääkymmentä ja on kahden suloisen tyttären Maria Rosan ja Bianca Rosan isä. Paololla ja vaimollaan Silvialla on luottolaukkupajani Officine904. Ostan jo toisen shopping bagini, vaikka ensimmäinenkin on Silvian Nivea-ohjeilla primakunnossa. Mallailemme showroomilla Marion kanssa värejä ja päädymme tyyliini sopivaan cameliin. Kysympä vaan, moniko suomalainen maajussi käyttää sanaa elegantti ja käy laukkukaupoilla makutuomarina???

Paololla ja Silvialla on jo useampi kauppa Italiassa ja muutama ulkomaillakin. Showroom ja studio ovat Carlon uuden ravintolan yhteydessä, joka luonnollisesti on Paolon käsialaa lattiasta kattoon. B&B:n keittiön jatkona on Carlon ja vaimonsa Manuelan ensimmäinen pikkuruinen Osteria, jossa juhlin 40-syntymäpäiväni. Rakastan Carloa ja ennen kaikkea Carlon ruokaa. Carlo on rento ruokataiteilija, joka hakee raaka-aineet Marion kasvimaalta, lisää muutaman pikkujutun ja vie onnellisen syömärin to the moon and back. Yhä, syötyäni syntymäpäivänäni taidetta uudessa fine dining ravintolassaan La Cucina della Lodolassa, olen enemmän entisen Carlon tyttöjä. Onneksi maestro on luovuuden vimmoissaan ymmärtänyt jättää Osterian sijoilleen Manun käsiin. Carlolla ja Manulla on myös kaksi tytärtä Anita ja Amelia. Lähtijäisikseni Carlo kysyy, joko olen kirjoittanut kirjani. Kokin hatun alla on muistissa myös kirjallisia keitoksia. 

Annaa tapaan harvoin. Nimen kirjalleni antaa Annan ja Fabrizion esikoinen, samalla perheen ensimmäinen jumaloitu nipote, nyt 8-vuotias Celeste. Anna on korutaiteilija, joka valloittaa Amerikkaa, emmekä valitettavsti tapaa. Celestellä on pikkusisko, Olivia. Porcujen pikkutyttökatras on suloisuuden huipentuma, ei ihan 7 kääpiötä, muttei 6 keijuakaan. Syistä, että Maria Rosa on paremminkin vanhojen maalausten rehevä cupido ja Carlon mukaan serkkutytöt yhdessä pakkaus pikkupiruja. Lodolan uima-altaalta ja sen takaa Marion kasvimaalta avautuu taivaan sinisyys niin pitkälle kuin silmä kantaa ja alkavat vuoret. Jään miettimään hyvän mielen kirjaani, menestystarinaa nimeltään Porcu't. 

DOLCISSIMO FAR' NIENTE

16/04/2016

Elämä kukkuloilla on aurinkoista, klisee Toscanasta on kaikin aistein havaittavissa. Päiviäni ei juurikaan maailman meno hetkauta. Teen, mitä mieli tekee ja minkään ei tarvitse olla mitenkään erityisen merkittävää. Tiedän tapauksia, joille tämän kaltainen siirappinen joutenolo olisi jopa lamaannuttavaa, minulla kaikkien mahdollisten latauspisteiden valot alkavat parin viikon jäljiltä näyttää nekin täyden vihreiltä. Syön, odotan seuraavaa ateriaa, tapaan ystäviä, lenkkeilen ja imen sisuksiini aurinkoa, lämpöä, tuoksuja ja ääniä. Koetan kaksin käsin säilöä kaiken uumeniini, pakastaa, kuivattaa ja hillota, jotta olisi mistä kaivaa tulevina pimeinä. Tuntuu etuoikeutetulta saada elää kaksi kevättä. Kotona kaikki on vielä edessä.

Lenkkeilen lähes päivittäin kaupungin muurien ulkopuolelle. Tie oliivilehtojen välissä hautaausmaan ohi on huikea. Hyppään pusikoihin kuvaamaan ja pakoon kurveihin bensaa suonissaan kaahaavia kuskeja. Ape tai Alfa, millään ei kukaan voi tässä maassa ajaamuuten kuin talla pohjassa. Niitä harvoja, jotka ajavat normaalia nopeutta pilkataan messuun menijöiksi. Pakaroille on lenkeilläni töitä, sillä tieni ei tosiaankaan ole tasainen. 

Angela, ystäväni tarkistaa tilanteeni joskus montakin kertaa päivässä paikalliseen tapaan. Silloin täytyy luetella kaikki syömisensä tarkalleen, kertoa keneen on törmännyt ja mitä aikoo vielä jatkossa popsia suihinsa. Rituaali naurattaa aina. Kuuntelen vierestä kun Angela toistaa kaavaa Mamminansa kanssa viettäessämme päivää yhdessä. Angela kokkaa omilla sitruunoillaan höystettyä kanaa, kuten aina yhteisellä illallisellamme hänen luonaan. Vuosien harjoittelulla ja maestraa havainnoimalla onnistun saamaan kariniemen minuuttipihveistä nykyisin jo kohtuullisen version alkuperäisestä. Mauro on rakentanut Angelalle puutarhaan skandinaavisen tyylikkään lautaverhoillun kanalan, jossa aterian aineksia kasvatetaan. Kukko on suomalaista siipiveljeään äänekkäämpi ja karsinassa on kasvamassa viisi tipua paistokuntoon. Rakastun toiseen koiraan maailmassa: Mauro on lahjoittanut kortinpeluuiltojensa lohdukkeeksi Angelalle söpön sekarotuisen Lulan. Tapaan Angelan ja Mauron naapurit, vanhan pariskunnan Ritan ja Aldon. Rita ja Aldo pullea, sydämellinen pariskunta, ovat kuin suoraan sadusta tai alkuillan lällysarjasta. Olen niin monella hyvällä ja kauniilla kyllästetty, että kotiin palaaminen ei tunnu vielä missään.

VANHOJA TUTTUJA JA YKSI UUSI LIIKAA

15/04/2016

Iloisia jälleennäkemisiä sattuu yhtenään, kun laskeudun piazzaltani kylän raiteille. Vanhuksia tervehdin aina, vaikka tutunkauppoja ei olisikaan tehty. Iloisimmat ovat aina miespuolia, ikäloppuja ja kumaraisia. Portin ulkopuolella Serenan ja Galogeron baarissa (pappabaarissa) meininki on ennallaan, papat pelaavat korttia ja päivystävät tulijat ja lähtijät sillä aikaa kun mammat ovat hellojensa ääressä. Serena on muuttunut entistä happamammaksi ja kouluttanut aputyttönsä samaan moodiin, mutta Galogero-isäntä on yhtä leveää hymyä kuin olemuksensakin. Massimo istuu kylän ainoan marketin kassalla niin kuin ei olisi siitä koko tuttavuutemme aikana mihinkään koskaan liikahtanutkaan. Saamme lähes jokaisella käynnilläni aikaan keskustelun yhden ja kahden sentin kolikoista, joita molemmat inhoamme ja joiden valaminen on Massimon mukaan Italian talouden viimeinen arkun naula. Yhden ja neljän välillä, kun puoti on kiinni ja Massimo ulkoiluttaa pientä terrieriään, en meinaa aina tunnistaa tyyppiä pystyasennossa. Kampaajani Carla suukottaa poskeni ylitsevuotavaisen onnellisena, samoin Grottin lounasbaarin Laura. Tavernetassa käyn lounaalla harva se päivä. Signora-Dora on luovuttanut kauhan tyttärelleen Elisabettalle ja Bettin tarjoilijan paikka on siirtynyt työtä eron jälkeen tarvinneelle sisarelle. Syön häpeämättä lähes jokaisella käynnilläni Bettin täydellisesti paistaman vasikan fileen. Signora-Doran kanssa istumme pappabaarissa joskus aamukahvilla samassa pöydässä ja vertailemme Kippari-kokemuksiamme, signoran ensirakkaus kun sattui olemaan Veneziaan laivansa ankkuroinut kreikkalainen kapteeni. 

Piazzan toisella puolella asuva naapurini italianamerikkalainen Claire on siirtynyt siunattuun muistamattomuuteen. Istumme iltapäivän auringossa piazzan penkeillä ja keskustelumme toistaa taukoamatta muutamaa samaa aihetta. Claire ei muista minua, keskustelujamme eikä menneitä illallisiaamme. Kissoistaan hän muistaa yhden, Greta Garbon roolisuorituksen mukaan nimetyn Ninotshkan. Ympärilläkehrääjistä päätellen Clairella on kissoja vähintään neljä. Yksi aiheistamme käsittelee sitä, miten hienoa on osata olla ja viihtyä yksin. Juttumme huvittavat niin, etten meinaa pysyä vakavana. Samalla meissä on myös jotain hyvin liikuttavaa: kaksi omissa todellisuuksissaan vahvaa muukalaisnaista ajan pysäyttämässä italialaisessa pikkukylässä. Lukemattomien seikkojen lisäksi minkään muuttumattomuudesta on todisteena paikallisten poliisivoimien kalusto: vuodelta avanti cristo oleva Fiat Panda, jolla oli parhaat kilometrit takanaan jo 11 vuotta sitten.

  

Poiketessani lihakaupassa suoraan lenkiltä saan kauppiaasta välittömästi uuden tuttavan. Meitä yhdistää paitsi vasikat ja makkarat myös asicset. Kauppiaalla on vahva näkemys siitä, minne saakka hautausmaan ohi yksin lenkkeilevän naisen on sopivaa edetä. Itse hän ilmoittaa pukeutuvansa asics-kokonaisuuteensa heti yhdeltä kun puoti sulkeutuu, ennen lounasta, ainakin joka toinen päivä, myös huomenna. Vilkutamme ja peukutamme ikkunan läpi aina kaupan ohi kulkiessani. 

Innostun syömään jäätelöä. Kylän taatusti ainoa uusi asia on Gelateria. Jäätelö ja kauppiaat ovat vaihtuneet entisistä parempiin ja syön muutamassa päivässä suihini tonkallisen maailman parasta lakritsijäätelöä. Jäätelömies lupaa toimittaa yksinoikeudellani livottavaksi uuden satsin ja pettyy, kun kerron, että siirryn kolmen kaverin jätskeihin muutaman päivän päästä.

Vaatimattomasta, mutta edes jonkinasteisesta viinitietämyksestäni on kiittäminen Signor Di Gioccoa. D&G vie minut maisteluvisiiteille ystävänsä Caterina Palman Agricola Fabbriche-tilalle ja Montepulcianoon Corteccin cantinaan. Ystävyytemme on 11 vuoden ikäinen ja siihen liittyy monia mielenkiintoisia viinitilanteita. D&G pyörittää viinibisnestä pää täynnä uusia ideoita. Italian heikko talous ei ole juurikaan hörppinyt Signoren lasista.

Dolce Vitani hankaloituu, kun huomaan, että keittiön uuni ei toimi. Ilmoitan asiasta Paolalle, joka sattuu olemaan Lontoossa. Paola, puolisonsa tuntien, ei onneksi lähetä paikalle kirjailija-Cafieroa, vaan alakerran entisessä asunnossani asuvan poliisin. Ehkä Paola on sitä mieltä, että poliisi on enemmän uuneja korjailevaa miestyyppiä kuin kirjailija. Maurizio saapuu paikalle komeasti uniformussa, mutta ilmoittaa kuitenkin käyvänsä vaihtamassa sen rennompaan remonttiasuun. Pian naapuri palaa voimakkaasti parfymoituna yhden ruuvimeisselin ja kännykän (=taskulamppu) kanssa. Uunia veivataan paikallaan ja paikaltaan madonnien saattelemana toista tuntia. Virtavalo vilahtaa muutamia kertoja, mutta vehje vaikuttaa kuolleelta. Kontaktihäiriötä epäilemme vahvasti molemmat. Lopulta kun saan Maurizion vakuutettua, että en tule nälkäkuolemaan ilman uunia, alkaa sadella jos jonkinlaisi ruoanvalmistus/syömisjärjestelyehdotuksia. Ne muuttuvat muutamassa päivässä niin intensiivisiksi ja tuttavallisiksi, että olen mielestäni liemessä viimeistään siinä vaiheessa, kun lempinimeni on Principessa. Joudun käyttämään rautalankaa ja korutonta selkokieltä ennen kuin tämän prinsessan kontaktihäiriö menee poliisille jakeluun. Muutaman päivän ajan katson kirkon kulmalla onko tie vapaa ja toivon, että emme enää kohtaa.

   

VECCHI AMICI

15/04/2016

Palaamiseeni näille kukkuloille aina uudelleen ja uudelleen on syynsä. Kaunista ja hyvää täällä ei tarvitse etsiä, mutta ilman ihmisiä tuskin olisin näin syvästi saappaat toscanan savessa. Kuvan kaverin nimi on Merenda (=Välipala). Sen äiti ja setä, jo edesmenneet Pane (=Leipä) ja Vino (=Viini) olivat nekin eläessään kavereitani. Tyypit vuoroillaan pitävät suloista joutilaisuutta voimissaan Lodolan pihalla. Mario hakee minut sunnuntaiaamiaiselle Lodolaan viikunapuun varjoon. Paikka on erityisen rakas. Lodolassa olen juhlinut ystävien kanssa 40-vuotis syntymäpäiväni, ollut vieraana Kipparin ja Ruususenkin kanssa useaan otteeseen, nauttinut Carlon uskomattomista pöperöistä, leiponut kakkuja, kokannut kevyitä kesälounaita ja kuunnellut kaskaita pimeissä illoissa jazzin soidessa taustalla - ja punonut juuriani ystävien juuriin. Puutarhassa puut kasvavat, glicine valloittaa tiiliseinää ja pieniä tyttöjä syntyy lisää, mutta koirien väri, Marion kakut ja ystävyytemme ovat muuttumattomia.

IN CAMPAGNA

14/04/2016

Kirjoitan postauksia kun elämältä ehdin. Alemman kuvan talon siivu numero 3 on kotini näillä kukkuloilla. Istun koneella avonaisen ikkunan yläpuoleisessa kolmannen kerroksen aulassa, kirjailija Cafieron talossa ja katselen ikkunasta yli punatiilisten kattojen. Kaikki vihertää kaikissa mahdollisissa kevään sävyissä. Maalainen maisema on käsittämätön minne ikinä katsookin. Ensimmäinen Toscanan kotini oli nykyisen asuntoni alakerta, pieni studioapartamento 11 vuotta sitten. Nyt osoitteeni on Piazzan Tribunalen puolella, talossa on kolme kerrosta ja liikaa tilaa. Vuokraan sen Paolalta ja Giuseppeltä niin kuin ensimmäiselläkin kerrallani Lucignanossa. Paola on pariskunnan aivot ja lihakset, kiinteistöjään vuokraava bisnesnainen, ehkä mieskin enemmän kuin Signor Cafiero. Signor C on taiteilija, kirjailija ja käsikirjoittaja, talo on täynnä kehystettyjä meriittejä menneistä ensi-illoista ja tapahtumista. Kun pariskunta tulee hälyytyksestäni paikalle toimimattoman tv:n johdosta, herra kirjailija pyörii avuttomana johtojen ympärillä ja hokee yhtä ja samaa "ma come e' possibile!?!?" Paola sen sijaan tarttuu toimeen, koettaa säätää kanavia paikoilleen ja soittaa viimein teknikolle, joka lupautuu korjaamaan vian "pikimmiten". 

Olen herran kukkarossa talossani piazzalla, kirjaimellisesti. Ympärilläni on kolme kirkkoa, Chiesa San Francesco, Chiesa San Guiseppe ja alakuvan Collegiata. Manaan herran maan rakoihin parin ensimmäisen valvotun yön jälkeen. Campanile, joka samaiselle herralle kiitos, on kaikille kolmelle yhteinen, on muutaman metrin päässä makuuhuoneestani ja paukuttaa kellojaan puolen tunnin välein 24/7. Kolmantena päivänä apteekissa ei tarvitse juurikaan kiertoilmaisuja käyttää, vaikka en muista korvatulppien virallista italian kielistä sanaa, kun apteekkari ymmärtää hymyillen tuskani. Autuas olkoon Neitsyt M ja kaikki kumppaninsa näillä kukkuloilla, äänettömyys ja uni ovat taivaalisia. Kippari tietää laivakokemuksista, että tulppia on erilaisia erilaisille metelöitsijöille. Kiitän taas samaista poppoota, että omani ovat kellojen kuminan maailmasta sulkevaa tyyppiä.

Edellisestä oleskelustani Lucignanossa on neljä vuotta ja ensimmäisestä nuo uskomattomat 11. Paluita väliin on mahtunut lukuisia. Lohduttavaa ja huvittavaa on yhtä aikaa huomata, että juuri mikään ei ole muuttunut, että maailmassa on vielä jumalan selän tauksia, joissa elämä matelee niin kuin se on aina tehnyt. Vanhukset, joita päivittäin tervehdin yli kymmen vuotta sitten ovat yhä tolpillaan, kuka missäkin muistin siunatussa tilassa, mutta ihmeellisen samannäköisinä ja ikäiseni näyttävät vain lähietäisyydeltä hiukan elämän venyttämiltä. Kuulen myös olevani entiseni. Solahdan vanhoihin tapoihini helposti. Keskiaikaisen kukkulakaupungin arki on tuttua ja kulkee vuosisataisilla urillaan. Yhdeltätoista on jo outoa siemailla baarissa cappuccinoa, koska yhden jälkeen syödään pranzo. Neljään saakka levätään ja sen jälkeen suunnitellaan, mitä valmistetaan cenalle kahdeksaksi. Ystävien välisille puheluille on tietyt sopivat kohdat, h-hetkillä ketään ei häiritä. Ja parempi on, jos poikkeuksia kuivoihin ei tule. Täällä suloinen joutilaisuuteni on hekumallisessa huipussaan. Pääskysten ja pulujen kerroskorkeuksissa Ellun kanallakin on siivet.

VIA MAZZETTA 9

10/04/2016

Vuokraamme Via Mazzettan kattohuoneistomme ensimmäistä kertaa airbnb:n kautta. Arnon rauhallisemman puolen kohdetarjonnan kirjo vaihtelee mitäänsanomattomista luukuista mahtaviin loftasuntoihin. Viikko huhtikuussa pudottaa hyviä mahdollisuuksia vähemmäksi, mutta meillä käy tuuri Olivia vintage-tyyliin kalustetun asunnon suhteen. Kolmiomme terassilla on siisti ja viihtyisä ja täynnämielenkiintoisia yksityiskohtia. Matkoilla asumme mielellämme omasta kodista hyvinkin paljon poikkeavissa, erilaisissa sisustuksissa. Tapaamme Olivian Sant'Ambrozion torin lähellä Cafe Cibreossa. Vuokraemäntämme on hurmaava Aaltoa ja art decoa rakastava keräilijä. Olivia tuntuu hetkessä vanhalta tutulta. Inspiroidumme asunnon Nesso-valaisimen valosta niin, että päätämme hankkia sen kotiin. 

Viihdymme Piazza Santo Spiriton laidalla loistavasti. vaikka alueella on paljon ulkomaalaisia, on se aidointa Firenzeä mitä millään käynnillämme kaupungissa olemme kokeneet. Usein Arnon toiselle puolelle kulkiessamme valitsemme Ponte Vecchiota rauhallisemman sillan, mutta kerran osumme sillalle historiallisella hetkellä. Todistamme satojen rakkauksien särkymistä, kun työmiesten rautasahat sirklaavat lukoin yhteen liitettyjä pariskuntia erilleen. Rakkaus voi olla kohtalokasta, sen tiedämme kokemuksesta, mutta uutta on se, että kohtalo voi osua kohdalle italialaisen duunarin asussa. Kiitämme onneamme, ettemme ole sinetöineet yhteenkuuluvuuttamme näin helposti murskattavissa olevin rautakauppatuottein.

GILLING

08/04/2016

Chillailu on syömisen lisäksi matkojemme tärkeintä sisältöä. Gillin terassi Piazza della Repubblicalla on siihen mainio paikka. Olemme käyneet Gillissä siitä saakka kun eräänä uutena vuotena vuosituhannen vaihteessa reppumme unohtui sinne ja palautui takaisin sisältöineen päivineen aamuyön pikkutunneilla. Terassi on sekä hienostunut että tavallinen ja kaiken ytimessä hotelli Savonian edustalla. Aperitiivimme Italiassa on yleensä Aperol Spriz. Gillissä kokeilen erikoista, mutta hyvää versiota Hugosta. Prosecco ja viini eivät koskaan petä, Sprizistä harjaantunut chillailija maistaa sen sijaan heti onko se liian vetinen tai "pitkä". Hyvien Sprizien perässä vaellamme pitkiäkin matkoja. Järkyttävän hintaiset ja totaalisen surkeat versiot juomme hotelli- Exelsiorin kattoterassilla. Näkymä yli kaupungin maksaa ja meistä tuntuu, että jäämme kiinni itse turisteina.

Olemme Kipparin kanssa kohtalaisen erimielisiä muista chillailuun sopivista paikoista baarien, terassien ja kahviloiden lisäksi. Kenkä,- laukku- ja vaatekaupat saattavat meidät molemmat omiin nirvanoihimme, joissa emme tule koskaan kohtaamaan. Ruoka-ja kukkatoreilla viihdymme molemmat. San Lorenzon Mercato Centrale on paikka, joka saa kokin kyyneliin. Kenenkään keittiön ei pitäisi olla 3000 kilometrin päässä moisesta paikasta. 

Torien tarjonta saa myös haaveilemaan matkakokoisesta, kannettavasta blenderistä. Matkan vareelle osuukin hyvin epäitalialainen smoothieita ja tuorepuristettuja mehuja tarjoava baari. Koska lihakseni ovat lepotilassa, valitsen gojimarjojen ja macajauhemehujen sijaan listalta terveysintoilijoiden repsahdusdrinkin, vadelmavalkosuklaabanaanismoothien.