15/04/2016
Iloisia jälleennäkemisiä sattuu yhtenään, kun laskeudun piazzaltani kylän raiteille. Vanhuksia tervehdin aina, vaikka tutunkauppoja ei olisikaan tehty. Iloisimmat ovat aina miespuolia, ikäloppuja ja kumaraisia. Portin ulkopuolella Serenan ja Galogeron baarissa (pappabaarissa) meininki on ennallaan, papat pelaavat korttia ja päivystävät tulijat ja lähtijät sillä aikaa kun mammat ovat hellojensa ääressä. Serena on muuttunut entistä happamammaksi ja kouluttanut aputyttönsä samaan moodiin, mutta Galogero-isäntä on yhtä leveää hymyä kuin olemuksensakin. Massimo istuu kylän ainoan marketin kassalla niin kuin ei olisi siitä koko tuttavuutemme aikana mihinkään koskaan liikahtanutkaan. Saamme lähes jokaisella käynnilläni aikaan keskustelun yhden ja kahden sentin kolikoista, joita molemmat inhoamme ja joiden valaminen on Massimon mukaan Italian talouden viimeinen arkun naula. Yhden ja neljän välillä, kun puoti on kiinni ja Massimo ulkoiluttaa pientä terrieriään, en meinaa aina tunnistaa tyyppiä pystyasennossa. Kampaajani Carla suukottaa poskeni ylitsevuotavaisen onnellisena, samoin Grottin lounasbaarin Laura. Tavernetassa käyn lounaalla harva se päivä. Signora-Dora on luovuttanut kauhan tyttärelleen Elisabettalle ja Bettin tarjoilijan paikka on siirtynyt työtä eron jälkeen tarvinneelle sisarelle. Syön häpeämättä lähes jokaisella käynnilläni Bettin täydellisesti paistaman vasikan fileen. Signora-Doran kanssa istumme pappabaarissa joskus aamukahvilla samassa pöydässä ja vertailemme Kippari-kokemuksiamme, signoran ensirakkaus kun sattui olemaan Veneziaan laivansa ankkuroinut kreikkalainen kapteeni.
Piazzan toisella puolella asuva naapurini italianamerikkalainen Claire on siirtynyt siunattuun muistamattomuuteen. Istumme iltapäivän auringossa piazzan penkeillä ja keskustelumme toistaa taukoamatta muutamaa samaa aihetta. Claire ei muista minua, keskustelujamme eikä menneitä illallisiaamme. Kissoistaan hän muistaa yhden, Greta Garbon roolisuorituksen mukaan nimetyn Ninotshkan. Ympärilläkehrääjistä päätellen Clairella on kissoja vähintään neljä. Yksi aiheistamme käsittelee sitä, miten hienoa on osata olla ja viihtyä yksin. Juttumme huvittavat niin, etten meinaa pysyä vakavana. Samalla meissä on myös jotain hyvin liikuttavaa: kaksi omissa todellisuuksissaan vahvaa muukalaisnaista ajan pysäyttämässä italialaisessa pikkukylässä. Lukemattomien seikkojen lisäksi minkään muuttumattomuudesta on todisteena paikallisten poliisivoimien kalusto: vuodelta avanti cristo oleva Fiat Panda, jolla oli parhaat kilometrit takanaan jo 11 vuotta sitten.
Poiketessani lihakaupassa suoraan lenkiltä saan kauppiaasta välittömästi uuden tuttavan. Meitä yhdistää paitsi vasikat ja makkarat myös asicset. Kauppiaalla on vahva näkemys siitä, minne saakka hautausmaan ohi yksin lenkkeilevän naisen on sopivaa edetä. Itse hän ilmoittaa pukeutuvansa asics-kokonaisuuteensa heti yhdeltä kun puoti sulkeutuu, ennen lounasta, ainakin joka toinen päivä, myös huomenna. Vilkutamme ja peukutamme ikkunan läpi aina kaupan ohi kulkiessani.
Innostun syömään jäätelöä. Kylän taatusti ainoa uusi asia on Gelateria. Jäätelö ja kauppiaat ovat vaihtuneet entisistä parempiin ja syön muutamassa päivässä suihini tonkallisen maailman parasta lakritsijäätelöä. Jäätelömies lupaa toimittaa yksinoikeudellani livottavaksi uuden satsin ja pettyy, kun kerron, että siirryn kolmen kaverin jätskeihin muutaman päivän päästä.
Vaatimattomasta, mutta edes jonkinasteisesta viinitietämyksestäni on kiittäminen Signor Di Gioccoa. D&G vie minut maisteluvisiiteille ystävänsä Caterina Palman Agricola Fabbriche-tilalle ja Montepulcianoon Corteccin cantinaan. Ystävyytemme on 11 vuoden ikäinen ja siihen liittyy monia mielenkiintoisia viinitilanteita. D&G pyörittää viinibisnestä pää täynnä uusia ideoita. Italian heikko talous ei ole juurikaan hörppinyt Signoren lasista.
Dolce Vitani hankaloituu, kun huomaan, että keittiön uuni ei toimi. Ilmoitan asiasta Paolalle, joka sattuu olemaan Lontoossa. Paola, puolisonsa tuntien, ei onneksi lähetä paikalle kirjailija-Cafieroa, vaan alakerran entisessä asunnossani asuvan poliisin. Ehkä Paola on sitä mieltä, että poliisi on enemmän uuneja korjailevaa miestyyppiä kuin kirjailija. Maurizio saapuu paikalle komeasti uniformussa, mutta ilmoittaa kuitenkin käyvänsä vaihtamassa sen rennompaan remonttiasuun. Pian naapuri palaa voimakkaasti parfymoituna yhden ruuvimeisselin ja kännykän (=taskulamppu) kanssa. Uunia veivataan paikallaan ja paikaltaan madonnien saattelemana toista tuntia. Virtavalo vilahtaa muutamia kertoja, mutta vehje vaikuttaa kuolleelta. Kontaktihäiriötä epäilemme vahvasti molemmat. Lopulta kun saan Maurizion vakuutettua, että en tule nälkäkuolemaan ilman uunia, alkaa sadella jos jonkinlaisi ruoanvalmistus/syömisjärjestelyehdotuksia. Ne muuttuvat muutamassa päivässä niin intensiivisiksi ja tuttavallisiksi, että olen mielestäni liemessä viimeistään siinä vaiheessa, kun lempinimeni on Principessa. Joudun käyttämään rautalankaa ja korutonta selkokieltä ennen kuin tämän prinsessan kontaktihäiriö menee poliisille jakeluun. Muutaman päivän ajan katson kirkon kulmalla onko tie vapaa ja toivon, että emme enää kohtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti