14/04/2016
Kirjoitan postauksia kun elämältä ehdin. Alemman kuvan talon siivu numero 3 on kotini näillä kukkuloilla. Istun koneella avonaisen ikkunan yläpuoleisessa kolmannen kerroksen aulassa, kirjailija Cafieron talossa ja katselen ikkunasta yli punatiilisten kattojen. Kaikki vihertää kaikissa mahdollisissa kevään sävyissä. Maalainen maisema on käsittämätön minne ikinä katsookin. Ensimmäinen Toscanan kotini oli nykyisen asuntoni alakerta, pieni studioapartamento 11 vuotta sitten. Nyt osoitteeni on Piazzan Tribunalen puolella, talossa on kolme kerrosta ja liikaa tilaa. Vuokraan sen Paolalta ja Giuseppeltä niin kuin ensimmäiselläkin kerrallani Lucignanossa. Paola on pariskunnan aivot ja lihakset, kiinteistöjään vuokraava bisnesnainen, ehkä mieskin enemmän kuin Signor Cafiero. Signor C on taiteilija, kirjailija ja käsikirjoittaja, talo on täynnä kehystettyjä meriittejä menneistä ensi-illoista ja tapahtumista. Kun pariskunta tulee hälyytyksestäni paikalle toimimattoman tv:n johdosta, herra kirjailija pyörii avuttomana johtojen ympärillä ja hokee yhtä ja samaa "ma come e' possibile!?!?" Paola sen sijaan tarttuu toimeen, koettaa säätää kanavia paikoilleen ja soittaa viimein teknikolle, joka lupautuu korjaamaan vian "pikimmiten".
Olen herran kukkarossa talossani piazzalla, kirjaimellisesti. Ympärilläni on kolme kirkkoa, Chiesa San Francesco, Chiesa San Guiseppe ja alakuvan Collegiata. Manaan herran maan rakoihin parin ensimmäisen valvotun yön jälkeen. Campanile, joka samaiselle herralle kiitos, on kaikille kolmelle yhteinen, on muutaman metrin päässä makuuhuoneestani ja paukuttaa kellojaan puolen tunnin välein 24/7. Kolmantena päivänä apteekissa ei tarvitse juurikaan kiertoilmaisuja käyttää, vaikka en muista korvatulppien virallista italian kielistä sanaa, kun apteekkari ymmärtää hymyillen tuskani. Autuas olkoon Neitsyt M ja kaikki kumppaninsa näillä kukkuloilla, äänettömyys ja uni ovat taivaalisia. Kippari tietää laivakokemuksista, että tulppia on erilaisia erilaisille metelöitsijöille. Kiitän taas samaista poppoota, että omani ovat kellojen kuminan maailmasta sulkevaa tyyppiä.
Edellisestä oleskelustani Lucignanossa on neljä vuotta ja ensimmäisestä nuo uskomattomat 11. Paluita väliin on mahtunut lukuisia. Lohduttavaa ja huvittavaa on yhtä aikaa huomata, että juuri mikään ei ole muuttunut, että maailmassa on vielä jumalan selän tauksia, joissa elämä matelee niin kuin se on aina tehnyt. Vanhukset, joita päivittäin tervehdin yli kymmen vuotta sitten ovat yhä tolpillaan, kuka missäkin muistin siunatussa tilassa, mutta ihmeellisen samannäköisinä ja ikäiseni näyttävät vain lähietäisyydeltä hiukan elämän venyttämiltä. Kuulen myös olevani entiseni. Solahdan vanhoihin tapoihini helposti. Keskiaikaisen kukkulakaupungin arki on tuttua ja kulkee vuosisataisilla urillaan. Yhdeltätoista on jo outoa siemailla baarissa cappuccinoa, koska yhden jälkeen syödään pranzo. Neljään saakka levätään ja sen jälkeen suunnitellaan, mitä valmistetaan cenalle kahdeksaksi. Ystävien välisille puheluille on tietyt sopivat kohdat, h-hetkillä ketään ei häiritä. Ja parempi on, jos poikkeuksia kuivoihin ei tule. Täällä suloinen joutilaisuuteni on hekumallisessa huipussaan. Pääskysten ja pulujen kerroskorkeuksissa Ellun kanallakin on siivet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti