LUPA HENGITTÄÄ...

27/08/2017

... ja muutama muu ihanuus viime päiviltä:

Teen paluun joogamatolle. Loma on tehnyt tehtävänsä; en veny, ainoastaan paukun. Mutta kun maailman ihanin joogaopettaja Essi antaa ensimmäisen ohjeensa, tuntuu, että saan taas luvan hengittää. En tiedä, mitä olen viime ajat keuhkoillani puuhaillut, mutta on virkistävää vetää ne pitkästä aikaa täyteen ilmaa. Hengitän, riitän ja annan kaiken olla just niin kuin ne on. 

Sama tapahtuu rentoutumisen suhteen shiatsu-hoidossa. Sulaudun futonpatjaan Terhin käsien lämpöenergian vaikutuksesta. Mikä onni ja ihanuus, että maailmassa on henkeään pidättäville viulunkielille paikkoja, jossa keho buutataan lähemmäs alkutilaansa, silloin kun omat taidot eivät siihen riitä.  

Samaan hoitohenkilökuntaan Essin ja Terhin kanssa lukeutuu metsä. Joka kerta polun alkupäässä mietin, miksen tullut aikaisemmin. Ajatus toistuu sen mukaan, miten monta irtileikattua herkkutatin  kannikkaa reitille osuu. Sienionni on maailman onnellisinta onnea.

Edellisten vaikutuksen alaisena päästän irti kesästä ja sen läsnäolemattomuudesta. Emme olleet toisillemme täydellisiä. Otan etäisyyttä, mutta vahvalla todennäköisyydellä viimeistään huhtikuussa  olen valmis retkahtamaan uudelleen samaan katalaan tyyppiin ja toivomaan suhteemme lämpenemistä.

Ihana syksy alkaa nyt. Olenko valmis?

DRAAMAA

25/08/2017

    📷 F. Bollo

Rakastan elokuisen luonnon draamaa. Pääosan esittäjä on parhaimmillaan aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Silloin se ottaa näyttämön haltuunsa ja saa yleisön pidättämään hengitystä. Kulissit ovat rehevät ja sysivihreät, huolella kasvatetut ja kypsytetyt. Kaikki on valmista. -Show time! luonto julistaa ja suoltaa ilmoille kaikki erikoistehosteensa aamu-usvasta salamoinnin kautta käsittämättömiin auringonlaskuihin. Hämärän hetkillä joku (yläkuvassa aikainen kalamies) painaa esityksen pauselle ja kaikki pysähtyy. Vain kauneus liikkuu kuljettaen juonta eteen päin. 

Lauantai-iltana yhdeksän jälkeen ilma on vielä lämmintä ja muhevan kosteaa. Se suorastaan pakottaa meidät ajamaan maaseudun rauhaan ja astumaan osaksi tummaa melankolista maisemaa. Perillä on kuitenkin meneillään action reality. Pellon laidassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun kylätiellä lassotaan holtittomasti säntäilevää elokuun huumaamaa, vapaudenkaipuista Helunaa. Kun kohtaus on ohi ja pakolainen palautettu jatkamaan märehtimistään aidan kaidalla puolella, rauha laskeutuu laitumille. Olemme osa hiljaista näytelmää.

VÄLITILOISSA

21/08/2017

Voihan elokuu! Käy melkein sääliksi sen hyvittely-yrityksiä, kun se koettaa saada oiottua kesän kanssa ristiin menneet sukseni takaisin ladulle. En tiedä miten päin sitä eläisin. Kerran kylmennyttä on hankala lämmittää. Elokuulla on lämmin käsi, mutta sen tarjoama kyyti vie kylmään. Sen sukunimi on syksy.

En ole parhaimmillani siirtymätilanteissa. Tarvitsen aikaa ja rauhaa palautua tehdasasetuksille. Jos olisin 3-vuotias, makaisin parasta aikaa selkä kaarella lattialla ja kiljuisin naama punaisena syksyyn asti. En alistuisi ilman muutosvastarintaa. Nyt lillin välitiloissa, loman ja arjen rajamailla. 

Elokuu on siirtymää helpottavien vinkkien ja ohjeistusten sesonkiaikaa. En ole asian äärellä selvästikään yksin, tehokkuusviittojen alla lymyilee kohtalotovereita. Luen kaiken eteen tulevan valaistumisen toivossa. Suunnittelen ohjeiden mukaan seuraavaa lomaa, leikin lomaa arki-iltoina, teen viikonlopuista kompakteja lomapaketteja, mutta ennen kaikkea koetan saada arkiminän käyttämään lomaminän järkeä. 

Sen enempää Sipilää konsultoimatta julistan elokuun semikuukaudeksi. Annan luvan itselleni (ja kaikille halukkaille) nauttia elämästä vielä hetken kuin Ellun kana ja lisätä tehoja kuopaisu kuopaisulta. Ehtii sitä kultaa munimaan myöhemminkin.

YÖ ASEMALLA

13/08/2017

Loman loppuminen ei ole lajini. Aloitan tehovellomisen vähintään viikkoa ennen ensimmäistä herätyskellon hälyytystä. Vastustan ja valitan. Pistän toivoni Kipparin lottokuponkeihin ja odotan tilastomatemaattista ihmettä kohtaloni suunnan kääntämiseen. Älytöntä touhua! Olen alkanut ottaa itseäni päähän. Päätän vaihtaa taktiikkaa. Sen sijaan, että tuhlaisin energiani äänekkääseen arjen vastustamiseen, hankkiudun keskelle täydellistä loman loppuhuipennusta. 

Matkustamme ystävän kanssa viimeisiksi lomapäiviksi 20 kilometrin matkan toiseen maailmaan, Pulsan vanhalle asemalle. Asemaa tätä nykyä junaileva Karjalaisen perhe on tehnyt 1800-luvun lopulta peräisin olevalle ratapihamiljöölle temppunsa. Asemarakennuksessa toimii kahvila ja sisustuskauppa ja pihapiirin mökit on remontoitu B&B-huoneistoiksi. Majoitumme Junanlähettäjän talon studioon.

Elokuinen valo, joka liikkuu läpi vanhojen huoneiden on mykistävää. Päässä taukoaa. Kieli ei taivu arkeen. Verbaaliakrobaatti tippuu nuoraltaan ja onnistuu tarttumaan hetkeen. 

Pulsa tekee hyvää. Kokemus on häkellyttävän ihana. Sen sijaan että koomaan kotisohvalla ja tuijotan hyperventiloiden kellonviisareiden kulkua, olen keskellä täydellistä maalaisidylliä. Nautin loman viimeiseen pisaraan, hymyillen ja hyvässä seurassa.

Pulsa on elämys. Se on pala toista maailmaa, kuitenkin vahvasti kiinni nykyisyydessä, upea kokonaisuus kauneutta ja tyyliä. Ratapihan rauhallista alkuviikon pysähtyneisyyttä rikkoo ohimenevien junien tasainen matala kalske, heinäsirkkojen siritys ja ystävän hyräily. Maailman lempipaikkojeni listalle kipuaa ensimmäinen (ja taatusti viimeinen) asema. 

HYMYJÄ JA HYYTYMISIÄ

06/08/2017

En ole siirtynyt kirjoittamaan saippuaoopperaa, otsikosta huolimatta. Ehkä pitäisi. Koetan pysyä pinnalla muistelemalla viime päivien hymyn aiheita, vaikka oikeasti tekee mieli vain marmattaa. En alkuunkaan ymmärrä, miten menneiden onnellisten hetkien voimalla pitäisi selviytyä tulevista koettelemuksista. Olkoonkin, että hetki on ollut kymmenen viikon mittainen. Eletty hetki on eletty hetki ja syöty kakku on syöty kakku. Erityisen hyvin jälkimmäinen pitää paikkansa Red velvet-kuppikakun kohdalla.

Yhtään ei enää hymyilytä. Se, että viikko sitten suussani oli taivaan mannaa ei todellakaan kanna tulevien tillilihojen yli. 

Rapumies hymyilyttää aina, tyhjät merrat eivät niinkään. Uskoa siihen, että kausi päättyy yhtä eeppisesti kuin tarinassa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta, vahvistavat rapumiehen kalat. Lautasella oli hauki. Hauki OLI kala. Niin että miten kyseinen hauki auttaa ensi viikon räntäsateessa, tai päivinä, jolloin valoa on muutama tunti ja voimat riittävät kalapuikkojen mikrottamiseen, kysynpä vaan? 

Niin sanottu kesä alkaa olemaan pulkassa. Toivoin viimeiseen asti, että sanaa pulkka ei tarvitsisi käyttää, mutta verkkokalvoilleni on jäätynyt aamujen yleisin lämpötilalukema 13. En aio koskaan antaa tätä anteeksi. Kesä, jolla ei ole alkeellisintakaan psykologista pelisilmää! Jos kaiken tämän sääsäälittävyyden tilalla olisi ollut 70 aurinkoista päivää (okei, 50), olisin nyt täynnä niiden voimaa. Olisin hillonnut, säilönyt, mehustanut ja survonut jokaisen soluni pulleaksi lämmöstä. Olisin notkea, joustava ja D-vitamiinipitoinen. Hypähtelisin arkeen. Tai en, mutta you got my point. Selviytyisin siitä. Selviytyisin pimeästä, harmaasta ja kylmästä. Nauttisin sateen ropinasta, silloin kun sateen kuuluu sataa. 

Sillä ei kesä ole vain eletty hetki. Kesä on mielentila. Enkä liene ainoa, jonka mieleen lisätilaa raivaa auringon lämpö.

HESOIS

02/08/2017

Vietän muutaman päivän miniloman lähimmässä lempikaupungissani. Olen voissa paistettu bönde, mutta sielullani on monta alter egoa. Sisälläni asustelee ainakin italialainen Signorina, Pariisin perhonen, latinodiiva ja Rööperin friidu. Tällä kertaa olen Kapteeninkadun Ulliksen Hulda, huoleton ja onnellinen. 

Suhaan Etelä-Helsinkiä ristiin rastiin, syön ja juon, tapaan ystäviä, syön ja juon, suhaan hieman lisää ja syön ja juon. Salutorgetin terassilla saan todisteen siitä, että jutuillani on vaikutusta: Sisustuskollegasta on kehittynyt varsin pätevä Aperol spritz-nirso. Näemme maistamatta, että juoma on kelvoton. Kalvakan oranssi väri kertoo spesialisteille, että vissyllä on taas sössitty. 

Kukkahulluus lähtee jälleen kerran lapasesta. En välitä tietää, kuinka monelle valvontakameralle olen "urani aikana" päätynyt pölliessäni kukkia Helsingin puistoista ja puskista. Nyt ihan vähän jäi matkaan jasmiinia. Kuvan kimppu on lempikukkakaupastani Inbloomista ja se on maksettu. Tiinan valikoimien keskellä iskee joka kerta Stendhalin syndrooma. Hoipertelen silmät spiraalihyrrinä naapurikorttelin Healthinkiin saamaan uuden hulluuskohtauksen mantelivoitoastista. Tällä kertaa onnistun pitelemään kiinni voitonkastani kotiin saakka, toisin kuin kesäkuussa, jolloin armoton voisieppari vei purkin nenäni edestä. Jos uutisissa kerrotaan lähiaikoina Nutellan kuolemasta tiedätte sitten, että en se minä ollut, se oli Healthinki! Lipsun kaidalta tieltä vain kukkien takia.