06/08/2017
En ole siirtynyt kirjoittamaan saippuaoopperaa, otsikosta huolimatta. Ehkä pitäisi. Koetan pysyä pinnalla muistelemalla viime päivien hymyn aiheita, vaikka oikeasti tekee mieli vain marmattaa. En alkuunkaan ymmärrä, miten menneiden onnellisten hetkien voimalla pitäisi selviytyä tulevista koettelemuksista. Olkoonkin, että hetki on ollut kymmenen viikon mittainen. Eletty hetki on eletty hetki ja syöty kakku on syöty kakku. Erityisen hyvin jälkimmäinen pitää paikkansa Red velvet-kuppikakun kohdalla.
Yhtään ei enää hymyilytä. Se, että viikko sitten suussani oli taivaan mannaa ei todellakaan kanna tulevien tillilihojen yli.
Rapumies hymyilyttää aina, tyhjät merrat eivät niinkään. Uskoa siihen, että kausi päättyy yhtä eeppisesti kuin tarinassa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta, vahvistavat rapumiehen kalat. Lautasella oli hauki. Hauki OLI kala. Niin että miten kyseinen hauki auttaa ensi viikon räntäsateessa, tai päivinä, jolloin valoa on muutama tunti ja voimat riittävät kalapuikkojen mikrottamiseen, kysynpä vaan?
Niin sanottu kesä alkaa olemaan pulkassa. Toivoin viimeiseen asti, että sanaa pulkka ei tarvitsisi käyttää, mutta verkkokalvoilleni on jäätynyt aamujen yleisin lämpötilalukema 13. En aio koskaan antaa tätä anteeksi. Kesä, jolla ei ole alkeellisintakaan psykologista pelisilmää! Jos kaiken tämän sääsäälittävyyden tilalla olisi ollut 70 aurinkoista päivää (okei, 50), olisin nyt täynnä niiden voimaa. Olisin hillonnut, säilönyt, mehustanut ja survonut jokaisen soluni pulleaksi lämmöstä. Olisin notkea, joustava ja D-vitamiinipitoinen. Hypähtelisin arkeen. Tai en, mutta you got my point. Selviytyisin siitä. Selviytyisin pimeästä, harmaasta ja kylmästä. Nauttisin sateen ropinasta, silloin kun sateen kuuluu sataa.
Sillä ei kesä ole vain eletty hetki. Kesä on mielentila. Enkä liene ainoa, jonka mieleen lisätilaa raivaa auringon lämpö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti