VIIKON SUPERLATIIVIT

27/11/2016

Viikon parhautta on plusasteista, vesisateesta ja kaiken valon imevästä pimeydestä huolimatta jouluuntuminen. En kuuntele joululauluja, en syö torttuja enkä juo glögiä (joulusääntö numero 1: ennen itsenäisyyspäivää ei voi), mutta alan työstää kotia jouluisemmaksi kukilla, kynttilöillä ja muilla lisävaloilla. Tuikkaan vuoden verran hillotun törkeän kalliin tuoksukynttilän vihdoin tuleen. Absurdiuden huipentuma on, etten millään meinaa raaskia polttaa yleellisen tuoksuista ihanuutta, vaan ostan marketista muutaman euron vastineen. Käyn sisäistä tuoksukynttiläkamppailua ties monettako vuotta ja olen innoissani, kun löydän halvan, kohtalaisen tyylikkään ja vieläpä kotimaisen version. Viikon suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että patsuliparfyymit lupaava purnukka ei päästä juuri minkäänlaista tuoksua. Kamppailu jatkuu; Ostaako yhä järkyttävän hintaisia kynttilöitä, joita ei raaski polttaa? Kuka viisas polttaa monta kymppiä savuna ilmaan siitä ilosta, että kämppä tuoksuu hetken aikaa luksukselle? Mitä järkeä on ostaa kynttilöitä, joita ei polta? Vai ostaako tuoksukynttilöitä, jotka eivät kunnolla tuoksu? Olen kuusistressin pre-stressissä.

Tarkkamuistisimmat lukijani saattavat kohdata edellisen kuvan johdosta de-ja-vu-tunteita. Kyllä, samassa asetelmassa ihastutti joitakin kuukausia sitten viikunapuu. Viikon tyrmäävin tosiasia on, että viikuna on tällä hetkellä koomassa. Kovin kitkerältä tuntuu tunnustaa, että syksyn alussa viikunan vastentahtoisesti myynyt kukkakauppias oli oikeassa.

Hito hyvät, eli parhaat jouluuntumispöhinät ovat Silmun ja kumppaneiden torstai-iltaiset joulukauden avajaiset. Saan Kettu-kahviseuraksi Franco Bollon. Viikon parhaan oleellisen kiteytyksen lainaan Francolta: "iha ku jossain oikeessa kaupungissa".

Viikon parhaat keskustelut käydään niin ikään Silmussa. Ihana terveelliseen keskittyvä Silmu on erinomainen ympäristö mässyfantasioille. Emännällä itsellääkin on selvästi kuolaa huulipielissä  jutun kääntyessä amerikkalaisiin cinnamon bunseihin. Ryhdymme Emmin kanssa juttusille herkkuheikkouksistamme. Kerron kylmin värein tehostetulla hurmoksella pitkän listan omiani juuri ja juuri suuhun mahtuvasta, hampaisiin ja ikeniin juuttuvasta lakritsitoffeeklöntistä kahdeksan miljoonan kalorin valmispizzaan. Jään innokkaaseen etukenoon odottamaan keskustelukumppanini  vastinetta. Tapahtuu jotain, minkä kuvailemiseen eivät superlatiivit riitä. Tapahtuu totaalinen mässymaailmanloppu, josta toivun lopun ikääni. Ensimmäsitä kertaa (ja toden näköisesti viimeistä) kuulen, että joku revittelee rasvattomalla luomu piimällä!!! Olen vakuuttunut, etten enää koskaan pysty syömään mitään omalla listallani olevaa ilman piimänpurkin kuvia silmissä ja omassatunnossa pyörimässä. 

Jos piimän kirvoittaman keskustelumme jatkosta seuraa joskus jotain suurta, tiedän ainakin millä kohotan saavutuksillemme maljan. Tai ainakin sen viimeisen. Ennen nukkumaan menoa. Ehkä.

Ruoka-asioissa parasta on se, että huippukokki asuu meillä. Ainakin falafel-hommissa. Pakko kehua, kun ite tein, ite söin ja muita ei ollut. Vapiskaa Fafa's, muut libanonilaiset ja ehkä koko Lähi-Itä! Jos ihminen on böndellä, minne eivät Woltitkaan yllä, usein kannattavin teko on ottaa kauha omaan kauniiseen käteensä.  

Viikon paras posti tulee some-esikuvaltani E. Kolulta. Olen pyörtyä onnesta kun Eeva reagoi suosikkimedialleni Uudelle Muusalle antamaan palautteeseeni. Ehdotan Uudelle Muusalle lahkon perustamista (kyllä, jumitan yhä heimohommissa) ja lupaavat liittymisalennuksen, kun (ei siis jos) asia on ajankotainen. Ryhdyn ilomielin myös lahkon matkasaarnaajaksi. Samoin työharjoittelupaikka toimituksessa kiinnostaa. Tässä muutamia ajatuksiani, Eeva, jos joskus satut eksymään näille palstoille.

Ruotsalaiset vaan nyt ovat niin paljon parempia - jouluuntumisessakin. Ostan (tarpeettomaksi) lisäinspiraatioksi naapureiden joululehtiä, koska:  - så mycket mysigare!

Y, NIIN KUIN...

23/11/2016

Luen aina jutut, joissa ihmiset kertovat aakkosten kirjainten avulla intuitiivisesti elämästään ja ajatuksistaan. Ne ovat jotenkin kiehtovia. Koetan olla yhtä nokkela ja kirjoittaa julkaisukelpoisia, spontaaneja mielleyhtymiä aasta ööhön, mutta jumitan yyssä. 

Y, niin kuin yksin, Y, niin kuin yhdessä. Olen paljon yksin. Väitän olevani siinä jopa erittäin hyvä. Kun Kippari on törnillä, käytän mielummin sanoja itsekseen tai yksikseen. Yksin on jotenkin negatiiviseen suuntaan kallellaan. Vuosien varrella olen törmännyt jos jonkinlaisiin kommentteihin elämismuotoomme liittyen. Usein kohtaloani vähintäänkin päivitellään ja voivotellaan. Jotkut pitävät asiaa vahvuutena ja muutama on tunnustanut jopa kadehtivansa. Hassuimpia ovat ne, jotka heti tervehtimisen jälkeen kysyvät onko Kippari töissä vai kotona. Tekee mieli vastata, että hyvää kuuluu. Useinmiten yksinolo on positiivista enkä koe itseäni yksinäiseksi. Ikävä on hyvää ikävää. Jokin aika sitten Kippari saa päähänsä turhautua ainaiseen aaltojen halkomiseen ja hakee pukumies-merimiehen paikkaa tärkeästä virastosta.  Naureskelemme ajatukselle, että istua nakottaisimme seitsemän päivää viikossa kylkimyyryläisinä sohvalla. Hymyt hyytyvät, kun Kippari läpäisee testit ja seulat ja tulee valituksi. Käymme läpi muutaman päivän parisuhdekriisin ja päädymme siihen, ettei meistä kummastakaan ole täyttämään virkamiesuran vaatimuksia.  

Y, niin kuin ystävyys. Tärkeät ihmiseni ovat kuka missäkin, useimmat fyysisesti kaukana kuin lähellä. Hyvää yksinoloa parempaa on vain hyvä yhdessäolo, se, että saaminen ja antaminen ovat tasapainossa, kuplineen ja kuohuineen. Haaveilen heimosta. Siitä, että saisin toisilleen tuntemattomat ystäväni yhteen ja korvamerkattua ja että kokoonpanosta muodostuisi sexandthecitymäinen toisiaan tukevien naisten (ja Franco Bollon) heimo. Olen harkinnut myös "halutaan heimoon"-ilmoituksen jättämistä. Jos  yksinäinen planeettani joskus kohtaa moisen rinnakkaistodellisuuden on alien tullut kotiin.   

NASTA ? MUMMO ?

20/11/2016

Suhteeni kenkiin ei todennäköisesti koskaan ole ollut ihan terveellä pohjalla. Voisinpa melkein vannoa, ettei monestakaan menneisyyden käänteestä ole niin kirkkaita ja kauniita muistikuvia kuin kengistä, joilla olen näitä polkuja tallannut. Lapsuuden tapahtumissa on moniakin aukkoja, mutta muistan hämmentävän määrän kenkiin liittyviä yksityiskohtia. Muistan hevoskuvioisten puukenkien kloksutuksen -70-luvun alusta, punaisten lakeerikenkien pölyyntymisen hiekkatiellä, keltapunaiset pilkkukumisaappaat ja erityisesti ruskeat vakosamettiset Retu-tennarit, joita en koskaan saanut. Sotkeennuin hyppynaruihin, kun en kateudesta vihreänä voinut olla tuijottamatta kaverin pehmeästi läpsyviä upouusia Retuja. Se, etten koskaan saanut kyseisiä ihanuuksia johtui siitä, että oma jalkani oli aivan liian tynkä pienimpäänkin mahdolliseen Retuun. 

Olen vakuuttunut, että kieroutuneen kenkäsuhteeni taustalla on juuri pygmijalkaisuus. Retujen aiheuttaman trauman takia en pysty vuosi(kymmeni)in jättämään kauppaan ainoatakaan 35-numeroista kenkäparia. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen lähettänyt italialaisen pikkukaupunkini postitoimistosta kotiin kookkaan laatikollisen kenkiä. Poste Italianen paikalliset virkailijat luulevat todennäköisesti tänäkin päivänä, että olen kenkäkauppias. 

Haluaisin mieluusti pystyä kirjoittamaan aiheesta kevyesti, aloittamaan sen alan bloggaajien tapaan "...nyt asustepostausta kehiin..." ja esittelemään varastoni, mutta pitäydyn kenkineni valitsemallani tiellä. Kyse ei ole varastojen niukkuudesta. Kierrätän kenkiä kiivaaseen tahtiin, mutta ne tuntuvat lisääntyvän samaa vauhtia yksiavioisesti laatikoissa ja vinttikomeron perukoilla. 

Ostan viivana implanttimatkan Tallinnaan, jos joltain klinikalta löytyy kirurginero, joka suurentaa varpaita tai kantapäitä silikonilla. Olen varma, että yhtä isompi numerokoko tekisi elämästä niin paljon parempaa. Koko-ongelmista ja kierrätyksestä huolimatta omistan huomattavan kokoelman ihania kenkiä. Suurin osa istumakenkäkaunottarista on päätynyt sisutuselementeiksi. Silloin tällöin järjestän Kipparille kenkänäytöksen, mutta muutoin mukavuudenhalu vie voiton viimeistään ulko-ovella. 

Kenkäpersoonallisuuteni on mitä ilmeisemmin kriisissä. En ole varma saako asian tunnistaminen oloni vapautuneeksi ja seesteiseksi vai vain luovuttaneeksi ja vanhaksi, kun klikkaan nettikaupasta ristiriitaisin tuntein nastakenkätilauksen. Tähän on tultu. Aika on suhteellinen käsite, mutta kun silmien edessä kulkevalla filminauhalla puukenkien iloista kopsetta seuraava korkojen määrätietoinen kopina muuttuu nastojen rahinaksi, ei mitään mummoakin pistää mietityttämään.

ONNEENTUMISIA

17/11/2016

En ole tippaakaan laatulasiin sylkäisevää tyyppiä. Kasmir kelpaa ja niin edelleen. Vaan ei se puppua ole, että onni on pienissä asioissa ja hullun huvit halpoja. Tyhjästä nyhjäistylle (ruoka)onnelle ei riitä mittarissani lukemat. Mikään ei ole parempaa kuin tyhjien kaappien ovilla valittaminen ja kauppaan menemisestä kieltäytyminen. Kun pari laarien uumeniin unohtunutta ja parhaat päivänsä nähnyttä pistetään samaan pataan on kyse onnen huipentumasta. Jokunen päivä sitten kaivan vihanneslokeron perukoilta maa-artisokkapussin ja pari iduillaan olevaa perunaa. Kaapista löytyy etiketin mukaan elokuussa härskiintynyt tryffeliöljy. Puolen tunnin kuluttua löydöistä meillä on maanantai-iltana ikuinen lauantai.

Ruokahommissa olen tyhjästä nyhjäisyn ohella onnellisimmillani aamiaisilla ja perjantai-iltaisin. Perjantait ovat päivistä parhaita. Kotona ollessaan Kippari huusholleeraa perjantaisin. Olen ottanut tavaksi odotella siivouksen valmistumista Silmussa. Kipparin törniperjantaisin taas välttelen siivousta Silmussa. Molemmat tapaukset tekevät yhtä onnellisiksi. Jooga ja sauna ovat oleellinen osa täydellistä perjantaita, mutta todellinen kliimaksi ovat kuitenkin Lidlin quattro formaggi pizza ja boxille tallennettu scandidekkarin viimeisin osa. Heippa vaan artesaanipizzat ja netflixit - kahdeksan miljoonaa kaloria tonnilla lisäaineita hintaan kaksi euroa kappale = ONNI on ON. 

Onneentumisen ykkösvälineitä ovat kukat, puut ja ylipäätään kaikki kasvit, joita voi asetella purkkeihin ja purnukoihin. Aina parempi, jos raaka-aineet voi poimia itse. Kuvamateriaali syksyltä todistaa ainakin tammi-, eukalyptys- ja kaktusmaniasta. Nälkiintyneet koalat päässä pyörien dyykkaan omasta roskasangosta kuivahtaneet eukalyptyksen oksat jatkojalostukseen ja taivutan ne kranssiksi. Diy-onni - paras onni!

VIIKON SUPERLATIIVIT

13/11/2016

Aloittaisin mieluusti maailmoja syleillen, mutta viime aikojen masentavin aihe taitaa olla maailmanmeno. Kansainvälinen politiikka ei juurikaan vaivaa aivojani, mutta mielikuva supervaltojen isännistä saa kyllä hyperventiloimaan. 

Kyseenalaisen lohdutuksen edelliseen irvikuvaan tuo kolumnisti-Mykkänen. Juhani kirjoittaa Hesarissa, että mitä todennäköisimmin elämme vain suuressa tietokonesimulaatiossa. Juhani ei ole ajatuksineen yksin. Asialle on jopa (amerikkalaista) tieteellistä perustaa. Kippari on selittänyt aiheesta suu vaahdoten jo vuosia. Mykkäsen ja kumppaneiden mukaan, joku on "tiks vaan" laittanut maailman päälle ja täällä sitä nyt sitten ollaan, "elelemässä" yhdessä miljardeista vastaavista rinnakkaistodellisuuksista. Kipparin mukaan saatan hyvinkin olla bugi simulaation algoritmissä. Mielestäni todennäköisimpiä megabugeja ja koodivirheitä ovat edellä mainitut hahmot.

Järkevin teko paeta todellisuuksia on ympäröidä itsensä syömisillä, juomisilla ja ihanilla ihmisillä. Osun Silmuun perjantailounaalle parahiksi yhtä aikaa paahtaja-Papusen uunituoreen lähetyksen kanssa.  Entinen tyttö on ensikulauksesta Kettu-tyttö. 

Ajelemme lauantain päiväkahveille Pulsaan. Aseman jouluimu on ehdottomasti viikon tehokkain. Turha on pyristellä punaista vastaan tai siristellä kimallusta vain toisella silmällä, joulu tulee, olenko valmis?

Maailmanpolitiikkakin kalpenee kriisille, joka iskee Prisman lauantai-iltapäivän ruuhkassa, kun Kippari häviää tunniksi puhelin äänettömällä ja auton avaimet taskussa hypermarkettiin. Jälkeen päin, erityisesti kauppakassin sisällöstä valmistuneen makkarapadan jälkeen ajatellen, tilanteen rauhanomaisesta ratkaisusta on kiittäminen infopisteen naista, joka estää pääsyni megafonin varteen latelemaan etsintäkuulutuksiani. 

PAKO VENEZIAAN

07/11/2016

Teen maanantaimatkan Veneziaan. Olosuhteiden pakosta nojatuolilla ja valitettavasti vain kuva-arkistoihin. Sillä siunaamalla sekunnilla, kun päätämme, että tänä talvena emme poikkeuksellisesti matkusta kaupunkiin, iskee järkyttävä ikävä hyytävään kosteuteen, sankkaan sumuun ja polveen  asti yltävään nousuveteen. En tiedä kesäisestä, turistimassoja pursuavasta ja epämiellyttävältä tuoksahtavasta Veneziasta mitään. Olemme joulu-tammikuisen kaupungin lumoamia ja sen maagisessa otteessa. Talvikuukausina Venezia on hiljainen, epätodellinen ja henkeäsalpaavan kaunis. 

Olemme kävelleet kaupunkia ristiin rastiin varmasti satoja kilometrejä, mutten vieläkään osaa suunnistaa kapeilla kujilla ja kanaalien varsilla. Olen Veneziassa täysin vietävissä. Ajelemme ykkösen vaporettolla pitkin Canale Grandea ja kävelemme kiemurrellen takaisin milloin minkäkin sestieren kautta. Kippari aikoo kuulemma vanhoilla päivillään muuttaa kaupunkiin vaporettokuskiksi. Kuva-arkistot pursuavat paitsi vanhoja palazzoja myös kaikenlaisia vesiliikennevälineitä. 

Asumme aina samassa pienessä putiikkihotellissa Teatro Fenicen naapurissa. Syömme  samoissa lempiravintoloissamme, käymme cicchetteillä ja aperitiiveilla samassa baarissa, teemme vakiokierroksen Rialton kalatorilla, vaeltelemme vanhusten seassa San Michelen hautausmaasaarella ja ostamme kirkkaan Muranossa puhalletun lasipallon kokoelmaamme aina Archimedeltä ja silti Venezia on aina uusi ja erilainen, oikukas ja surullinen kaunotar, joka katsoo ikivanhojen ikkunoiden takaa frescokattoisista, kruunujen valaisemista saleista alas kadulle ja jättää tulijan sumuiselle callelle hörppimään hyytävää nousuvettä saappaankauluksesta.