23/11/2016
Luen aina jutut, joissa ihmiset kertovat aakkosten kirjainten avulla intuitiivisesti elämästään ja ajatuksistaan. Ne ovat jotenkin kiehtovia. Koetan olla yhtä nokkela ja kirjoittaa julkaisukelpoisia, spontaaneja mielleyhtymiä aasta ööhön, mutta jumitan yyssä.
Y, niin kuin yksin, Y, niin kuin yhdessä. Olen paljon yksin. Väitän olevani siinä jopa erittäin hyvä. Kun Kippari on törnillä, käytän mielummin sanoja itsekseen tai yksikseen. Yksin on jotenkin negatiiviseen suuntaan kallellaan. Vuosien varrella olen törmännyt jos jonkinlaisiin kommentteihin elämismuotoomme liittyen. Usein kohtaloani vähintäänkin päivitellään ja voivotellaan. Jotkut pitävät asiaa vahvuutena ja muutama on tunnustanut jopa kadehtivansa. Hassuimpia ovat ne, jotka heti tervehtimisen jälkeen kysyvät onko Kippari töissä vai kotona. Tekee mieli vastata, että hyvää kuuluu. Useinmiten yksinolo on positiivista enkä koe itseäni yksinäiseksi. Ikävä on hyvää ikävää. Jokin aika sitten Kippari saa päähänsä turhautua ainaiseen aaltojen halkomiseen ja hakee pukumies-merimiehen paikkaa tärkeästä virastosta. Naureskelemme ajatukselle, että istua nakottaisimme seitsemän päivää viikossa kylkimyyryläisinä sohvalla. Hymyt hyytyvät, kun Kippari läpäisee testit ja seulat ja tulee valituksi. Käymme läpi muutaman päivän parisuhdekriisin ja päädymme siihen, ettei meistä kummastakaan ole täyttämään virkamiesuran vaatimuksia.
Y, niin kuin ystävyys. Tärkeät ihmiseni ovat kuka missäkin, useimmat fyysisesti kaukana kuin lähellä. Hyvää yksinoloa parempaa on vain hyvä yhdessäolo, se, että saaminen ja antaminen ovat tasapainossa, kuplineen ja kuohuineen. Haaveilen heimosta. Siitä, että saisin toisilleen tuntemattomat ystäväni yhteen ja korvamerkattua ja että kokoonpanosta muodostuisi sexandthecitymäinen toisiaan tukevien naisten (ja Franco Bollon) heimo. Olen harkinnut myös "halutaan heimoon"-ilmoituksen jättämistä. Jos yksinäinen planeettani joskus kohtaa moisen rinnakkaistodellisuuden on alien tullut kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti