20/11/2016
Suhteeni kenkiin ei todennäköisesti koskaan ole ollut ihan terveellä pohjalla. Voisinpa melkein vannoa, ettei monestakaan menneisyyden käänteestä ole niin kirkkaita ja kauniita muistikuvia kuin kengistä, joilla olen näitä polkuja tallannut. Lapsuuden tapahtumissa on moniakin aukkoja, mutta muistan hämmentävän määrän kenkiin liittyviä yksityiskohtia. Muistan hevoskuvioisten puukenkien kloksutuksen -70-luvun alusta, punaisten lakeerikenkien pölyyntymisen hiekkatiellä, keltapunaiset pilkkukumisaappaat ja erityisesti ruskeat vakosamettiset Retu-tennarit, joita en koskaan saanut. Sotkeennuin hyppynaruihin, kun en kateudesta vihreänä voinut olla tuijottamatta kaverin pehmeästi läpsyviä upouusia Retuja. Se, etten koskaan saanut kyseisiä ihanuuksia johtui siitä, että oma jalkani oli aivan liian tynkä pienimpäänkin mahdolliseen Retuun.
Olen vakuuttunut, että kieroutuneen kenkäsuhteeni taustalla on juuri pygmijalkaisuus. Retujen aiheuttaman trauman takia en pysty vuosi(kymmeni)in jättämään kauppaan ainoatakaan 35-numeroista kenkäparia. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen lähettänyt italialaisen pikkukaupunkini postitoimistosta kotiin kookkaan laatikollisen kenkiä. Poste Italianen paikalliset virkailijat luulevat todennäköisesti tänäkin päivänä, että olen kenkäkauppias.
Haluaisin mieluusti pystyä kirjoittamaan aiheesta kevyesti, aloittamaan sen alan bloggaajien tapaan "...nyt asustepostausta kehiin..." ja esittelemään varastoni, mutta pitäydyn kenkineni valitsemallani tiellä. Kyse ei ole varastojen niukkuudesta. Kierrätän kenkiä kiivaaseen tahtiin, mutta ne tuntuvat lisääntyvän samaa vauhtia yksiavioisesti laatikoissa ja vinttikomeron perukoilla.
Ostan viivana implanttimatkan Tallinnaan, jos joltain klinikalta löytyy kirurginero, joka suurentaa varpaita tai kantapäitä silikonilla. Olen varma, että yhtä isompi numerokoko tekisi elämästä niin paljon parempaa. Koko-ongelmista ja kierrätyksestä huolimatta omistan huomattavan kokoelman ihania kenkiä. Suurin osa istumakenkäkaunottarista on päätynyt sisutuselementeiksi. Silloin tällöin järjestän Kipparille kenkänäytöksen, mutta muutoin mukavuudenhalu vie voiton viimeistään ulko-ovella.
Kenkäpersoonallisuuteni on mitä ilmeisemmin kriisissä. En ole varma saako asian tunnistaminen oloni vapautuneeksi ja seesteiseksi vai vain luovuttaneeksi ja vanhaksi, kun klikkaan nettikaupasta ristiriitaisin tuntein nastakenkätilauksen. Tähän on tultu. Aika on suhteellinen käsite, mutta kun silmien edessä kulkevalla filminauhalla puukenkien iloista kopsetta seuraava korkojen määrätietoinen kopina muuttuu nastojen rahinaksi, ei mitään mummoakin pistää mietityttämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti