AMEDEO MIO

02/11/2016

Rakastan Amedeoa. Ei se niin tavatonta ole, että naisihmisen mahdottomien rakkauksien listalla komeilee yksi italialainen hunsvotti naistenmies. Toki astetta tavattomampaa asiasta tekee se, että tyyppi on ollut vainaa lähes sata vuotta. Stoori säilyy tuoreena ja värittyneenä, sillä katson säännöllisin väliajoin Modigliani-elokuvan, jossa päähenkilöä esittää Andy Garcia. Myönnän, että mielikuvani taiteilijarentusta on mukavasti puleerattu. Elokuva on visuaalisesti kaunis ilman Andyakin. Modigliani hummaa 1900-luvun alun Pariisissa samoissa piireissä mm. Picasson ja Riveran kanssa. Meno on niin hullua, että se koituu melko alkumetreillä rakkaan Amedeon kohtaloksi. 

Tunnustettakoon sekin, että rakkauteni on kyllä puhtaasti pinnallista. Olen rutkasti enemmin kiinnostunut Amedeon materialistisesta perinnöstä kuin itse miehestä. Eniten rakastan kuvia kauan sitten eläneistä ihmisistä. Tunnen outoa läheisyyttä surumielisiä puikulapäisiä sisään päin tuijottelijoita kohtaan. Asiaa ja sanottavaa tuntuu kumpuavan näennäisesti ilmeettömiltä kasvoilta ja tyhjistä silmistä.

Olen innoissani, sillä Ateneumiin on ripustettu kunnon satsi Modiglianeja. Vain kerran aiemmin olen nähnyt pienen kokoelmallisen aitoja maalauksia Roomassa. Varaan kalenterista aikoja talvikuukausille, että ehdin mahdollisimman monta kertaa kuuntelemaan Amedeon kauan sitten maalaamia tarinoita.