07/11/2016
Teen maanantaimatkan Veneziaan. Olosuhteiden pakosta nojatuolilla ja valitettavasti vain kuva-arkistoihin. Sillä siunaamalla sekunnilla, kun päätämme, että tänä talvena emme poikkeuksellisesti matkusta kaupunkiin, iskee järkyttävä ikävä hyytävään kosteuteen, sankkaan sumuun ja polveen asti yltävään nousuveteen. En tiedä kesäisestä, turistimassoja pursuavasta ja epämiellyttävältä tuoksahtavasta Veneziasta mitään. Olemme joulu-tammikuisen kaupungin lumoamia ja sen maagisessa otteessa. Talvikuukausina Venezia on hiljainen, epätodellinen ja henkeäsalpaavan kaunis.
Olemme kävelleet kaupunkia ristiin rastiin varmasti satoja kilometrejä, mutten vieläkään osaa suunnistaa kapeilla kujilla ja kanaalien varsilla. Olen Veneziassa täysin vietävissä. Ajelemme ykkösen vaporettolla pitkin Canale Grandea ja kävelemme kiemurrellen takaisin milloin minkäkin sestieren kautta. Kippari aikoo kuulemma vanhoilla päivillään muuttaa kaupunkiin vaporettokuskiksi. Kuva-arkistot pursuavat paitsi vanhoja palazzoja myös kaikenlaisia vesiliikennevälineitä.
Asumme aina samassa pienessä putiikkihotellissa Teatro Fenicen naapurissa. Syömme samoissa lempiravintoloissamme, käymme cicchetteillä ja aperitiiveilla samassa baarissa, teemme vakiokierroksen Rialton kalatorilla, vaeltelemme vanhusten seassa San Michelen hautausmaasaarella ja ostamme kirkkaan Muranossa puhalletun lasipallon kokoelmaamme aina Archimedeltä ja silti Venezia on aina uusi ja erilainen, oikukas ja surullinen kaunotar, joka katsoo ikivanhojen ikkunoiden takaa frescokattoisista, kruunujen valaisemista saleista alas kadulle ja jättää tulijan sumuiselle callelle hörppimään hyytävää nousuvettä saappaankauluksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti