PUUTOSTAUTI

29/03/2018

Jos ihmiseen voi iskeä riisitauti, miksei joku muukin kasvisalkuinen vaiva? Olen nimittäin varma, että minulla on kirsikanpuutostauti. Himoitsen kaikkea kirsikkaista. Syynä saattaa tosin olla se, että olen yhä tilassa, josta viime postauksessa kerroin. Olen kuullut, että synnyttämäisillään olevat pistelevät himona poskiinsa kaikenlaista, kuten esimerkiksi taululiiduilla tai betonilaastilla täytettyjä suolakurkkuja. Tosin Kippari, joka ei tietääkseni ole missään tilassa lappaa jokaisella hotelliaamiaisella lautasensa kukkuroilleen munakokkelia ja nakkimakkaroita mansikkahillolla. Olen aina ihan että whooo's that freak?

Ei hajuakaan, paraneeko riisitauti riisituotteilla, mutta kirsikanpuutostautiin kaikki kirsikkainen on oivaa hoivaa. Koska kesä ja turkkilaiset pulleat ja mehukkaat marjat eivät ihan ole sesongissa, täytyy soveltaa. Kaikki muu kelpaa paitsi sokeriliemessä kelluvat mummotäytekakunkoristeet ja nuoruuden epäluotettavan kumppanini Datsun Cherryn muisteleminen. Jopa ajatus vanhasta inhokkijäätelöstä, Midi-puikosta saa veden herahtamaan kielelle. Mutta homma ei olekaan mikään piece of cherry cake.

Näen valtavasti vaivaa ja kierrän kaikki kotikaupungin potentiaaliset puodit, mutta saan haalittua kasaan vain muutaman kirsikkatuotteen. Niistä suuri osa ei ole kirsikkaa nähnytkään. Koetan hoitaa puutostilaani kirsikkakolalla, kirsikkamantelivoiteella (jota pystyn vaivoin olemaan lipomatta iholtani), jelly beansien tummanpunaisilla yksilöillä (joita kaivelen kaikkien eriväristen jelly beansien seasta irtokarkkilaarista, haaaard work!) ja kirsikkatikkareilla, joissa tikku on vännetty suloisesti kirsikanvarsiksi. Istun nojatuolissa, varren ergonomian ansiosta marja molemmissa poskissa, kunnes saan tarpeekseni kotikonsteista.

- Nyt riittää esanssit Mon Chéri, sanon itselleni, - painutaan Pariisiin, Notre Damen vaaleanpunaisena hattarana kukkivat kirsikkapuut ovat balsamia vaivaamme. - Au Revoir!

SYDÄNJUTTUJA

28/03/2018

En meinaa saada sanaa suustani. Olen ihan pää huuruissa ja sydän pulleana. En ole koskaan ollut raskaana, joten en voi olla täysin varma, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että synnytän hetkenä minä hyvänsä. Tai no, tulevaisuutena minä hyvänsä. Sellaiset ovat nyt poltot. Olen käynyt ahtaaksi, enkä mahdu vanhoihin muotoihin. Himoan elämältä kaikenlaista ja ajelen sen vuoristoradalla. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta keski-ikäisessä kehossani saattaa olla tapahtumassa sama kuin 1400-luvulla Firenzessä - renessanssi - uudelleen syntyminen.

Botticellin Venusta en ole itsestäni pullauttamassa, päin vastoin, antiikkisessa versiossani on kaikki just hyvin. Mikään ei muutu, paitsi ymmärrys, että olen todellakin parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Enkä energia, joka vapautuu kelpaamisen pelkäämisestä synnyttää sekin vielä joskus jotain. Lapinlahden vanhasta sairaalasta ei ensimmäisenä tule mieleen iloinen "perhetapahtuma", mutta itsensä synnyttämiseen sieltä saa valmennusta. Anna on toiseksi parasta, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut. Suosittelen, jos vähänkin huvittaa kulkea loppu elämä rinta rottingilla silkasta itsestään ja olemassaolostaan.

Koska en voi harrastaa kukkakaupoilla luutuamista täysin sydämeni kyllyydestä, käyn välipäivinä elokuvissa. Parjasin vähän aikaa sitten iltapäivänäytöksia mummomatineoiksi, joihin tavallinen ihminen ei mitenkään voi ennättää, mutta nyt perun puheeni. Istun muina mummoina penkkirivilläni (jokaiselle riittää oma) ja nautin kyltymättömin sydämin kevään elokuvatarjonnasta. En aio käyttää tämän jälkeen yhdestäkään elokuvasta sanaa kasvutarina, mutta pahapoliisi-Jasonin (Sam Rockwell) kohdalla on vielä ihan pakko. Three billboards outside Ebbing, Missouri on no huh huh-elokuva alkumusiikista ja -maisemista lähtien. Billboards on mielestäni taisteluelokuva. Mildred Hayes (Frances McDormand) on taistelijaäidin roolissaan ja sinisessä taisteluhaalarissaan ihan mahtava hakiessaan oikeutta raiskatulle ja tapetulle tyttärelleen. Mildredin verbaliikka uppoaa suoraan sydämeen. Kaunein action movie, jonka olen nähnyt! Sitä paitsi suoraan töistä elokuviin säntääminen vaikuttaa varsin toimivalta konseptilta, jos sattuu olemaan esimerkiksi tarvetta päivän aiempien tapahtumien neutralointiin. 

Sydämeni halajaa vihreään metsään. Olen nauttinut tästä oikeasta talvesta täysin rinnoin, mutta nyt riittäisi. Liittyneekö siihen, että olen kevään lapsi tai siihen, että olen tilassani, mutta tunnen, miten jään ja lumen allakin aletaan olla jo kärsimättömiä. Vapautta versoa janoaa elävän mieli! 

KOUKUSSA

20/03/2018

-Hi, my name is Jaana, I'm addicted.

Nousen paikaltani tuolipiirissä ja tunnustan riippuvuuteni. Kohtalotoverini mumisevat kuorossa vastatervehdyksensä ja ohjaaja luo minuun rohkaisevan katseen. Ensimmäinen askel on otettu ja ongelma tunnustettu, paraneminen voi alkaa. Paitsi että kyseessä on mielikuvitukseni ja amerikkalaisen filmiteollisuuden luoma skenaario, eikä A-klinikka sen paremmin kuin mikään muukaan taho pääse koskaan vetämään minua kuiville. Sisältäni ei löydy motivaatiota parantua ja aion pontevasti kieltäytyä kaikesta hoidosta ja lääkityksestä, mitä minulle mahdollisesti yritetään määrätä. Ainoastaan jos tarjoutuu tilaisuus rehabiin ison puutarhan ympäröimässä pitsihuvilassa kesken parhaan kukintakauden, voin teeskennellä, että putki on saatava poikki.

Olen kukkaholisti. Saan varmuuden asiaan lukemalla ylilääkäri Simojoen määrittelyn riippuvuuksista. Tilani ei liity päihteisiin, mutta ei tarvitsekaan, riippuvaiseksi voi tulla myös toiminnasta tai mistä vaan mielihyvää tuottavasta asiasta. Simojoen ajatukset niittaavat epäilykseni. Viime viikolla käyn neljä kertaa kukkaostoksilla. Eikä viikko ole mitenkään poikkeuksellinen. Keväästä syksyyn kerään kukkia myös luonnosta ja pöllin niitä puistoista ja esim. ihmisten aitojen yli roikkuvista puista ja pensaista.

Kaava on sama kuin missä tahansa riippuvuudessa: Käyttö aiheuttaa positiivisen kokemuksen, joka aktivoi mielihyväjärjestelmää. Se johtaa siihen, että tunnetta haetaan uudelleen ja uudelleen, mistä taas syntyy kierre. Ja koukussa ollaan. Jos toiminnan koettaa lopettaa, syntyy vieroitusoireita kuten ärtyneisyyttä, levottomuutta ja huonoa oloa. Todellakin! Haluan välttää moiset epämukavat tunteet ja marssin kukkakaupoille heti kun maljakot alkavat tyhjentyä. Ostan nykyisin aina yksittäisiä kukkia, asettelen niitä luonnollisesti vanhoihin lasipurkkeihin, pulloihin ja kannuihin. Nautin ja huumaannun niiden kauneudesta, mutta jo hetken päästä on saatava lisää ja repsahdan uudelleen ostoksille.

Olen rakastanut kukkia aina. Kun ikätoverit opettelivat tupakan polttoa, rämmin rantapusikoissa etsimässä kasvikokoelmaani vehkoja ja kurjenmiekkoja. Kotona on aina ollut tuoreita kukkia. Vuosia olin kohtuukäyttäjä. Homma pysyi hallinnassa perjantaipuskalla. Pikku hiljaa tilanne on ajautunut nykyiseen jamaansa. Juuri nyt pöydillä on anemoneja, ranskalaisia tulppaaneja, kerrottuja tulppaaneja, persianpikarililjaa, afrikantädykettä, jättikrysanteemia ja kirsikan ja luumun oksia, joitakin mainitakseni. Oksat ovat täynnä herneen kokoisia vihreitä pallukoita, joista hetkellä millä hyvänsä pullahtaa esiin pieniä kukkia. Toivoisin kovasti, että ne olisivat peräisin japanilaisesta risusavotasta, mutta tuskinpa vain. Joka perjantai, jos Kippari on merillä, saan seuraavanlaisen viestin: "Jibbii, se on perjantai, siul alko viikonloppu, muista ostaa kukkia!"

Ja miehän muistan. Muinaiseen värssykirjaan ystävän harakanvarpailla kirjoitettu toivotus on käynyt harvinaisen toteen: "Kukkia siellä, kukkia täällä, Jaana se hyppeli kukkien päällä." 

-Cin cin sille!

VIISI TÄHTEÄ

18/03/2018

Viiden tähden päivää! Sisäinen kriitikkoni palaa tähdittämään postausta. Kuulen aplodeerausta, mahtavaa!

Tällä kertaa kriitikon tähtisädetyksen kohteena on elokuvan lisäksi muutama kotisohvalta katsottu helmi. Tähdiltä eivät myöskään välty terävää tekstiä suoltavat kirjoittajat. Jaossa on siis melkein pelkästään kehuja, pientä teilausta lukuun ottamatta.

Greta Gerwigin omaelämäkerrallinen elokuva Lady Bird saa Hesarin kollegalta täydet viisi tähteä. Miska kirjoittaa ajatukseni valtakunnan pääuutispalstoille. Nuoren naisen kasvukertomus on aito ja uskottava. Lady Bird ei ole mikään teinileffa. Löydän elokuvasta (löydän sitä joka paikasta) paljon häpeän käsittelyä. Nuori Christine (Saoirse Ronan) ristii itsensä Lady Birdiksi ja suoltaa pieniä valkoisia valheita parannellakseen elämäänsä "radan väärällä puolella". Elokuva on kaunis kertomus identiteetin rakentumisesta aitouden tukipilareille (aika ammattimainen lause, vaikka itse sanonkin). Ja voi ah, tässäkin elokuvassa on ihana isä! Mikä on Birdien noustessa siivilleen. Elokuvan jälkeen mielessäni on pyörinyt päähenkilön esittämä kysymys: - But do you like me? You love me, but do you like me? Niinpä, rakastamisessa ei ole mitään vaikeaa.

Kuva: romafictionfest

Suoratoistopalvelujen töllöttäminen kannattaa, ainakin silloin tällöin. Valikoimissa on paljon ala-arvoista kuraa, joka ei muualle kelpaa, mutta aina silloin tällöin myös helmiä. Tähtiä satelee HBO:n 12-osaiselle La Mafia uccide solo l'estate-sarjalle. Mafia tappaa vain kesäisin sijoittuu -70-luvun Palermoon ja keskiössä ovat mafiaan ja sen vastaiseen taisteluun liittyvät todelliset tapahtumat, joita seurataan fiktiivisen 10-vuotiaan Salvatore Giammarresin ja hänen perheensä näkökulmasta. Tyylilaji on aihepiirin käsittelyssä uusi, satiirinen, komediallinen ja täynnä mustaa huumoria. Jos olisin syntynyt sisilialaiseksi naiseksi olisin Pia Giammarresi. Huutaisin, meuhkaisin, viittelöisin ja rakastaisin. Tarkemmin ajatellen saatan olla syntynyt sisilialaiseksi naiseksi. Parasta on myös sarjan ajankuva. Taidan rakastaa kaikkia aikoja enemmän kuin tätä meneillään olevaa. Melko samoihin vuosiin sijoittuu myös Sisko Istamäen kirjaan perustuva loistava tv-elokuva Liian paksu perhoseksi, joka on uudelleen nähtävissä Yle Areenassa. Kuinka monta meitä vielä on, jotka tietävät täsmälleen, miltä kyläkaupassa tuoksuu? Kurvaan muistoissani liian isolla mummon pyörällä pöllyävää raittia kesäpäiväni kohokohtaan, vaaleanpuna-asuisen Anelman sekatavarakauppaan, Pauligin jäätelötuuttiostoksille. Maksoi muistaakseni 50 penniä.

Kuva: altervista

Lähipäivien paras kirjauutinen on se, että Saara Turusen uusi kirja Sivuhenkilö on ilmestynyt. Olen kuunnellut kirjaa 16 minuuttia ja voin kertoa, että tarina tulee olemaan vähintään yhtä huikea kuin kirjailijan esikoinen Rakkaudenhirviö. Miten joku voi osata kirjoittaa noin viiltävän terävästi ja tarkasti. En tiedä, kuinka vakavasta asiasta on kyse, mutta tätä nykyä kirjojen päähenkilöt muuttuvat ystävikseni. Ajattelen päivittäin Lenucciaa ja Lilaa, ciao vaan sinne Naappoliin!

Tähtiä satelee myös uutistoimittajille. Hesarin Saska ja Laura Saarikoski ovat huippuja. Luen aina kaiken, mitä he kirjoittavat. Jos Stephen Hawking osaa selittää mustat aukot kansantajuisesti, Saarikosket hallitsevat saman koskien nyky-Amerikkaa ja hahmo-Trumppia.

Viimeisenä seuraa teilaus: Löydän autoradiosta kuin suurena ihmeenä pitkän mute-kauden jälkeen Yle Puheen. Mikä pettymysten pettymys! Linjoilla ei suinkaan puhu, vaan kouhkaa joukko untuvikkoja toimittajia, jotka kuulostavat aivan samalta kuin muillakin taajuuksilla. Vaadin kanavaa, jossa mielenkiintoisista asioista puhutaan luontodokumenttiäänellä!

MUOVIKRIISISSÄ

12/03/2018

Olen muovituskan vallassa. Vai pitäisikö sanoa muotituskan. Maailma on hukkumassa muoviin, sitä ei käy kieltäminen. Meret tulvivat muovia, mistä seuraa se, että kalat, äyriäiset ja suuresti rakastamani hietasimpukat muoviintuvat. Lopulta kaikki päätyy sisuksiini. Kauhuskenaarion looginen päätelmä on, että saatan vielä ennen kuolemaani muuttua Barbieksi.

En ole tuskissani ainoa ja hyvä niin. Merimuovin siivoustalkoista ja rantojen putsaamisesta on tullut monille harrastus. Maailman meret eivät enää niele kaikkia niihin upotettuja pumpulipuikkoja, mehupillejä, kertakäyttöastioita ja lukemattomia muita roskia. Olen seilannut Kipparin matkassa sen verran, että tiedän, miltä haravoimattomat rannat näyttävät tai että itäisillä merialueilla vastaantulija voi aivan hyvin olla jääkaappi. Sisiliassa, kuvankauniissa luonnonpoukamassa väistelen uintiretkelläni muovipulloja, pussin riekaleita ja käytettyä pikkuhousunsuojaa. Ällöä!

Muovituskani johtuu siitä, että tajuan, miten vaikeaa kertakäyttömuovin välttäminen omassa elämässäni on. Jätemittarini lukema ei näytä lähellekään zeroa. Jokunen viikko sitten uutisissa jätteettömän elämäntavan valinnut nuori mies esitteli alkuvuoden sekaroskiskertymäänsä. Sitä oli puolikas suolakurkkupurkillinen.

Pistän itseni testiin lähimarketissa. Koetan laprata ostosreissuni läpi niin, että ostan sen mitä tarvitsen ja mitä haluan syödä, mahdollisimman vähällä muovilla. Olen vaikeuksissa jo hevi-osastolla. Kaupasta ei löydy kesto- eikä paperipusseja ja olen unohtanut ottaa kotoa mukaan tältä varalta rintsikoiden pesupussin. Keksin pulassani kuitenkin mahtavan, aivan niksipirkka-tasoisen kestopussi-innovaation: vanhat sukkahousut! Ehkä Jätkäsaareen kotiovelle kuljetettujen sukkahousujenkin hiilijalanjälki hiukan lyhenee, jos ne kierrättää kestopusseiksi. Vink vink. Osa vihanneksista on siis pakko ostaa muovissa ja koko larppaus menee ihan persiilleen jo alkumetreillä. Luovutan. Ainoat muovittomat ostokseni ovat leipä ja irtokarkit. Kangaskassini, öhöm öhöm, on täynnä muovia, joka päätyy roskiin muutaman päivän sisällä.

Toki muovia voi kierrättääkin, mutta en yhtään ihmettele, että rannoilla piisaa rojua. Kuinka moni tähän oikeasti kykenee niin, ettei oma pieni puuhastelu tuntuisi pisaralta meressä? Suosin luonnonkosmetiikkaa, pyykkietikkaa ja kauppahalleja, mutta en aio alkaa pesemään hiuksiani ruisjauhoilla tai kananmunilla enkä hampaitani aktiivihiilellä. Kippari ei tule koskaan siivoamaan soodalla, vaikka on kuinka seilannut päin muovilauttoja. Sitä paitsi monet lempihuonekaluistani tai valaisimistani ovat ainakin osaksi muovia, joskaan en aio niistä koskaan luopua, saati heivata niitä mereen. En voi luopua myöskään tennareista, puhelinjohtohiuslenkuroista enkä vessapaperista.

Eikö tässä nyt voi sysätä vastuuta vähän isokenkäisimmillekin? Tai vaikka niille, jotka kulkevat kesät talvet crocseissa? Jos olen valmis pakkaamaan appelsiinini vanhoihin sukkahousuihin, vaadin vastineeksi, että jossain joku jättää menemättä seuraaviin tupperware-kinkereihin. Tehdään viisaita valintoja aina kun voidaan, sovittu?

PS. Kuvien kukat liittyvät muovikriisiin ainoastaan aasinsillan kautta. Ne ovat ja tulevat taatusti aina olemaan kohdallani muovittomia.  

SISÄISEN KRIITIKON YLISTÄMÄT

11/03/2018

Olisinpa aikoinani ryhtynyt kriitikoksi. Voisin olla nyt vähintään neljän tähden hotelleihin,  riippukeinuihin ja konstailemattomaan ravintolaruokaan erikoistunut spesialisti. Tunnen voimakasta luonnonlahjakkuutta arviointia kohtaan. Kipparin mielestä se, etten mennyt kriitikkokouluun ei ole koitunut maailmalle minkäänlaiseksi menetykseksi. En kuulemma pistä kynttilääni vakan alle enkä sulje sanaista arkkuani kovinkaan monessa tilanteessa. Tuon pyytämättä ja ilmaiseksi julki ajatukseni, jos "kohteessa" on kehittämisen varaa. Erityisen mielelläni kerron mielipiteeni silloin, kun tykkään - tällä kertaa muutamasta upeasta elokuvasta.

kuva: world press

Kävin Kino Engelissä katsomassa Luca Guadagninon elokuvan Call Me By Your Name. Valitsen elokuvat usein sivuseikkojen perusteella, jos nyt sivuseikoiksi voi kutsua -80-lukua ja italialaista villaa. Elokuvan yksi pääteemoista on ensirakkaus. Halkean ajatuksesta, että olisin joskus tullut kutsutuksi jääköön tässä nyt mainitsematta keneksi. Niiiin kaunista! Elion (Timothee Chalamet) ja Oliverin (Armie Hammer) suhdetta merkityksellisempää itselleni on elokuvan tunnelma, kaskaiden jatkuva säksätys ja Italian kesän raukeus. Eletään vuotta 1983 ja päätapahtumapaikkana on vanha villa jossain Pohjois-Italiassa. Olen ollut vuonna -83 suunnilleen Elion ikäinen. Vanhempiaan ei voi valita, mutta sanonpahan vaan, että kohdallani olisi taatusti tuona vuosikymmenenä toiminut erittäin hyvin boheemis-akateemiset äippä ja isukki sekä suvaitsevainen ja tunteille avoin perheilmapiiri 1600-luvun italialaisvillassa. Kadehdin Eliota koko elokuvan ajan. Elokuva toimi myös inspiraation lähteenä. Noilta ajoilta aion palauttaa kesägarderobiini Ray Banin klassikko-Wayfarerit, bändi t-paidan ja collegen, joka on saksittu hihattomaksi. Kipparin puen La Costen pikeeseen. Ehkä on pienen tauon jälkeen aika vuokrata taas myös se villa.

Toinen elokuva, jonka valitsen sivuseikkojen perusteella on Phantom Thread. En tiedä ennakkoon muuta kuin että elokuva sijoittuu 1950-luvun Lontooseen ja siinä ommellaan upeita mekkoja. Daniel Day-Lewisin esittämä Reynolds Woodcock pyörittää maineikasta muotitaloa sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa hyvin paljon Belgraviaa muistuttavassa hienostokaupunginosassa. Jutun juoni on kai loppujen lopuksi "miesvauvan" ruotuun laittaminen. Woodcock on todennäköisesti diagnosoimaton asperger tai vähintään äidin piloille lellimä aikamies, joka käyttäytyy ajoittain kuin despootti ja häiriintyy erityisesti paahtoleivän voitelusta tai sen haukkaamisesta syntyvistä äänistä. Woodcockin muusa, rakastettu ja myöhemmin vaimo Alma (Vicky Krieps) ei ole aikakauden naisille tyypilliseen tapaan alistuvaista sorttia, vaan keksii keinon, jolla saa pidettyä miehen hyppysissään. Alma ottaa sen, mikä Almalle kuuluu ja minkä Alma haluaa. Reynoldsilla on koko ajan mahdollisuus valita hoituuko homma hyvällä vai pahalla. Ei ole vaikea arvata, minkä tien miesvauva valitsee. En lähtisi kokeilemaan Alman coctailia kotioloissa, vaikka lopulta mies tuntuukin itse kaikkein tyytyväisemmältä koituneeseen kohtaloonsa. Elokuvan jälkeen jää kuitenkin kiinnostamaan, ovatko googlaukset esimerkiksi hakusanoilla poison ja mushroom lisääntyneet Suomessa. Erityisesti rakastin kaikkia elokuvan mekkoja, kukkia ja brittiläisiä käytöstapoja.

Parasta aikaa teattereissa on tarjolla hurjasti katsomiseen houkuttavia elokuvia. Trailerien perusteella haluan pikimmiten nähdä ainakin Lady Birdin ja Three Billboards Outside Ebbing, Missourin.

HELSINGIN HERKUT

07/03/2018

Kun maitojuna tuo maalaisen Helsinkiin, minne menee maalainen? Ei mene luultavasti ihan metsään, jos sanon että Stockmannille tai Tallinnan lautalle.

Rieskat ja piirakat ovat kotikontujen katoavaa kansanperinnettä, kun tämä maalainen suuntaa leipäostoksille Punavuoreen. Leipomo-kahvila-ravintola-Levainin juureen leivottu leipä on taivaallista. Saatan avata ajatuksiani muovittomuudesta joskus myöhemmin, mutta jo nyt kerrottakoon, että olen osallisena maailman pelastamisessa muovituholta. Olen lopettanut muovipussiin pakatun leivän syömisen. Paitsi joskus ruispalojen, jos ne ovat niin tuoreita, että pussi höyryää. Lopettaisin itse asiassa kaiken muun leivän syömisen, jos Levainin leipää voisi tilata netistä. Hiilijalanjäljistä viis, silloin kun on kyse leivästä tai sukkahousuista. Nimittäin Jätkäsaaressa, muutaman pysäkinvälin päässä sukkahousukaupoilta, itselleen ekotekoja tekee nainen, joka tilaa Henkkamaukan denierit suoraan kotiovelle kuljetettuina. :)

Levainissa kannattaa myös syödä. Aamiainen on loistava, samoin lounas ja niiltä, jotka poistuvat maistamatta Pasteis de Nataa, mantelipikkuleipää tai briossia pitäisi katkaista kieli.

Mieli Levainista ja kainalossa pullottavasta tuoreesta juurileivästä lämpimänä jatkan kohti Kuumaa. Jos kahvila on niin kuuma kuin Kuuma, ja siellä istuu vaikka tyyliin joku maalainen, niin eikö se maalainenkin ole silloin aika kuuma? Ainakin ison latten ja mantelicroissantin tomusokeripölyn takaa vakoiltuna kaikki muut ovat. 

Kirjoitan Helsingin reissuja varten to eat-listoja. Ikilempiravintoloiden lisäksi pyrin hankkimaan aina myös uusia elämyksiä. Tällä kertaa sellainen on Kämpin afternoon tea. Puolen viiden teemme on tyylikäs huipennus Sinebrychoffin museon näyttelylle, jossa käymme Kiten kanssa kylpemässä maaliskuisen iltapäivän ja taiteilija-Caffin siveltimen valossa. Naapuripöydän herra siunaa Earl Grey-valintamme. Teen bergamotti on kuulemma peräisin aidosta eteerisestä öljystä, ei mistään esanssista. Well helou, ei tänne tultu Liptonia lipittämään!

Pieni ravintolahelmi on Uudenmaankadun Penny. Lounaslistalla on vain yksi vaihtoehto ja pöytää joutuu aina jonottamaan, mutta se kannattaa. Päivitämme Tiinan kanssa kuulumisia niin, että emme pureskella ennätä, mikä ei ollenkaan haittaa, sillä ties kuinka pitkään haudutettu possu sulaa kielelle ja on liukkaasti nielaistu.

Yhtenä iltana hampaiden pesun jälkeen iskee armoton pastanhimo. Saan unen vasta kun olen googlannut kaikki seuraavan päivän potentiaaliset pastantarjoajat. Carbonaraa ei keittele kukaan, mutta ajatus Vaelsan makkara-artisokkarigatoneista toimii kuin nukahtamispilleri.

En ehdi syödä viikossa puoliakaan siitä, mistä haaveilen. Maitojuna lähtee, mutta sen hattuhyllyltä, matkalaukun saumojen välistä onnellisen maalaisen nenään leijailee tumman siemenleivän, red velvetin ja sitruunasalmiakkifudgen toisiinsa kietoutuneet tuoksut.  

HELSINGIN HELMET

05/03/2018

Terveisiä etelänlomalta! Saamattomuuteni ostaa lentolippuja Italiaan koituu onnelliseksi viikoksi Helsingissä. Ei olisi millään jaksanutkaan viittelöintiä ja mesomista lumesta ja kylmästä. Helsingissä saan nauttia rauhassa molemmista. En koskaan koe, että vietän loman vain Helsingissä. Kaupunki on täynnä sekä sielun että ruumiin ravintoa kalpenematta vähääkään muille tuntemilleni metropoleille. Aloitan Helsinki-sarjani keskittymällä ensimmäiseksi mainittuun.

Tällä kertaa sielu halajaa majailua Kruununhaassa. Residenssini vanhoista kauniista ikkunoista tulvii sisään pakkaspäivien valoa. Jos pitäisin tulta kakluunissa, harakat ulkona nauttisivat trooppisista olosuhteista, sen verran vetävät ovat tunnelmat. Vuokraemännälläni on loistava maku, koti on täynnä designhelmiä. En ole koskaan nähnyt yhtä konmarinoitua huushollia. On suorastaan käsin kosketeltavaa, miten paljon hyvää energiaa mahtuu turhan tavaran tilalle. Kruununhaassa oleskelun jälkeen päätän aina, että meiltä lähtee melkein kaikki. Yleensä käy juuri päin vastoin. Tälläkin kertaa raahaan kotiin Fidasta vanhan vedenvihreän lasipurkin ja oudon kirkkaanvihreän kipon, joka on täydellinen sushisoijalle. Irmeli tulee toimeen ilman kumpaakin, minä en ilman kumpaakaan.

Pidän vanhojen elokuvateattereiden tunnelmasta. En ole ollenkaan kotonani megadolbystereofinnkinoissa, kuten ei ilmeisesti Jörn Donnerkaan, sillä käymme molemmat mielummin Kino Engelissä. Elokuvat ovat sielun gourmeeta. Pyhitän oman kirjoituksen töllötyksille vähän tuonnempana, sillä pitkästä aikaa ohjelmistoissa on paljon mielenkiintoista katsottavaa. Seuraavalla Helsingin visiitilläni aion viedä itseni Maximin punaiseen laiskanlinnaan ja asetella pikkupöydälle Piccadilly-juustotarjottimen kuohuviinillä. Vanhan liiton teattereissa kukaan ei rapisuttele karkkipusseja. Onneksi älyän Engelin aulassa kipata polly popsit taskun pohjalle, mistä niitä on helppo napsia salaa ja äänettömästi.

Kävelen viikossa noin sata kilometriä. Rakastan vanhojen talojen pastillisia seiniä, koristeellisia julkisivuja ja tunnelmia, joita eri alueet henkivät. Ja kahviloita ja ravintoloita, joiden pöydistä kehittelen ihmisille tarinoita. Retkeily lempikaupunginosissani saa aikaan pipopakkomielteen. Alan himota jättikokoista mohairhötteröä, joka on jo muutaman talven keikkunut pisteenä monissa, erityisesti punavuorelaispäissä. Pipoa tulee vastaan koko ajan, joka kulman takaa ja kaikissa ihanan utuisissa sävyissä. Haluan olla mohairhötteröpäinen intellektuelli, originelli, mielenkiintoinen ja ehtymättömän luova nainen, joka juo aamuisin vihreää teetä kimono yllään ennen pipon pukemista. Mutta hötterö on loppuunmyyty, finito! Päätän ostaa pipon suoraan vastaan tulevan naisen päästä. Valitsen värin ja mietin tarjoukseni valmiiksi. Kiertely potentiaalisimmilla postinumeroalueilla ei tuota kuitenkaan tulosta. Arvoitukseksi jää, millainen nainen olisin, jos päässäni olisi tuo mohairilmiö. Ja ennen kaikkea, löytäisinkö vastaantulijan katseesta joskus mielikuvia ihanasta elämästäni.