11/03/2018
Olisinpa aikoinani ryhtynyt kriitikoksi. Voisin olla nyt vähintään neljän tähden hotelleihin, riippukeinuihin ja konstailemattomaan ravintolaruokaan erikoistunut spesialisti. Tunnen voimakasta luonnonlahjakkuutta arviointia kohtaan. Kipparin mielestä se, etten mennyt kriitikkokouluun ei ole koitunut maailmalle minkäänlaiseksi menetykseksi. En kuulemma pistä kynttilääni vakan alle enkä sulje sanaista arkkuani kovinkaan monessa tilanteessa. Tuon pyytämättä ja ilmaiseksi julki ajatukseni, jos "kohteessa" on kehittämisen varaa. Erityisen mielelläni kerron mielipiteeni silloin, kun tykkään - tällä kertaa muutamasta upeasta elokuvasta.
kuva: world press
Kävin Kino Engelissä katsomassa Luca Guadagninon elokuvan Call Me By Your Name. Valitsen elokuvat usein sivuseikkojen perusteella, jos nyt sivuseikoiksi voi kutsua -80-lukua ja italialaista villaa. Elokuvan yksi pääteemoista on ensirakkaus. Halkean ajatuksesta, että olisin joskus tullut kutsutuksi jääköön tässä nyt mainitsematta keneksi. Niiiin kaunista! Elion (Timothee Chalamet) ja Oliverin (Armie Hammer) suhdetta merkityksellisempää itselleni on elokuvan tunnelma, kaskaiden jatkuva säksätys ja Italian kesän raukeus. Eletään vuotta 1983 ja päätapahtumapaikkana on vanha villa jossain Pohjois-Italiassa. Olen ollut vuonna -83 suunnilleen Elion ikäinen. Vanhempiaan ei voi valita, mutta sanonpahan vaan, että kohdallani olisi taatusti tuona vuosikymmenenä toiminut erittäin hyvin boheemis-akateemiset äippä ja isukki sekä suvaitsevainen ja tunteille avoin perheilmapiiri 1600-luvun italialaisvillassa. Kadehdin Eliota koko elokuvan ajan. Elokuva toimi myös inspiraation lähteenä. Noilta ajoilta aion palauttaa kesägarderobiini Ray Banin klassikko-Wayfarerit, bändi t-paidan ja collegen, joka on saksittu hihattomaksi. Kipparin puen La Costen pikeeseen. Ehkä on pienen tauon jälkeen aika vuokrata taas myös se villa.
Toinen elokuva, jonka valitsen sivuseikkojen perusteella on Phantom Thread. En tiedä ennakkoon muuta kuin että elokuva sijoittuu 1950-luvun Lontooseen ja siinä ommellaan upeita mekkoja. Daniel Day-Lewisin esittämä Reynolds Woodcock pyörittää maineikasta muotitaloa sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa hyvin paljon Belgraviaa muistuttavassa hienostokaupunginosassa. Jutun juoni on kai loppujen lopuksi "miesvauvan" ruotuun laittaminen. Woodcock on todennäköisesti diagnosoimaton asperger tai vähintään äidin piloille lellimä aikamies, joka käyttäytyy ajoittain kuin despootti ja häiriintyy erityisesti paahtoleivän voitelusta tai sen haukkaamisesta syntyvistä äänistä. Woodcockin muusa, rakastettu ja myöhemmin vaimo Alma (Vicky Krieps) ei ole aikakauden naisille tyypilliseen tapaan alistuvaista sorttia, vaan keksii keinon, jolla saa pidettyä miehen hyppysissään. Alma ottaa sen, mikä Almalle kuuluu ja minkä Alma haluaa. Reynoldsilla on koko ajan mahdollisuus valita hoituuko homma hyvällä vai pahalla. Ei ole vaikea arvata, minkä tien miesvauva valitsee. En lähtisi kokeilemaan Alman coctailia kotioloissa, vaikka lopulta mies tuntuukin itse kaikkein tyytyväisemmältä koituneeseen kohtaloonsa. Elokuvan jälkeen jää kuitenkin kiinnostamaan, ovatko googlaukset esimerkiksi hakusanoilla poison ja mushroom lisääntyneet Suomessa. Erityisesti rakastin kaikkia elokuvan mekkoja, kukkia ja brittiläisiä käytöstapoja.
Parasta aikaa teattereissa on tarjolla hurjasti katsomiseen houkuttavia elokuvia. Trailerien perusteella haluan pikimmiten nähdä ainakin Lady Birdin ja Three Billboards Outside Ebbing, Missourin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti