05/03/2018
Terveisiä etelänlomalta! Saamattomuuteni ostaa lentolippuja Italiaan koituu onnelliseksi viikoksi Helsingissä. Ei olisi millään jaksanutkaan viittelöintiä ja mesomista lumesta ja kylmästä. Helsingissä saan nauttia rauhassa molemmista. En koskaan koe, että vietän loman vain Helsingissä. Kaupunki on täynnä sekä sielun että ruumiin ravintoa kalpenematta vähääkään muille tuntemilleni metropoleille. Aloitan Helsinki-sarjani keskittymällä ensimmäiseksi mainittuun.
Tällä kertaa sielu halajaa majailua Kruununhaassa. Residenssini vanhoista kauniista ikkunoista tulvii sisään pakkaspäivien valoa. Jos pitäisin tulta kakluunissa, harakat ulkona nauttisivat trooppisista olosuhteista, sen verran vetävät ovat tunnelmat. Vuokraemännälläni on loistava maku, koti on täynnä designhelmiä. En ole koskaan nähnyt yhtä konmarinoitua huushollia. On suorastaan käsin kosketeltavaa, miten paljon hyvää energiaa mahtuu turhan tavaran tilalle. Kruununhaassa oleskelun jälkeen päätän aina, että meiltä lähtee melkein kaikki. Yleensä käy juuri päin vastoin. Tälläkin kertaa raahaan kotiin Fidasta vanhan vedenvihreän lasipurkin ja oudon kirkkaanvihreän kipon, joka on täydellinen sushisoijalle. Irmeli tulee toimeen ilman kumpaakin, minä en ilman kumpaakaan.
Pidän vanhojen elokuvateattereiden tunnelmasta. En ole ollenkaan kotonani megadolbystereofinnkinoissa, kuten ei ilmeisesti Jörn Donnerkaan, sillä käymme molemmat mielummin Kino Engelissä. Elokuvat ovat sielun gourmeeta. Pyhitän oman kirjoituksen töllötyksille vähän tuonnempana, sillä pitkästä aikaa ohjelmistoissa on paljon mielenkiintoista katsottavaa. Seuraavalla Helsingin visiitilläni aion viedä itseni Maximin punaiseen laiskanlinnaan ja asetella pikkupöydälle Piccadilly-juustotarjottimen kuohuviinillä. Vanhan liiton teattereissa kukaan ei rapisuttele karkkipusseja. Onneksi älyän Engelin aulassa kipata polly popsit taskun pohjalle, mistä niitä on helppo napsia salaa ja äänettömästi.
Kävelen viikossa noin sata kilometriä. Rakastan vanhojen talojen pastillisia seiniä, koristeellisia julkisivuja ja tunnelmia, joita eri alueet henkivät. Ja kahviloita ja ravintoloita, joiden pöydistä kehittelen ihmisille tarinoita. Retkeily lempikaupunginosissani saa aikaan pipopakkomielteen. Alan himota jättikokoista mohairhötteröä, joka on jo muutaman talven keikkunut pisteenä monissa, erityisesti punavuorelaispäissä. Pipoa tulee vastaan koko ajan, joka kulman takaa ja kaikissa ihanan utuisissa sävyissä. Haluan olla mohairhötteröpäinen intellektuelli, originelli, mielenkiintoinen ja ehtymättömän luova nainen, joka juo aamuisin vihreää teetä kimono yllään ennen pipon pukemista. Mutta hötterö on loppuunmyyty, finito! Päätän ostaa pipon suoraan vastaan tulevan naisen päästä. Valitsen värin ja mietin tarjoukseni valmiiksi. Kiertely potentiaalisimmilla postinumeroalueilla ei tuota kuitenkaan tulosta. Arvoitukseksi jää, millainen nainen olisin, jos päässäni olisi tuo mohairilmiö. Ja ennen kaikkea, löytäisinkö vastaantulijan katseesta joskus mielikuvia ihanasta elämästäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti