SYDÄNJUTTUJA

21/02/2018

Olen vieläkin ihan fiiliksissä postikorttikeleistä. Tosin viikonloppuna hymy voi hyytyä, sillä luvassa on ainakin kymmenen raatia lisää näiden päivien lukemiin. Täytynee paeta etelään. Sitä ennen lompsimme kaiket iltapäivät järven jäällä. Nautinto olisi täydellinen, ellei tarvitsisi koko ajan pakonomaisesti vilkuilla olkansa yli. Olen taannoisen ragehiihtäjän traumatisoima ja pelkään seuraavaa latudiktaattoria. Aina kun ohittaja onkin vintageanorakissa ja ikivanhoissa Järvisissä verkkaisesti lykkivä nostalgiahiihtäjä, huikkaan helpottuneena sydämellisen tervehdykseni.

Koska armaassa kotikaupungissa on mahdotonta päästä katsomaan it elokuvaa Call me by your name, joudumme katsomaan Veljeni vartijaa. Olen äärimmäisen sydämellistynyt, Antti Holmaan. Roolisuoritus menee niin sanotusti under the cheek.

Olen ihan traumoissa siitä, että näin herttaisella ihmisellä ei ole koskaanikinämilloinkaan ollut oikeaa rakkauslempinimeä. Vakoilen korvat kateudesta vihreinä, kun ystävykset kutsuvat toisiaan Muruiksi ja pariskunnat Kulliksi (kielellemme kiitos translatiivista). Joskus olen sentään ollut Hani. Italiassa pääsen edes kohti olemalla jyvä, Chicca. Joku aika sitten koetan hellitellä Kipparia sillä taka-ajatuksella, että saisin nimivastalahjoja. Monilla kuulemma Pupu toimii hyvin. Meillä ei. Paikkailen tilannetta vaihtamalla Puput Rusakkoon, mutta niin vain jään vaille julkaisukelpoista lempinimeä. Yritän muru hampaankolossa ristiä itse itseäni. Ehdotan, että voisin olla Kimpale. Muutaman maistelun ja kielellä pyörittelyn jälkeen olen Kibis. Huoh!

Toiseksi sykähdyttävin juoma Ultima thule-skumppalaseista on justiinsa puristettu veriappelsiinimehu. Sitä ei epäilisi Erkkikään (hammaslääkärini), jos olisi meillä aamiaisella. Hammaskiilteestä viis, Taroccot ja Morot ovat taas täällä!

Tunnen suurisydämisiä tunteita näitä vaatimattomia ja pienimuotoisia raapustelujani kohtaan. Aina silloin tällöin hairahdun kuvittelemaan, että kestäisin tätä mahtavampaa elämää ja vonkaan sitä, että pienet totuudet räjäyttäisivät potin. Ainoa, mitä kadun on etten perustanut antiblogia. Se oli nimittäin alkuperäinen ajatukseni vuosia ennen kuin aloin kirjoittaa mitään. Hiljaisen taviselämän sijaan saattaisin nyt kirjoitella maan alta anarkistisia ja haisevia vastalauseita geneeriselle blogimaailmalle.