13/02/2018
Kytistän silmä tarkkana virallisia julkilausumia, jotka komppaisivat muutamaa tapaani. Nimittäin sitä, että syön punaista lihaa ja suosin lehmätuotteita ja sitä, että inhoan kunnon kohottamista. Luonnollisesti moisia uutisia jää haaviini harvoin. Kanssasisaretkin loistavat poissaolollaan.
Haudutan viikonloppuna monta tuntia uunissa Burgundin pataa. Lihapalat sulavat kielelle. Ravintolassa valitsen aina Petit tenderin, jos sellaista on tarjolla. Se on nimensä mukaista, suloisen pehmeää. Rakastan karitsaa ja vasikkaa, erityisesti silloin, kun ne eivät enää sano mää tai muu. Maitokin, josta ovat peräisin lempilakujäätelöni, suosikkijuustoni, piimäni ja ihanasti lohkeileva jugurttini, kuuluisi vasikoille. Odotan innolla uutista, jossa joku tutkiva journalisti olisi ottanut selvää pystyisivätkö tällä hetkellä maailmassa vaikuttavat vasikat juomaan kaiken tällä hetkellä maailmassa olevien äitilehmien tuottaman maidon. Tai mitä tapahtuisi äitilehmille, jos ihmiset lopettaisivat tyystin niiden maidon käytön? Tulisiko niistä vasikansynnytyskoneita? Entä niistä vasikoista? Pistää mietityttämään. Ammuun lisäksi korviin alkaa kantautua valtaisa buuuu. Sohin lantakasaa.
Luonto on onneksi vähemmän mustavalkoinen kuin ihminen. Löydän uutisen amerikkalaisesta bambista, joka on yllätetty syömästä ihmislihaa. Perusvegaanina pidetty eläin oli löytänyt ihmisen jäännösten maatumista selvittäneiden tutkijoiden "koetilalle". Riistakameran kuvassa pöpelikössä on varsin tyytyväisen näköinen otus lajitoverimme kylkiluu suussaan.
Kun pohdin eläinkunnan käyttämistä ravintona ja siihen liittyviä kysymyksiä, päädyn useimmiten kysymykseen, olisinko tässä pohtimassa, jos luolamies ei aikoinaan olisi keksinyt metsästää mammuttia.
Hesarissa on uutinen, joka sentään hiukan selittää nihkeää suhtautumistani liikuntaan. En ole koskaan kokenut leijuvaa, lämmintä tai raukeaa oloa urheilusuorituksen jälkeen. Olen yrittänyt ja teeskennellyt innostuvani milloin mistäkin. Jo ammoisina aikoina jumppasin kaikilla mahdollisilla aerobictunneilla varrellisissa Reebokeissa, hikinauha sävy sävyyn säärystimien kanssa. Mutta noup, ei mielihyvää, ei iloa, ei onnea, ei pisaraakaan, vaikka hikeä tirskui läpi vuosikymmenten tonnilitroittain. Lattaritanssitunneista nautin, mikä on täysin järjenvastaista. Pari vuotta sitten uskalsin tunnustaa, että en pidä urheilusta. Uutisen mukaan saatan kuulua vähemmistöön, siihen rupusakkiin, jolta puuttuu dopamiinia tuottavat geenit. Juttu ei kuitenkaan sympatiseeraa kuntoilun vieroksumista toivomallani tavalla. Ihmisen pitää liikkua.
Eteisestä kuuluu ärsyttävän pirteää tuulipuvun kahinaa. Kippari vetää coretexiä jalkaan ja intoilee, miten täydellinen sää on reippaaseen iltalenkkiin ja happihyppelyyn. Sanomattakin on selvää, että inhokkisanalistani kärjessä on happihyppely. Eikö vaan voi euforiaa tihkumatta ja hihkumatta painaa vaaditut 50 minuuttia pitkin jäisiä katuja ja ohi kuntokeskuksen, jonka jättimäisten maisemaikkunoiden takana kunnon ihmiset jumppaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti